Part 17

-- Yhdysvaltoihin. Mieheni on nimitetty sinne lähetystön ensimäiseksi sihteeriksi.

-- Ja sitten, sittenhän... supisi Christophe... (ja hänen huulensa vapisivat) on kaikki lopussa?

-- Ystäväni, sanoi Grazia hänen äänensä vavahduksesta liikutettuna... Ei, ei ole lopussa.

-- Minä löysin teidät vain heti taas kadottaakseni.

Christophelle tuli kyyneleitä silmiin.

-- Ystäväni, toisti Grazia.

Christophe peitti kädellään silmänsä ja kääntyi poispäin, salatakseen liikutustaan.

-- Älkää olko surullinen, sanoi Grazia laskien kätensä hänen kädelleen.

Nytkin ajatteli Christophe tuota pientä saksalaista tyttöä. He olivat molemmat vaiti.

-- Miksi te tulitte niin myöhään? kysyi Grazia viimein. Minä koetin saada tavata teitä. Mutta te ette vastannut kutsuihin.

-- Minä en tiennyt, en tiennyt sitä, sammalsi Christophe... Sanokaa, tehän juuri olette niin monta kertaa auttanut minua, vaikka minä en sitä saattanut aavistaa?... Teillehän olen kiitollisuuden velkaa siitä, että sain käydä Saksassa. Tehän olitte minulle se hyvä enkeli, joka suojelitte minua?

Grazia vastasi:

-- Minä olin niin onnellinen, kun saatoin tehdä jotain puolestanne. Olen teille velkaa niin paljon.

-- Mitä? kysyi Christophe. En ole tehnyt teille mitään hyvää.

-- Te ette tiedä, vastasi Grazia, mitä te olette minulle ollut.

Ja hän puhui siitä ajasta, jolloin hän pikku tyttönä tapasi Christophen enonsa Stevensin luona ja jolloin hän sai häneltä, hänen sävellyksistään, herätyksen huomaamaan kaikkea, mikä maailmassa on kaunista. Ja vähitellen hän hiljalleen elostui ja kertoi Christophelle, kautta rantain ja lyhyesti, mutta kyllin läpikuultavin sanoin silloisia lapsentunteitaan: miten hän oli ottanut osaa Christophen suruihin; kertoi konsertista, jossa Christophelle vihellettiin ja jossa Grazia oli itkenyt; ja Christophelle kirjoittamastaan kirjeestä, johon Christophe ei ollut vastannut: sillä hän ei ollut saanutkaan sitä. Ja kuvitelmiinsa uskoen, Christophe yhdisti häntä kuunnellessaan, tuohon menneisyyteen nykyisenkin mielenliikutuksensa ja sen hellyyden, jota hän nyt tunsi tuota hänen puoleensa kumartunutta hellää olentoa kohtaan.

He juttelivat viattomasti, sydämellisen iloisesti. Ja siinä puhuessaan tarttui Christophe Graziaa käteen. Ja yhtäkkiä he molemmat vaikenivat: sillä Grazia huomasi, että Christophe rakasti häntä. Ja myöskin Christophe huomasi saman...

Ennen muinoin oli Grazia rakastanut Christophea, eikä Christophe ollut hänestä välittänyt. Nyt rakasti Christophe vuorostaan Graziaa; mutta Grazialla ei ollut enää häntä kohtaan muita tunteita kuin rauhallisen ystävyyden: hän rakasti nyt toista. Niinkuin usein käy, oli heistä toisen elämänkello sattunut kulkemaan toisen edelle, ja se riitti muuttamaan heidän kummankin kohtalonsa koko elämän iäksi...

Grazia veti pois kätensä, jota Christophe ei pidättänytkään. Ja he olivat hetken ymmällään ja sanattomina.

Sitten Grazia sanoi:

-- Jääkää hyvästi.

Christophe valitti jälleen suruaan kuin äsken.

-- Siis sittenkin, se loppui?

-- On varmaankin parempi niin.

-- Me emme näe enää toisiamme ennenkuin lähdette?

-- Emme, vastasi Grazia.

-- Milloinka me sitten näemme?

Grazia teki epätietoisen ja surumielisen liikkeen.

-- Niinkö? Minkätähden me sitten tapasimmekaan? kysyi Christophe.

Mutta kun hän näki Grazian moittivan silmäyksen, korjasi hän kohta:

-- Ei, antakaa anteeksi, minä olen kiittämätön.

-- Minä ajattelen aina teitä, sanoi Grazia.

-- Oh, minä en voi edes teitä ajatellakaan, vastasi Christophe. Minähän en tiedä mitään teidän elämästänne.

Grazia kuvaili rauhallisesti ja muutamin sanoin hänelle jokapäiväistä elämäänsä, ja miten hänen päivänsä kuluivat. Hän puhui itsestään ja miehestään, ystävällisesti ja kauniisti hymyillen.

-- Ah, sanoi Christophe mustasukkaisesti, te rakastatte häntä?

-- Rakastan, vastasi Grazia. Christophe nousi paikaltaan.

-- Hyvästi.

Grazia nousi samoin. Silloin vasta Christophe huomasi, että hän oli raskaana. Ja hän tunsi sydämessään sietämättömän vastenmielisyyden, hellyyden, mustasukkaisuuden ja syvän säälin tunteen. Grazia saattoi häntä pikkusalin ovelle. Siinä Christophe kääntyi, otti häntä käsistä, kumartui ja suuteli niitä pitkään. Grazia ei liikahtanutkaan, seisoi luomet puolittain ummessa. Viimein Christophe suoristihe ja meni Graziaan katsomatta nopeasti ulos.

