Part 2

Oli niissä lehdissä muutakin kuin makeaa. Aivan muuta. Se yksistään, että _Le Grand Journal_ suojeli Christophea, oli muille lehdille riittävä yllytys karata hänen kimppuunsa. Heidän arvolleen ei sopinut myöntää, että jokin kilpailija saattoi keksiä neron, josta he eivät olleet tietäneet mitään. Toiset laskivat asiasta pilaa. Toiset säälittelivät Christophen kohtaloa. Goujart oli närkästynyt siitä, että ehdittiin hänen edelleen, ja hän kirjoitti siis artikkelin "näyttääkseen totuuden sen oikeassa valossa", sanoi hän. Hän pakinoi tuttavallisesti vanhasta ystävästään Christophesta, jonka ensimäisiä askeleita hän oli Parisissa ohjannut: kieltämättä oli Christophe lahjakas musiikkimies, mutta -- (Goujart saattoi sanoa sen, koska he olivat ystäviä), -- hänen sivistyksessään oli paljon aukkoja. Hän ei ollut saanut tarpeeksi tietoja, hän ei ollut omintakeinen, hän oli eriskummaisen ylpeä: ne, jotka naurettavalla tavalla imartelivat hänen ylpeyttään, vaikka hän olisi tarvinnut ymmärtävää, pystyvää, arvostelukykyistä, suopeamielistä ja ankaraa mentoria, tekivät hänelle karhunpalveluksen j.n.e. --: (kaikki tämä Goujartin kuvausta). -- Sävelniekat jälleen nauroivat väkinäisesti. He teeskentelivät syvästi halveksivansa taiteilijaa, jota sanomalehdet pönkittivät; heille oli _vulgum pecus_ muka suurimman inhon esine; he kieltäysivät huolimasta Artaxerxeen lahjoja, joita heille itselleen ei tarjottu. Toiset heistä häpäisivät Christophea kaikin tavoin. Toiset rusentelivat häntä säälittelynsä painolla. Eräät musiikkimiehet vihoittelivat asiasta Olivierille -- (he olivat arvostelijoita, siis hänen virkaveljiään.) -- He tahtoivat kostaa hänelle sen, että hän oli niin itsenäinen ja työnsi heitä luotaan, -- totta puhuen teki Olivier sen enemmän yksinäisyyden rakkaudesta kuin halveksimisesta ketään kohtaan. Mutta ihmisten on vaikeaa antaa anteeksi, että voidaan tulla toimeen ilman heitä. -- Jotkut melkeinpä vihjailivat, että Olivier onki omaa etuaan _Le Grand Journalin_ artikkeleista. Oli sellaisiakin, jotka ryhtyivät muka puolustamaan Christophea hänen ystäväänsä vastaan: he teeskentelivät surevansa sitä, että Olivier talutti kevytmielisesti herkkähermoista, uneksivaa ja elämän taisteluun huonosti asestettua taiteilijaa, -- Christophea, -- Markkinatorin meteliin, jossa hän auttamatta eksyisi: he käsittelivät Christophea pikku poikana, jossa ei ollut tarpeeksi miestä kuljeksiakseen maailmassa omin päinsä. He sanoivat, että näin turmeltiin koko tulevaisuus henkilöltä, jonka hyvä tahto ja sitkeä työ olisivat kuitenkin ansainneet paremman kohtelun kuin tällaisen väärän suitsutuksen, vaikkei hänellä juuri lahjoja ollutkaan. Se oli heistä sangen ikävä asia. Eikö hänen nyt voitu antaa olla hiljaisuudessaan, tehdä työtä tyynesti vielä monet hyödylliset vuodet? Olivier olisi voinut vastata heille:

-- Voidakseen tehdä työtä täytyy hänen saada syödä. Kuka antaa hänelle leipää?

Mutta se ei heitä ällistyttänyt. He olisivat vastanneet tyynesti kuin ainakin:

-- Se on sivuasia. Täytyy kärsiä. Ja mitä haittaa pieni kärsimys?

Tietysti julistivat tällaisia stoalaisia teorioita hienoston jäsenet, juuri ne, joilla ei ollut taloudellisia huolia. Aivan kuin muuan miljonääri sanoi eräälle yksinkertaiselle sielulle, joka pyysi häneltä apua jollekin köyhälle taiteilijalle:

-- Mutta, hyvä herra, Mozart kuoli köyhyyteen.

