Part 3

Jacqueline kävi usein vieraissa hienoston piireissä. Siellä ympäröivät häntä aina nuoret miehet, jotka joutuivat hänen suloutensa lumoihin ja joista monet rakastuivat häneen. Hän ei rakastanut heistä ainoaakaan, mutta kuherteli kaikkien kanssa. Hän ei tullut ajatelleeksikaan, mitä pahaa hän sillä tavoin olisi saattanut tehdä. Kauniille tytölle on rakkaus julmaa leikittelyä. Hänestä on luonnollista, että häntä rakastetaan, eikä hänellä mielestään ole mitään velvollisuuksia muita kuin sitä kohtaan, jota hän itse rakastaa; melkeinpä saattaa hän luulla, että se, joka häntä rakastaa, on jo siitä tunteestaankin tarpeeksi onnellinen. Hänen puolustuksekseen täytyy sanoa, ettei hän aavista, mitä rakkaus onkaan, vaikka hän ajattelee sitä aamusta iltaan. Usein kuvitellaan, että nuori, suurkaupungin kiihkeässä ilmapiirissä kasvatettu hienoston tyttö on aikaiskypsyneempi kuin maalaistyttö; mutta asia on aivan päinvastoin. Kirjat, pakinat lukuisain toverien kanssa ovat kyllä kiihdyttäneet hänessä alinomaisen lemmenpalon, joka hänen joutilaan elämänsä vuoksi usein hipaisee manian rajoja; sattuupa niinkin, että hän ennättää lukea koko tuon kaipaamansa asian jo etukäteen ja osaa sen sanasta sanaan ulkoa. Mutta silti ei hän sitä suinkaan tunne sydämessään. Rakkaudessa samoin kuin taiteessakaan ei temppu ole ladella sitä, mitä toiset ovat puhelleet, vaan täytyy puhua sitä, mitä itse tuntee; ja se, joka ehättää puhumaan ennenkuin hänellä on mitään puhumista, ei ehkä kerran osaakaan sanoa mitään.

Jacqueline eli siis keskellä toisten kokemien tunteiden pölyä, niinkuin yleensä aina nuoret tytöt, pölyä, joka esti häntä näkemästä asioita todellisina, piti häntä yhtä mittaa pikku kuumeessa, kädet palavina, kurkku kuivana, silmät tulehtuneina. Hän luuli ne tuntevansa. Häneltä ei suinkaan puuttunut siihen hyvää tahtoa. Hän sekä luki että kuunteli. Hän oli oppinut paljon sieltä täältä, pirstoina, aikuisten jutteluista ja kirjoista. Hän koetti tutkia vielä itseäänkin. Hän oli parempi kuin se piiri, jonka keskellä hän eli. Hän oli rehellisempi.

Eräällä naisella oli häneen terveellinen vaikutus, -- mutta se oli liian lyhytaikainen. Tuo nainen oli Jacquelinen isän sisar, Martta Langeais, iältään neljän- ja viidenkymmenen välillä, naimaton. Hän oli kookas, hänen kasvonpiirteensä säännölliset, mutta ilme surullinen, eikä hän ollut kauniskaan; hän pukeutui aina mustaan; hänen eleissään ja liikkeissään oli jotain tiukan arvokasta; hän tuskin puhui, ja teki sen varsin hiljaisella äänellä. Häntä olisi tuskin huomattu ihmisten joukossa, ellei hänen harmaitten, älykkäiden silmiensä katse olisi ollut niin kirkas ja hänen alakuloisen suunsa hymy niin hyvä.

