Part 4

Eräänä iltana, kun hänet oli kutsuttu tuon perheen luo, tunsi hän, että hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä olettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi hän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa väsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin lähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin että saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se ilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan, muuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi ja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää; hän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe sai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä haukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden parista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt.

Christophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän selvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan alkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi hän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä, välinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe kertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän puhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan.

-- Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt makaamaan?

-- Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää väsynyt.

-- Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että sinulle teki hyvää, ettet tullut.

Hän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja kun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että vedet vuotivat hänen silmistään.

-- Tytön-veijari, ajatteli hän. Piti minua narrina! Ja tuokin minua puijasi. Kyllä osasivat vehkeillä!

Tästä hetkestä alkaen juuritti Christophe sydämestään pois kaikki omat haaveensa Jacquelineen nähden: ja niin hartaasti kuin kunnon kana hautoo muniaan hautoi hänkin päässään noiden nuorten rakastuneiden asiaa. Olematta tietävinään heidän salaisuuttaan ja ilmaisematta kummankaan tunnetta toiselleen autteli hän heitä pääsemään kaipuunsa päämäärään niin, etteivät he aavistaneet mitään.

Christophe piti velvollisuutenaan tutkia vakavasti Jacquelinen luonnetta, nähdäkseen, voisiko Olivier tulla onnelliseksi hänen kanssaan. Ja kun hän oli sangen kömpelö, ärsytti hän Jacquelinea typerillä kysymyksillään: millainen hänen makunsa missäkin seikoissa oli, millainen hänen moralinsa, j.n.e.

-- Tuo nyt on hölmö! Miksi hän tähän sekaantuu? ajatteli Jacqueline raivoissaan, vastaamatta hänelle ja kääntäen hänelle selkänsä.

Ja Olivier oli autuas, kun näki, ettei Jacqueline enää kiinnittänyt huomiota Christopheen, ja Christophe samoin autuas, kun Olivier nyt selvästikin oli onnellinen. Christophen ilo paistoi ilmi vielä paljon räikeämmällä tavalla kuin hänen ystävänsä. Ja kun Christophe ei ilmaissut, miksi hän iloitsi, niin Jacqueline piti häntä sietämättömänä, koska ei näet aavistanut, että Christophe näki selvemmin koko heidän rakkautensa kuin Jacqueline itsekään; hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka Olivier oli voinut mielistyä noin jokapäiväiseen ja kyllästyttävään olentoon. Kunnon Christophe aavisti tämän Jacquelinen tunteen, ja hän ärsytti kuin ilkimys ilokseen tyttöä aivan raivoon saakka; sitten vetäytyi hän jälleen syrjään; hän kieltäytyi perheen kutsuista, sanoen tekosyyksi, että hänellä muka oli kiireitä töitä; sillä tavoin saattoi hän jättää Jacquelinen ja Olivierin kahden kesken.

Mutta aivan huoleton ei hän suinkaan ollut tulevaisuudesta. Hän tunsi olevansa vastuunalainen avioliitosta, joka nyt oli tulossa; ja hän oli tuskissaan: sillä hän näki Jacquelinen luonteen sangen selvin silmin, ja pelkäsi monta seikkaa: ensinnäkin hänen rikkauttaan, sitten hänen kasvatustaan ja säätyään, ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan. Christophe muisti, millainen hänen entinen ystävättärensä Colette oli ollut. Tosin hän kyllä otti huomioon, että Jacqueline oli totuutta rakastavampi, suorempi, totisempi intohimoltaan; tuossa pikku olennossa piili palava kaipuu, melkein sankarillinen halu uljaaseen elämään.

-- Mutta halu yksinänsä ei pitkälle vie, ajatteli Christophe, muistaen erään ystävä Diderot'n huikean komman; työväline on välttämätön.

Hän tahtoi varoittaa ystäväänsä vaarasta. Mutta kun hän näki Olivierin tulevan Jacquelinen luota ilosta loistavin silmin, ei hänellä ollut rohkeutta puhua. Hän ajatteli:

-- Nuo raukkaset ovat niin onnellisia. Ei heitä henno häiritä.