Heistä ei olisi ollut ollenkaan paikallaan, jos Olivier olisi vastannut heille, että Mozart olisi halunnut elää, ja että Christophe oli päättänyt elää.

Christophe alkoi ikävystyä moisiin portaittensa ravaajiin. Hän ihmetteli, iankaikkisestiko tätä menoa kestäisi. -- Mutta se loppuikin jo kahden viikon päästä. Sanomalehdet eivät enää puhuneet hänestä. Kuitenkin tunnettiin hänet. Ken mainitsi hänen nimensä, ei sanonut suinkaan:

-- Hän on _Davidin_ ja _Gargantuan_ tekijä,

vaan:

-- Ahaa, _Grand Journalin_ muusikko!...

Se oli kuuluisuutta.

Olivier huomasi sen kuuluisuuden kirjeistä, joita tuli Christophelle, jopa hänelle itselleenkin, siis kiertoteitä: niissä oli libreton tekijäin tarjouksia, konserttiurakoitsijain ehdotuksia, sellaisten uusien ystävien lämpöisiä vakuutuksia, jotka olivat vähän ennen olleet vihollisia, ja naisten kemukutsuja. Sanomalehtien kiertokyselyjä tehtäessä kuulusteltiin hänenkin mieltänsä kaikenlaisista asioista: tiedusteltiin Olivierin ajatusta Ranskan väkiluvun vähenemisestä, ihanteellisesta taiteesta, naisten korseteista; udeltiin mitä hän arveli alastomuudesta näyttämöillä, -- ja eikö hän uskonut, että Saksa oli rappiolla, musiikin loppu tullut j.n.e. Olivier ja Christophe nauroivat yhdessä mokomalle. Mutta samalla kuin Christophe piti tätä ilveilynä, niin eikös hän, heittiö, myöntynyt menemään joihinkin päivälliskutsuihin! Olivier ei ollut uskoa silmiään.

-- Sinäkö? kysyi hän.

-- Juuri minä, vastasi Christophe veitikkamaisesti. Luulitko, etteivät tässä muut kuin sinä saa mennä katselemaan kauniita naisia? Älä uskokaan, veitikka! Nyt on minun vuoroni! Minä tahdon huvitella!

-- Huvitella? Voi mies-parkaa! Asianlaita oli se, että Christophe oli elänyt niin kauan yksinäisyyteen suljettuna, että hänelle tuli yhtäkkiä vastustamaton halu siitä vähän päästä. Ja sitäpaitsi tuotti odottamatta koittanut kunnia hänelle naivia ja humoristista huvia. Muuten hänellä oli ylen ikävä näissä illanvietoissa, ja ihmiset siellä olivat hänestä idiootteja. Mutta kun hän tuli sieltä kotiin, väitti hän ystävälleen ilveillen aivan päinvastaista. Hän meni vieraspitoihin, mutta ei enempää kuin yhden kerran samaan paikkaan. Torjuakseen uudet kutsut hän keksi mielettömiä tekosyitä, ällistyttävän häikäilemättömiä verukkeita. Olivier piti hänen käytöstään hävyttömänä. Christophe nauroi sydämen pohjasta. Hän ei mennyt noihin salonkeihin mairimaan itserakkauttaan, vaan uusimaan elämänvarastoaan, saamaan lisää museoonsa katseita, äänenvivahteita, ihmisten liikkeitä koko sitä muotojen, äänten ja värien materiaa, jolla taiteilijan täytyy rikastuttaa vähän väliä palettiaan. Musiikkimies ei saa ravintoaan pelkästään musiikista. Jokin kuullun sanonnan vivahde, liikkeen rytmi, hymyn harmonia suggeroi häneen enemmän musiikkia kuin jonkun säveltäjän kokonainen sinfonia. Mutta täytyy tunnustaa, että noissa salongeissa kasvojen ja sielujen musiikki on yleensä yhtä tympeää ja vähän vaihtelevaa kuin monien säveltäjäin musiikki. Kullakin on oma maneerinsa, johon hän jähmettyy. Sievän naisen hymy opitussa ja harkitussa sulossaan on yhtä stereotyyppinen kuin jokin parisilainen sävelmä. Miehet ovat vieläkin typerämpiä kuin naiset. Hienoston heikontavasta vaikutuksesta tylsyy ryhti, omintakeiset luonteet ohentuvat ja häviävät, jopa hirvittävällä nopeudella. Christophe joutui aivan ymmälle, kun hän näki, miten paljon kuolleita tai kuolevia hän siellä taiteilijain joukossa kohtasi: se tai se nuori musiikkimies, jolla oli sekä voimaa että neroa, mutta jonka menestys oli tylsyttänyt ja tehnyt joutavuudeksi, ei ajatellut enää muuta kuin vetää sieraimiinsa imarteluita, joilla häntä myrkytettiin, tai nauttia ja maata. Kuva siitä, millaiseksi moinen mies kehittyisi kahdenkymmenen vuoden kuluttua, näkyi salin toisessa päässä vanhan, parfymoidun, rikkaan ja kuuluisan sävelmestarin muodossa, joka oli kaikkien akademiain jäsen ja uransa kukkulalla; hänen ei tarvinnut, mikäli näytti, peljätä mitään eikä säästää mitään, mutta siitä huolimatta hän nöyristeli kaikelle ja kaikille, pelkäsi yleistä mielipidettä, mahtavia miehiä, sanomalehdistöä, eikä uskaltanut sanoa koskaan, mitä ajatteli; tai hän ei enää ajatellutkaan mitään, tuskin oli edes olemassakaan, esiintyi vain, oli omilla pyhillä muistoillaan kuormattu aasi.