Marttaa ei nähty sukulaisten luona kuin harvoin, sellaisina päivinä, jolloin aviopari oli kahden. Herra Langeais tunsi häntä kohtaan ikävystymisen sekaista kunnioitusta. Rouva Langeais ei salannutkaan mieheltään, miten vähän hän piti tuon kälynsä vierailuista. He pakottivat kuitenkin itsensä välttämättömän sopivaisuuden vuoksi kutsumaan hänet säännöllisesti kerta viikossa luokseen päivälliselle; eivätkä he liioin salanneet, että he kutsuivat hänet luokseen pelkästään velvollisuuden vuoksi. Herra Langeais puhui näissä tilaisuuksissa itsestään, se oli hänelle alati mieltäkiinnittävä puheen aihe. Rouva Langeais ajatteli tuiki toisia asioita, ja hymyili totuttua hymyään vastatessaan vieraalle aivan umpimähkään. Kutsut sujuivat aina sangen kauniisti ja kohteliaasti. Sattuipa oikein sydämellisiäkin purkauksia, kun täti, joka oli muuten sangen hienotuntoinen, lähti heiltä pois aikaisemmin kuin oli toivottu hänen lähtevän; ja talon rouvan viehkeä hymy oli tavallistakin säteilevämpi sellaisena päivänä, jolloin hänen päässään liikkui erikoisen miellyttäviä muistoja; Martta-täti huomasi kaiken tämän; hänen silmiltään ei säilynyt juuri montakaan seikkaa salassa; ja hän näki veljensä kodissa paljon sellaista, joka oli hänestä vastenmielistä ja teki hänet surulliseksi. Mutta hän ei ilmaissut tunteitaan: mitäpä se olisi auttanut? Hän rakasti veljeään, hän oli ollut ylpeä hänen lahjoistaan ja menestyksestään, aivankuin koko muukin suku, joka ei ollut pitänyt liian kalliina maksaa vanhimman poikansa voittoa elämässä omilla moralisilla kärsimyksillään. Martta-täti oli säilyttänyt kirkkaimpana heistä kaikista arvostelukykynsä. Hän oli yhtä älykäs kuin veljensäkin ja moralisesti parempaa ainesta, miehekkäämpi kuin hän, -- (kuten monetkin Ranskan naiset ovat paljoa parempia kuin sen miehet), -- joten hän arvosteli veljeään selkeästi; ja jos veli kysyi hänen mielipidettään, sanoi Martta sen hänelle suoraan. Mutta pitkään aikaan ei veli ollut sitä enää kysynytkään! Hänestä oli viisaampaa olla sitä tietämättä, taikka, -- (sillä hän tiesi kaiken yhtä hyvin kuin sisarkin), -- sulkea siltä silmänsä. Itsetuntoinen sisar vetäytyi illoin syrjään. Kukaan ei välittänyt hänen sisäisestä elämästään. Ja toisille olikin mukavampaa olla sitä tiedustelematta. Täti eli yksin, ei käynyt paljoa poissa kotoaan, eikä hänellä ollut kuin pieni joukko ystäviä, nekään eivät varsin läheisiä. Hänen olisi ollut helppo hankkia itselleen etuja veljensä suhteista huomattaviin ihmisiin ja omista luonnonlahjoistaan: hän ei sitä yrittänytkään. Hän oli kirjoittanut erääseen Parisin suurista aikakauskirjoista pari kolme artikkelia, historiallisia ja kirjallisia muotokuvia, joiden säästeliäs, selvä ja sattuva tyyli olivat herättäneet huomiota. Mutta siihen hän oli sen alan jättänyt. Hän olisi voinut solmia intressantteja ystävyyssuhteita eräitten arvokkaiden miesten ja naisten kanssa, jotka olivat osoittaneet mielenkiintoa häntä kohtaan ja joita hänen itsensäkin olisi ehkä ollut hauska tuntea. Hän ei ollut välittänyt heistä, kun he yrittivät lähetä häntä. Saattoi tapahtua, ettei hän mennyt teatteriin, vaikka hänelle oli jo varattu paikka johonkin sellaiseen näytäntöön, joka oli hänestä kaunista; ja usein, kun hän olisi voinut tehdä jonkin matkan, josta hän olisi tiennyt saavansa huvia, jäi hän kuitenkin kotiinsa. Hänen luonteensa oli kummallista stoalaisuuden ja neurastenian sekoitusta. Se ei kuitenkaan häirinnyt ollenkaan hänen ajatustensa selkeyttä. Hänen elämänsä oli saanut kohlun, mutta ei hänen älynsä. Ennen muinoin oli jokin suru, jonka hän yksin tiesi, iskenyt häntä sydänjuuriin. Ja vielä syvemmälle oli hänen olemukseensa kaivautunut toinen, tuntemattomampi paha, -- tuntematon hänelle itselleenkin, -- kohtalon keihäs, eräs sisällinen tauti, joka alkoi jo tähän aikaan kalvaa häntä. -- Mutta Langeais'en pari ei nähnyt hänessä muuta kuin hänen kirkkaan katseensa, ja se häiritsi silloin tällöin heitä.