Ja vähitellen sai hellyys ystävää kohtaan tarttumaan häneenkin luottamuksen. Christophe rauhoittui; ja lopulta hän uskoi, että Jacqueline oli sellainen, jollaisena Olivier hänet näki ja jollaisena Jacqueline itsekin tahtoi itsensä nähdä. Jacqueline tahtoi niin hartaasti! Hänelle oli Olivier rakas kaiken sen vuoksi, mikä hänessä oli toisenlaista kuin hän itse ja se maailma, jossa hän eli: sen vuoksi, että Olivier oli köyhä, että hän oli jyrkkä moralikäsityksissään ja avuton maailmassa. Jacqueline rakasti häntä niin puhtaasti ja kokonaisesti, että olisi tahtonut olla köyhä kuten hänkin, ja joskus melkein... niin, olisi tahtonut tulla rumaksi, saadakseen olla vieläkin varmempi, että häntä rakastettiin juuri hänen itsensä vuoksi, rakkauden vuoksi, jota hänen sydämensä uhkui ja janosi... Ah, joskus, kun Olivier oli läsnä, tunsi Jacqueline kalpenevansa, ja hänen kätensä vapisivat. Hän koetti lyödä tuon liikutuksensa leikiksi, hän oli muka ajattelevinaan jotain muuta, ei Olivieriin edes katsonutkaan; hän puheli ironisella sävyllä. Mutta yhtäkkiä hän jälleen keskeytti; hän poistui, hän pelastautui omaan huoneeseensa; ja siellä hän lukon ja lasketun ikkunaverhon takana istui polvet vastatusten, painaen kyynärpäitään vatsaansa, käsivarret ristissä povella, koettaen tukehuttaa sydämensä jyskytystä; niin hän istui, kyyryssä, liikahtamatta, tohtimatta hengittää; hän ei uskaltanut hievahtaa, hän pelkäsi, että tämä onni katoaisi vähimmästäkin liikkeestä. Hän pusersi vaieten syliinsä suurta rakkauttaan.

Christophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali äidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan häntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin -- (ja millä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä itseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa, kun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen Christophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi oli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma itsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän kertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut. Christophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä tuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa ystävänsä rakkauden tietä.

Herra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä Isle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja Jacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä.

Christophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi huvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden kävellä rauhassa kahden kesken. -- Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä toivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli vaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier Jacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin muuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa oli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier Jeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi saavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun näki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että ainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta.

Kuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti liian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän äskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä, hänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin hirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei enää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään:

-- Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin sellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli:

-- Kuka on tuo mies?

Eikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras.

-- Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä.

-- Ja rakastanko minä?

Ei hän sitä tiennyt... Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän oli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi hukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa, riippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se hirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria kohtaan melkeinpä vihaa.

He menivät puiston toiseen päähän, vihannespuutarhaan, jonka suurten puiden lehtiverhot eroittivat nurmikkokentistä. He kävelivät lyhyin askelin käytäviä pitkin; niitä reunustivat viinimarjapensaat, täynnä punaisia ja valkeita terttuja, ja raikkaasti tuoksuvat maamansikka-lavat. Oli kesäkuu; mutta äskettäin oli ollut ukkossateita ja ne olivat jäähdyttäneet ilman. Taivas oli harmaa, valo melkein sammunutta; pilvet liikkuivat raskaasti alhaalla, suurina möhkäleinä, joita tuuli työnteli. Ylhäällä lentävästä tuulesta ei tuntunut henkäystäkään maassa: ainoakaan lehti ei värähtänyt; mutta ilma oli kylmähkö. Suuri alakuloisuus kaikkialla; se veti valtaansa heidän sydämensäkin, jonka täytti raskas onni. Ja puutarhan periltä, huvilarakennuksesta, jota ei näkynyt, kajahtelivat avatuista ikkunoista harmoniumin säveleet, soiden Johan Sebastian Bachin ess-moll-fuugaa. He istahtivat vieretysten kaivon kehyställe, aivan kalpeina, vaieten. Ja Olivier näki kyynelten tippuvan pitkin Jacquelinen poskia.

-- Te itkette? supisi Olivier vapisevin huulin.

Ja hänenkin silmistään tulvahtivat kyyneleet.

Hän otti Jacquelinea kädestä. Jacqueline kallisti vaaleatukkaisen päänsä miehen olkapäätä vasten. Jacqueline ei koettanut enää taistella: hän oli voitettu; ja se helpoitti häntä niin!... He itkivät hiljaa, kuunnellen soittoa, raskaitten pilvien liikkuvan katon alla, niin matalalla kulkevien pilvien, että ne näyttivät hipovan puitten latvoja. He ajattelivat kaikkea, mitä olivat kärsineet -- niin, mitä kaikkea he ehkä saisivat kärsiä. On tuokioita, jolloin musiikki loihtii ilmoille koko melankolian, joka ihmisen kohtaloon on kudottu...

Hetken päästä Jacqueline pyyhki silmänsä ja katsoi Olivieriin, ja yhtäkkiä he syleilivät toisiaan. Oi ääretöntä onnea! Uskonnollisen harrasta onnea. Niin suloinen ja syvä se on, että se tuottaa tuskaa!

Jacqueline kysyi:

-- Oliko sisaresi sinun näköisesi? Olivier hätkähti. Hän sanoi:

-- Miksi puhut minulle hänestä? Sinä tunnet siis hänet?

Jacqueline vastasi:

-- Christophe on sen minulle kertonut... Sinä olet kärsinyt kovasti?

Olivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu voidakseen vastata.

-- Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline.

Hän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta Martta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli itkenyt, itkenyt nääntyäkseen.

-- Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään, olemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka, rakastathan sinäkin häntä?

-- Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat.

-- Oi, kun he olisivat täällä!

-- He ovat täällä.

He istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat hengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa tihkusadetta. Jacquelinea värisytti.

-- Mennään sisään, sanoi hän.

Puiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen kosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen, ja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten kosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen polttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti.

Lähellä huvilaa he pysähtyivät vielä:

-- Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier.

Hän oli jo unohtanut Christophen.

He muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään. Christophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin uneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi hän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan hohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli tapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi:

-- Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain.

He istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä hän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti, he olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös ja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä ja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena, mikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi Jacquelinelle:

-- Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti?

He olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti jutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan.

Seuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä Jacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä hän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe joudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja rouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen, että Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan leipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin, yhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen epäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt oli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato. Hän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen, joka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle vanhalle neidille:

-- No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan päälle olla kuolematon sielukin?

-- Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään, puoleksi vakavasti; -- varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta naista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa. Ja rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka nainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali olento... Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö rikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden kosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset, omin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää ja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin, kun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan vaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin jok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin poika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt enää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä kuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua ajeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään noiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen pohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa. Tunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni sen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän valoon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja liittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi olla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri taiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen kertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se onnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies kuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita elimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne hävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus olemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies saattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista synnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin ja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että hänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen on myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää rikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen. Nainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä harvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri... Ja sitäpaitsi: minä puolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla on enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, -- ihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi:

-- Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta Jacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä rupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun.

-- No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin paras keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä.

Christophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään. Olivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että hän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli ollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä se sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli sietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa sekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis takaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan muuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se oli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle alakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan ja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta itserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja jota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla lailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran häntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen omaksi ilokseen häneltä hyvää?... Kuitenkin hän suostui sulhasensa suunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa, saattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden tyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä ympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt hänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän lopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon mystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko olemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän ihannetta kohti... Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki oli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä oli!

Rouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri mitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut muuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja tautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli vuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten tuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja eli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti kaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä ja miehensä.

Herra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa, alkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus teki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan sama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri tyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön tunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä uteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään, mutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja ja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka oli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita rakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina, romantisena ja kuitenkin älykkäänä -- (niinkuin hän itsekin oli). -- Mutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli hän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa Jacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti. Jacqueline nauroi ensin ja sanoi:

-- Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos menisin hänen kanssaan naimisiin.

Herra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli hullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti, ettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta Jacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin kokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista. Isällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja nyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe astuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä; ja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea, lensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja sanoi:

-- Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä tahdon. On tehtävä skandaali.

Olivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää Jacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona. Tavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta nyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali siitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi. Jacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi:

-- Silloin me tapamme itsemme, sillä hyvä.

Olivier ei suinkaan tästä peljästynyt, vaan sai siitä päinvastoin uuden syyn myöntyäkseen karkaamisehdotukseen. Suurella vaivalla onnistui Christophen suostutella nuo huimapäät malttamaan vähän mieltänsä: ennenkuin ryhdyttiin epätoivoisiin keinoihin täytyi koettaa toisia; Jacquelinen oli nyt mentävä kotiinsa; hän, Christophe, lähtisi hänen isänsä luokse puhumaan heidän puolestaan.

Oivallinen puhemies! Tuskin ehti hän sanoa pari sanaa, niin herra Langeais aikoi näyttää hänelle tien ulos ovesta; sitten pisti kohtauksen naurettava puoli hänen silmäänsä ja se huvitti häntä. Vähitellen tehosivat häneen puhujan vakavuus, hänen sävynsä kunniallisuus ja ehdoton vakaumus; kuitenkaan ei hän vielä tahtonut taipua; yhä sutkautti hän Christophelle pisteliäitä huomautuksia. Christophe ei ollut häntä kuuntelevinaan: kun tuli oikein kirpeä pistos, niin hänen sisällään kuohahti ja hän keskeytti jo; mutta kuitenkin hän jatkoi yhä. Sitten alkoi hän jyskyttää nyrkillään pöytään ja sanoi:

-- Minä pyydän teille vakuuttaa, ettei tämä vierailu, jolle olen tullut, ole laisinkaan mieleeni; minun täytyy väkistenkin hillitä itseni antamasta teille eräistä sanoista takaisin samalla mitalla. Mutta minun velvollisuuteni on teille puhua, ja minä teen sen nyt. Unohtakaa minut itseni niinkuin minä unohdan itseni, ja harkitkaa, mitä puhun.