Saattoi olla varma, että kaikkien näiden taiteilijain ja älymiesten takana, jotka olivat kerran olleet suuria tai olisivat voineet sitä vieläkin olla, piili jokin nainen, joka imi heiltä voiman. Kaikki naiset olivat täällä vaarallisia: yhtä hyvin typerät kuin nekin, jotka eivät olleet tyhmiä, niin rakastavat kuin sellaiset, jotka eivät rakastaneet muuta kuin itseään; parhaimmat heistä olivat juuri kaikkein pahimpia: sillä he tukehuttivat tolkuttoman hellyytensä kynttilähatun alle taiteilijan vielä varmemmin kuin toiset, koettaessaan kaikessa vilpittömyydessään kesytellä neroa kotiolennoksi, sovittaa sitä omaan henkeensä, tasoittaa sitä, karsia siitä oksat pois, siistiä, parfymoida, kunnes mies oli aivan heidän oman hempeätunteisuutensa, pienen turhamaisuutensa ja heidän ja noiden seurapiirien keskinkertaisuuden mukainen.

Vaikka Christophe ainoastaan pistäysi tässä maailmassa, näki hän jo tarpeeksi huomatakseen sen vaarat. Monikin naikkonen koetti tietysti siepata hänet salonkiinsa, palvelemaan itseään; ja Christophe oli joskus jo vähällä takertua rakastettavien sanojen ja paljon lupaavien hymyjen koukkuun. Ellei hänellä olisi ollut niin selvä, terve järki ja elleivät ne muutokset, joita hän näki tapahtuneen näitä nykyajan Kirke-noitia ympäröivissä miehissä, olisi häntä peloittaneet, ei hän olisi pelastunut leikistä ehjin nahoin. Mutta hänen mielestään ei tosiaan maksanut vaivaa lisätä sievien naishempukkain paimentamaa hanhiparvea. Vaara olisi ollut hänelle suurempikin, jos naikkoset eivät olisi niin halukkaasti tavoitelleet häntä kiinni. Nykyään, kun he ja koko maailma olivat vakuutetut, että heidän keskuudessaan oli nero, koettivat he kaikin mokomin sitä tukehduttaa. Tuollaisilla olennoilla on yksi ainoa ajatus, kun he näkevät kukkasen: pistää se vaasiin; -- linnun: saada se häkkiin, -- vapaan miehen: tehdä hänestä joutavanpäiväinen juoksupoika itselleen.

Christophen pää sekaantui hetkeksi, mutta se selvisi kohta, eikä hän välittänyt ainoastakaan heistä yhtään.

Kohtalo ilkkuu usein kummallisesti ihmisiä. Se päästää huolettoman ja ajattelemattoman pujahtamaan pois satimestaan; mutta sellaisen, joka on viisas ja varuillaan ja tietää uhkaavat vaarat, sotkee se väkisinkin ansoihinsa. Christophe ei takertunut tähän aito parisilaiseen satimeen, vaan siihen jäi Olivier.