... E chi allora m'avesse demandato dicosa alcuna, la mia risponsione sarebbe stata solamente AMORE con viso vestito d'umilta...

Pyhäinmiesten päivänä. Ulkona harmaa valo ja kylmä tuuli. Christophe oli Cécilen luona. Cécile istui lapsen kehdon ääressä, jonka puoleen kumartuneena m:me Arnaud seisoi; hän oli tullut ohimennen siellä käymään. Christophe unelmoi. Hän tunsi jääneensä osattomaksi onnesta; mutta hän ei tahtonutkaan valittaa: hän tiesi, että onni oli kuitenkin olemassa... Aurinko, minun ei tarvitse sinua nähdä rakastaakseni sinua! Pitkinä talvipäivinä, jolloin värisen pimeässä, on sydämeni sinua täynnä; rakkauteni minua lämmittää: tiedän, että sinä olet siellä...?

Myöskin Cécile unelmoi. Hän katseli lasta, ja viimein hän aivan luuli, että se oli hänen omansa. Oi unelmien siunattua voimaa, elämän kaikkiluovaa mielikuvitusta! Elämä... Mitä on elämä? Se ei ole sitä, jona kylmä järki ja silmämme sen näkevät. Elämä on se, mitä me unelmoimme. Rakkaus on elämän mitta.

Christophe katseli Cécilea, jonka vankat kasvot ja leveämuotoiset silmät säteilivät äidillisyyden vaiston loistetta, -- äidillisemmin kuin jos hän olisi ollut äiti. Ja Christophe katseli toisen läsnäolevan ystävättärensä lempeitä, väsyneitä kasvoja.

Rouva Arnaud oli hänelle kuin liikuttava kirja: Christophe näki edessään tuon aviovaimon elämän salatun onnen ja sen kärsimykset, elämän, joka saattaa joskus, vaikkei sitä aavisteta, olla yhtä rikas suruista ja iloista kuin Julian tai Isolden rakkaus. Mutta uskonnollisesti suuremmalla tavalla...

_Socia rei humanae atque divinae_...

Ja Christophe ajatteli, että niinkuin ei usko tai uskomattomuus, niin eivät myöskään lapset tai lapsettomuus ole naimisiin menneiden tai menemättömien onni tai onnettomuus. Onni on sielun sulotuoksu, harmonia, joka soi sydämen syvyydestä. Ja sielun kauneimpien sävelten nimi on: hyvyys.

Olivier tuli huoneeseen. Hänen liikkeensä olivat rauhalliset; häntä kirkasti nyt aivan uusi tyyneys. Hän hymyili lapselle, puristi Cécilen ja rouva Arnaud'n kättä ja alkoi levollisesti jutella. Toiset katselivat häntä hellän hämmästyneinä. Hän ei ollut enää entinen mies. Siinä yksinäisyydessä, johon hän oli suruineen sulkeutunut, niinkuin lehtimato kutomaansa koteloon, oli hänen kovalla työllä onnistunut riisua yltään surunsa, aivan kuin toukka lähtee kotelosta. Myöhemmin kerromme, kuinka hän nyt oli luullut löytäneensä hyvän asian, jolle hän voi uhrata elämänsä, koska sillä ei hänelle ollut muuta arvoa kuin uhrautumisen; ja inhimillisten tunteiden lakia seuraten oli hänenkin sielunsa lämminnyt kohta sinä päivänä, jolloin hän oli päättänyt kieltää itsensä elämältä. Nyt katselivat ystävät häntä. He eivät tienneet, mitä hänelle oli tapahtunut, eivätkä uskaltaneet häneltä sitä kysyä; mutta he tunsivat, että hän oli vapautunut, ja ettei hänessä enää ollut surua, ei katkeruutta, ei minkään asian vuoksi eikä ketään vastaan.

Christophe nousi paikaltaan, meni pianon ääreen, ja sanoi ystävälleen:

-- Tahdotko, niin laulan sinulle erään Brahmsin laulun?

-- Brahmsinko? kysyi Olivier. Soitatko sinä nyt verivihollisesi lauluja?

-- Nyt on pyhäinmiesten päivä, vastasi Christophe; anteeksiannon päivä kaikille.

Hän lauloi hiljaisella äänellä, jottei olisi herättänyt lasta, muutaman säkeen erästä tuon schwabilaisen suosittua laulua:

... Für die Zeit, wo du g'liebt mi hast, Da dank' i dir schön, Und i wünsch', dass dir's anderswo Besser mag geh'n...

("Ajasta, jolloin minua rakastit, ota kiitokseni, ja ole muualla onnellisempi...")

-- Christophe! virkkoi Olivier.

Christophe sulki hänet syleilyynsä.

-- Kas niin, poikaseni, me olemme hyvän osan valinneet.

He istuivat, kaikki neljä, nukkuvan lapsen kehdon ääressä. He eivät puhuneet mitään. Ja jos heiltä olisi kysytty, mitä he ajattelivat, -- olisivat he _"nöyryydellä puetetuin kasvoin" vastanneet ainoastaan_:

-- _Rakkautta_.