Jacqueline ei huomannut laisinkaan tätiä niin kauan kuin hän oli vielä surua vailla ja onnellinen, -- ja sehän oli aluksi hänen tavallinen mielentilansa. Mutta kun hän varttui ikään, jolloin levottomaksi tekevä sisäinen liikunta alkaa ruumiissamme ja sielussamme, syösten olemuksemme tuskan, inhon, kauhun ja hämärän surun valtaan, näillä kummallisilla ja julmilla pyörrytyksen hetkillä, jotka eivät onneksi kestä kauan, mutta joina nuorukainen tuntee kuolevansa, -- näillä hetkillä näki tuo hukkuva lapsi, joka ei uskaltanut huutaa: "Auttakaa!" vieressään toki yhden olennon, Martta-tädin, ojentamassa hänelle pelastavaa kättään. Ah, kuinka nuo toiset olivat hänestä kaukana! Ajatellakseen tuon neljätoista-vuotiaan nuken suruja olivat isä ja äiti hänelle liian vieraita hellätunteisessa itsekkyydessään, liian tyytyväisiä itseensä. Mutta täti aavisti ne surut, ja hän sääli lasta. Hän ei puhunut mitään. Hän ainoastaan hymyili. Pöydän takaa katseli hän Jacquelinea, katseli silmin, joista puhui hyvyys. Jacqueline tunsi, että täti ymmärsi häntä, ja hän pakeni hänen turviinsa. Martta laski kätensä Jacquelinen päälaelle ja hyväili häntä puhumatta mitään.

Tyttö avasi sydämensä hänelle. Hän meni ison ystävättärensä luokse silloin, kun hänen sydämensä oli huolista raskas. Hän tiesi, että millä hetkellä hän sinne menikin, hän tapasi siellä aina samat laupiaat silmät, jotka heijastivat hiukan häneenkin omaa tyyneyttään. Jacqueline ei suinkaan puhunut tädille kuvittelemistaan intohimoista: hän olisi sitä hävennyt; hän tunsi, etteivät ne olleet yhtään totta. Mutta hän ilmaisi hänelle ylimalkaisen syvän levottomuutensa, joka oli todellisempi seikka, ainoaa todellista hänessä.

-- Täti, huokasi hän joskus; minä tahtoisin olla niin onnellinen!

-- Pikku raukka! sanoi Martta hymyillen. Jacqueline painoi päänsä tädin polvia vasten ja suuteli hänen hyväileviä käsiään:

-- Tulenko minä onnelliseksi? Täti, sano, tulenko minä onnelliseksi?

-- En tiedä, kultaseni. Se riippuu hiukkasen sinusta itsestäsi... Ihminen saattaa aina olla onnellinen, kun tahtoo.

Jacqueline oli epäuskoinen.

-- Oletko sinäkin sitten onnellinen?

Martta hymyili surumielisesti.

-- Olen.

-- Niinkö? Oikeinko totta olet onnellinen?

-- Etkö sitä sitten usko?

-- Kyllä. Mutta...

Jacqueline keskeytti.

-- Mitä mutta?

-- Minä tahtoisin olla onnellinen, mutta en samalla tavalla kuin sinä.

-- Pikku raukka! Minäkin toivoisin sinulle sitä, sanoi Martta.

-- Sillä, jatkoi Jacqueline pudistaen varmasti päätänsä, minä en ensinnäkään voisi olla onnellinen sillä tavoin kuin sinä.

-- En minäkään olisi alussa luullut, että olisin voinut. Elämä opettaa meitä voimaan kaikenlaista.

-- Oh, mutta minä en tahdo sellaista oppia, väitti Jacqueline levottomana; minä tahdon olla onnellinen sillä tavoin kuin tahdon.