Ystävän menestyksestä oli hyötyä hänelle. Christophen mainetta räiskähti häneenkin. Se seikka, että hänet oli parissa kolmessa lehdessä mainittu miehenä, joka oli keksinyt Christophen, oli tehnyt hänet tunnetummaksi kuin kaikki teokset, mitä hän oli kuudessa vuodessa kirjoittanut. Hänkin sai siis osansa vieraskutsuista, joita Christophelle lähetettiin; ja hän seurasi Christophea niihin, koska halusi pitää häntä huolellisesti silmällä. Varmaankin käsitti hän tuon tehtävänsä niin vakavasti, ettei hänelle jäänyt aikaa pitää silmällä omaa itseään. Lempi lehahti näet lähelle häntä ja nykäisi hänet silmukkaansa.

Tyttö oli pieni ja vaaleaverinen, laiha ja viehkeä; hienot kiharat aaltoilivat pikku laineissa ahtaan ja selvän otsan ympärillä; hienot kulmakarvat kaarsivat raskaanlaisia luomia; silmät olivat siniset kuin talvikin kukat, nenä siro ja sieraimet värähtelevät, ohimot hiukan kuopalla, leuka oikullinen, suu elävä, älykäs ja nautinnonhaluinen, sen pielet hiukan ylöskaartuvat; hymy oli pienen, sangen puhtaan faunin hymyä. Hänen kaulansa oli pitkä ja hento, vartalo sievä, ruumis elegantin laiha; hänen olemuksessaan oli jotain onnentuntuista ja samalla huolestunutta; nuorekkuutta, joka kätki sisäänsä heräävän kevään levottomaksi tekevän ja runollisen arvoituksellisuuden, -- Frühlingserwachenin, -- Hänen nimensä oli Jacqueline Langeais.

Jacqueline ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt. Hän oli katolisen perheen lapsi, rikkaan, arvossa pidetyn ja vapaa-ajattelijoihin lukeutuvan. Hänen isänsä oli intelligentti ja kekseliäs insinööri, avoin uusille aatteille; hän oli luonut itselleen hyvän aseman työnsä, poliittisten suhteittensa ja avioliittonsa avulla. Se liitto oli samalla sekä rakkaus- että raha-avioliittoa (ainoaa todellista rakkautta hänen laisilleen miehille); vaimo oli sievä ja sangen parisilainen nainen, rahamaailmasta valittu. Rahat olivat jääneetkin, mutta rakkaus oli lähtenyt tiehensä. Siitä oli kuitenkin säilynyt muutamia säkeneitä: sillä se oli aikoinaan ollut sangen kiivasta kummaltakin puolelta. Nyt eivät he kuitenkaan enää kuvitelleetkaan toisissaan liiallista uskollisuutta. Kumpikin heistä kuljeksi asioillaan ja omissa huvituksissaan; ja keskenään he tulivat toimeen hyvinä, sangen järkevinä ja egoistisina tovereina, vaatimatta turhantarkkuutta.

Tytär oli heidän yhdyssiteenään ja samalla heidän kätketyn keskinäisen kateutensa kiistankappaleena: sillä he rakastivat häntä molemmat kiihkeästi. Kumpikin näki hänessä itsensä, omine helmavikoineen, mutta ihannoituna, lapsen koko suloudessa; ja he koettivat salakavalasti riistää lasta toisiltaan. Tyttö oli tietysti huomannut sen seikan, viattoman ovelana kuin ainakin nuo pikku olennot, joilla on ehdoton taipumus luulla, että koko maailma pyörii pelkästään heidän ympärillään; ja lapsi käytti sitä kilpailua hyväkseen. Hän pani vanhempansa alinomaa ostamaan huutokaupalla hänen hellyyttään. Ei ollut oikkua, jota hän ei tietänyt varmasti voivansa tyydyttää, jos ei toisen avulla, niin ainakin toisen; ja milloin hän hylkäsi toisen heistä, oli hyljätty niin pahoillaan, että tarjosi kohta vielä enemmän kuin ensimäinen. Lapsi oli kunnottomasti hemmoiteltu; ja hänelle oli suuri onni, ettei hänen luonteessaan ollut oikeastaan mitään pahaa, -- lukuunottamatta itsekkyyttä, joka on kaikille lapsille ominaista, mutta saa liiaksi lellitellyissä ja liian rikkaiden ihmisten lapsissa usein sairaloisia muotoja, sillä sellaisissa olosuhteissahan ei itsekkyydellä ole mitään esteitä eikä myöskään tavoiteltavia päämääriä.

Vaikka herra ja rouva Langeais jumaloivatkin tytärtään, eivät he kuitenkaan olisi uhranneet hänen tähtensä mitään personallisista mukavuuksistaan. He jättivät hänet yksin kotiin suureksi osaksi päivää, täytettyään ensin kaikki hänen tuhat ja yksi mielitekoaan. Haaveilun aikaa ei häneltä suinkaan puuttunut; eikä hän jättänytkään haaveilua. Kypsymättömänä ja varhain oli hän jo saanut kaikenlaisia opastuksia arveluttaviin asioihin varomattomista sanoista, joita hän kuuli ympärillään, -- (sillä vanhempien seurapiireissä ei liioin arasteltu); ja niinpä hän jo kuusi-vuotiaana kertoi nukeilleen pieniä lemmenseikkailuja, joiden henkilöinä olivat aviomies, vaimo ja rakastaja. On selvää, ettei hän tarkoittanut sillä mitään pahaa. Sinä päivänä, jolloin hän huomasi sanojen takana jonkinlaiseni tunteen rahdun, loppuivat tarinat nukeille: hän pidätti ne nyt itselleen. Hänellä oli luonteessaan tavaton määrä viatonta aistillisuutta; se kaikui hänelle etäältä kuin näkymättömät kellot, jostakin tuolta, kaukaisuudesta, ilmanrantain takaa. Ei voinut tietää, mikä siellä soitti. Joskus kantoi tuuli kaiun sieltä; se tuli, mistä lienee tullutkin, se ympäröi tytön, ja hän tunsi silloin veren nousevan poskiinsa, hengityksensä salpautuvan pelosta ja sulosta. Hän ei tätä laisinkaan käsittänyt. Ja sitten se katosi niinkuin oli tullutkin. Mitään ei eroittanut enää. Tuskin tuntuva kumina, huomaamaton, sinisiin ilmoihin haipuva kaiku. Tiesi ainoastaan, että se oli tuolla, vuorten takana, ja että sinne täytyi päästä, päästä niin pian kuin mahdollista: siellä oli onni. Ah! Kun sinne kerran pääsisi!...

Pääsyä odotellessa kuvitteli hän kaikenlaista eriskummaista, mitä siellä muka olisi. Sillä tärkeintä pikku tytön järjentoiminnalle oli nyt koettaa aavistella, mitä siellä oli. Hänellä oli muuan samanikäinen tuttava tyttö, Simone Adam, jonka kanssa hän puheli monesti näistä vakavista asioista. Kumpikin antoi toiselle niistä hankkimaansa valaistusta: kaksitoista-vuotiaan suuria kokemuksia, muilta kuultuja ja salaa kirjoista ahmittuja tietoja. Ikäänkuin varpaillaan seisten ja pitäen kynsillään kiinni kivistä koettivat nuo kaksi pikku tyttöä kaikin mokomin nähdä yli sen vanhan aitamuurin, joka kätki heiltä tulevaisuutta. Mutta vaikka he kuinka koettivat, ja uskottelivat näkevänsä raoista, he eivät nähneet kerrassaan mitään. Heidän tilansa oli viattomuuden, runollisen rivouden ja parisilaisen ironian sekoitusta. He juttelivat keskenään hirvittäviä asioita aavistamatta niiden sisältöä, ja loivat itselleen aivan yksinkertaisista seikoista kokonaisia maailmoita. Jacqueline, joka kaiveli kaikki nurkat kenenkään tohtimatta häntä siitä moittia, työnsi pikku nenänsä myöskin isänsä kirjoihin. Onneksi suojelivat viattomuus ja hänen sangen siisti pikkutytön vaistonsa häntä huonoilta kirjatuttavuuksilta: tuskin näki hän jonkin hiukan raa'an kohtauksen tai sanan, niin häntä inhotti; heti heitti hän kirjan käsistään; ja niin puikki hän keskellä noita hävyttömiä tovereita aivan kuin peljästynyt kissa, hyppien likarapakkojen poikki, -- saamatta tahraa.

Yleensä eivät romaanit häntä kiehtoneet: ne olivat liian selväpiirteisiä ja liian kuivia. Mutta runokirjat jälleen saivat hänen sydämensä sykkimään liikutuksesta ja toivosta, että hän löytäisi niistä arvoituksensa ratkaisun, -- ne runokirjat nimittäin, jotka puhuivat rakkaudesta. Ne olivat ikäänkuin läheisimpiä pikku tytön sielunelämälle. Niissä ei asioita nähty, vaan ne kuviteltiin, katsottuina himon tai kaihon prisman lävitse; ne ikäänkuin tirkistelivät vanhan aitamuurin halkeamista, kuten Jacqueline itsekin. Mutta ne tiesivät paljon enemmän kuin Jacqueline, ne tiesivät kaiken, mitä piti saada tietää, ja ne ympäröivät tiedetyn suloisilla ja mystillisillä sanoilla, joita täytyi avata kapaloistaan äärettömän huolellisesti, että löytyisi... löytyisi se... Ah, ei löytynyt mitään, mutta oli joka hetki löytymäisillään...

Nuo tyttöset olivat uupumattomia. He kuiskuttelivat toisilleen, selkäpiissään väristystä tuntien, runoja, joita olivat sepittäneet Alfred de Musset tai Sully-Prudhomme; niissä kuvittelivat he oikeita turmeluksen syvyyksiä; he kirjoittivat niitä vihkoihinsa; he kyselivät toisiltaan, mikä sen tai sen kohdan salainen merkitys oli, vaikkei mitään merkitystä usein ollutkaan. Nämä kolmetoista-vuotiaat kunnon naikkoset, viattomat ja samalla julkeat, jotka eivät tienneet mitään rakkaudesta, väittelivät keskenään, puolittain leikillä, puolittain vakavina, rakkaudesta ja hekkumasta; ja koulussa he raapustelivat, opettajan isällisten silmien edessä, -- hän oli sangen lauhkea ja ylen kohtelias vanha pappa, --, imupaperiinsa sellaisia värssyjä kuin seuraavakin jonka opettaja sai käsiinsä eräänä päivänä ja aivan järkyttyi siitä:

Laissez, oh! laissez-moi vous tenir enlacées, Boire dans vos baisers des amours insensées, Goutte à goutte et longtemps!...

"Anna minun pusertaa sinut syliini, juoda suudelmistasi hurjaa rakkautta, tilkka tilkalta ja vitkaan!..."

He kävivät erästä hienoston piirien erikoisesti suosimaa koulua, jonka opettajat olivat yliopistomiehiä. Siellä löysivät he jumalia sydämensä kaipuille. Melkein kaikki nuo pikku tytöt olivat rakastuneet opettajiinsa. Ei tarvittu muuta kuin että opettaja oli nuori eikä aivan hirvittävän ruma, niin hän oikein raivosi tyttösten sydämissä. Oppilaat tekivät työtä kuin hevoset, kukin saavuttaakseen oman sulttaaninsa huomion. Tuli pitkät itkut, kun tyttö sai opettajaltaan ainekirjoituksesta huonon numeron, -- kukin omaltaan tietysti: sillä siitä he vähät välittivät, jos toinen sen antoi. Jos hän kiitteli heitä, niin punastuttiin ja kalvettiin, luotiin häneen kiitollisia ja veikeitä silmäyksiä. Ja jos hän pyysi tulemaan syrjään antaakseen neuvoja tai onnitellakseen menestyksestä, oltiin suorastaan taivaassa. Ei tarvinnut olla mikään leijona viehättääkseen noita tyttösiä. Kun voimistelunopettaja tunnilla otti Jacquelinen syliinsä nostaakseen hänet trapetsiin, värisi Jacqueline kuin kuumeessa. Ja mikä raivoisa kilvoittelu tyttöjen kesken vallitsi! Miten kiivaita salaisia mustasukkaisuuden puuskia! Kuinka nöyrästi ja lumoavasti katseltiin opettajaan, jotta olisi saatu hänet pois hävyttömän rivalin luota! Kun opettaja tunnilla vain avasi suunsa, niin; kynä oikein räiskyi hänen sanojaan kopioidessa. Tyttöset eivät koettaneetkaan ymmärtää opetusta, tärkeintä oli, ettei tavukaan menisi heiltä hukkaan. Ja juuri kirjoittaessaan, kääntyneinä sellaiseen asentoon, että epäjumalan kuva pysyi aina heidän silmiensä edessä ja että he saivat katsella salaa hänen muotoaan ja jokaista liikettään, Jacqueline ja Simone kysyivät toisiltaan hiljaa:

-- Luuletko sinä, että hänelle sopisi sininen kravatti?

Edellä kerrotun hyvän lisäksi olivat kauniit värikuvat, romantiset ja hienot runokirjat, muodissa olevat runolliset gravyyrit, rakastumiset näyttelijöihin, soittotaiteilijoihin, jo kuolleisiin tai vielä eläviin kirjailijoihin: -- Mounet-Sully, Samain, Debussy, -- silmäykset, joita vaihdettiin nuorten miesten kanssa konserteissa, kutsusalongeissa, kaduilla, sekä nopeasti syttyvät ja mielikuvituksessa heti toteutetut pienet intohimot, -- alinomainen tarve "pikiintyä" lakkaamatta, olla aina täynnä rakkautta, saada jokin tekosyy rakastaa. Jacqueline ja Simone uskoivat toisilleen kaikki asiansa: selvä todistus, etteivät he suuria tienneet; se oli sitäpaitsi paras keino, jottei tunne pääsisi koskaan kiihtymään liian syväksi. Sen sijaan muuttui tämä tila kroonilliseksi taudiksi, jota he itse pilkkailivat kaikkein ensimäisinä, mutta jota he harrastivat ja pitkittivät mitä suurimmalla huolella. He elivät kumpikin yhtämittaisessa kiihkossa. Simone oli romantisempi ja järkevämpi ja keksi enemmän kaikenlaisia mielikuvituksen hurjisteluja, mutta Jacqueline, joka oli rehellisempi ja intohimoisempi luonne, oli valmiimpi panemaan ne täytäntöönkin. Sadat kerrat oli hän vähällä tehdä mitä pahimpia tyhmyyksiä. -- Mutta hän ei kuitenkaan niitä tehnyt, enempää kuin nuoret tavallisestikaan. Tulee hetkiä, jolloin nuo pienet, poloiset typerykset -- (sellaisia olemme kaikki olleet) -- ovat heittäytyä toiset itsemurhaan, toiset ensinnä vastaansattuvan syliin. Mutta Jumalan kiitos, melkein kaikki ne aikeet jäävätkin siihen. Jacqueline raapusteli kymmenkunnan intohimoista kirjettä miehille, joita hän tunsi tuskin vielä näkemältäkään; mutta hän ei lähettänyt niistä kuin yhden, haltioituneen kirjeen, johon hän ei merkinnyt nimeään, eräälle rumalle, joutavanpäiväiselle kriitikolle, joka oli itsekäs luonne, kuivasydäminen ja ahdasjärkinen. Jacqueline oli häneen rakastunut parin hänen arvosteluissaan näkemänsä rivin vuoksi, joissa hän oli ollut huomaavinaan ääretöntä tuntehikkuutta. Samoin leimahti hän tuleen eräälle suurelle näyttelijälle: näyttelijä asui lähellä hänen kotiaan; joka kerta, kun Jacqueline kulki hänen ovensa ohi, supatti hän itsekseen:

-- Jos menisin sisään!

Ja kerran hän tuli niin rohkeaksi, että meni jo hänen eteiseensä. Mutta tuskin hän pääsi sinne, niin livisti hän karkuun. Mitä hän olisi hänelle puhunut? Hänellä ei ollut hänelle mitään, kerrassa mitään sanomista. Hän ei häntä rakastanutkaan. Hän tiesi sen itse hyvin. Hänen hullutteluissaan oli aina puolet itsepetosta, jonka hän itse näki. Ja toinen puoli oli alinomaista suloista ja järjetöntä kaipuuta rakastaa. Kun Jacqueline oli sangen älyllistä rotua, huomasi hän tämän itsessään selvästi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta hullu. Hullu, joka itsensä tuntee, on kahta hullumpi.