-- Joutuisitpa koko lailla sekaisin, jos sinulta kysyttäisiin, millä tavalla sinä tahdot.

-- Kyllä minä tiedän, mitä minä tahdon.

Hän tahtoi paljoakin. Mutta kun se oli sanottava, ei hän löytänyt koskaan muuta kuin yhden seikan, ja se palasi aina kuuluville niinkuin laulun loppukerto:

-- Ensinnäkin minä tahtoisin, että minusta pidettäisiin.

Martta ompeli ja vaikeni. Hetken päästä hän sanoi:

-- Ja mitä se sinua auttaa, jos sinä itse et pidä. Jacqueline huudahti hämillään:

-- Mutta, täti, minä puhunkin sellaisesta, josta pidän! Muuhan onkin yhdentekevää.

-- Mutta jos et pitäisi kumminkaan mistään?

-- Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi päätänsä.

-- Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja rakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä.

-- Mutta jos ei minua rakasteta?

-- Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin onnellisempi.

Jacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi:

-- Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa.

Martta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen ommella.

-- Pikku raukka! sanoi hän taas.

-- Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline levottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin onnellinen.

-- Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka!

Jacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Martan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen muka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa ylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin, pitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen runouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän keskinkertaisuutta.

Jacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten yhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa kotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen kotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa Martan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä vastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään:

-- Oletko sinä sairas?

Martta vastasi:

-- Se ei ole mitään.

Mutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla viikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni häntä kovin katkeroituneena torumaan.

-- Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan väsynyt.

Mutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy!

-- Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä minusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi nurkasta.

Mutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin herra Langeais ripitti häntä tuimasti:

-- Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo nais-parka on hyvin kipeä!

Jacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli. Hänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää, että Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia kuukausia.

Jacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan, kun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia kipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni hymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline ajatteli:

-- Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin tyyni...

Ja hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta kuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus hän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei ilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin kohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen kirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin vihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin olla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti häntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan olla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin kuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita kuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän aikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta hän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset pikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi kotiinsa, kuollakseen.

Jacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui hänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli ollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi. Hän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei olisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu harjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti uskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä noudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton oli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota vanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti he keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin. Jacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat uskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi uskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä personallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset seikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä... Jacqueline rukoili kyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä kasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä tyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän nyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa kohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut tarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen. Jacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja hurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet inhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta. Hän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja sen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi muutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli sellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle kärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla. Hänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka ennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse. Varsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti.

Hän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva Langeais oli saanut vieraan, -- erään muotimaalarin, korean, mutta sisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein. Jacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä kahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan hermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita nykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät kokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun raskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea puhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla:

-- Oi, rakkaani...

Hän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta tietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen, juhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja tyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui, että äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen toisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset katseensa, joiden ilme verhoutui heti. -- Tämä keksintö sai hänet suunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka oli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista kujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti... Hänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!... Taipuvaisena liioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka ei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti painui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä entisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt elämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden tapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli aina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi häntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän, sääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista säälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti silloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, -- että hänen isänsä tiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se oli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi.

Silloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut vanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää täällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan. Jacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä hän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista rumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen muistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta peittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin merkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen kuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon... Oh, pois tästä maailmasta, millä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!...

Juuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen odotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman Vapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin.

Rouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä talvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä hänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan. Siitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: -- Christophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa; hän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden. -- Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten ulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka, että eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea, teki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen puuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen iloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo hänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli rakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa. Mutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe hänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin osalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet ystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei myöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin kauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento, jonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa, siksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa kotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli Christophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä luomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen ehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta.

Olivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan puhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja hänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi Jacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier Jeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän pelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan Christophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier. Christophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei huomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän puhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti, vaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline keskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa myöskin Olivier oli osakkaana.

Jacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle pojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan Christophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen kodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta hän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä riutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli samoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt itsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen kipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien kodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei pälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka hänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli hän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä koskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin: -- kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen ansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla?