Part 16

Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä. Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty, -- jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, -- unohtaa kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan. Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.

Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa; ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. "_Ja viimein Elihu Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa._" -- Harvoille on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana olemisesta: tekee itsensä inhotuksi."

Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä, sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa. Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:

-- Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.

Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella, ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki, mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät, ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä, jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa, niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava halventava sala-ajatus:

-- Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.

Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!... Juuri hyvyyden vuoksi tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu, yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:

-- Mene pois!

Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet. Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, -- elleivät he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin kertaa enemmän kuin omaa henkeään...

Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle, niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne, joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen heikkouksia kohtaan.

Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta, onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen kuvitteluvoiman -- intuitsionin -- avulla sai hän tuossa pikku olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta kosteat silmänsä... Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!... Mutta hyvä näinkin.

Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat Françoise Oudonin ironiset sanat:

-- Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin pariksi, ette rakasta toisianne?

Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään. Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan mahdollisimman voimakkaasti.

Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise, ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima. Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se tekee koskaan?

Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:

-- Kiittämätön!

Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin ja Christophen _Liedejä_. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa; _Opéra-Comique_ oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa. Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä, joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä, että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin: Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen yksinään kuolemaa.

Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen ja lämmin ääni lauloi Schubertin _Lehmusta_; ja sävelten siivet nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu... Yhtäkkiä alkoi hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu, ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä... Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi; ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä jumalaisen hyvyyden.

Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta... Hän oli silloin ollut kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton, vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet, kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään, sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa, -- (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot, ja hänen pikku kätensä punaiset); -- tyttö oli tullut Christophen luo, pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki; sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin ystävä:

-- Älä itke, älä itke!...

Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan, lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:

-- Älä itke.

Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään... Miksi ajatteli Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön, ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa. Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla...

Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi, tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin. Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta. Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten, vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin _Väittelyssä_ kuuntelee ja katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen...

Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja lähestyi häntä.

-- Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.

Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:

-- Grazia... sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I, Markkinatori.]

Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa, että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä. Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.

Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin erään Itävallan lähetystön nuoren _attachén_ kanssa, joka oli kuulua aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari, elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa. Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti, oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.

Grazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta, jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa. Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen. Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää. Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä, ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta. Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin; se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin. Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä, että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.

Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli, tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa, joka hänelle hymyili kuvastimesta.

He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat, ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään ei ollut olemassa...

Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, -- elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään ikävystyneen ja halveksivan näköinen, -- katseli Christophea monoklinsa läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:

-- Mieheni, esitteli Grazia.

Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta. Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.

Miten koomillisia ovatkaan taiteilijasielujen rajut vaatimukset ja ne lapselliset lait, jotka hallitsevat heidän tunne-elämäänsä! Tuskin oli Christophe jälleen löytänyt tämän ystävättärensä, josta hän ei ollut laisinkaan välittänyt siihen aikaan jolloin Grazia häntä rakasti, ja jota hän ei ollut muistanutkaan vuosikausiin, niin heti tuntui hänestä, että Grazia oli hänen, oli hänen omaisuuttaan; se, että toinen oli hänet ottanut, oli hänestä ikäänkuin varkautta: Grazilla itselläänkään ei ollut muka oikeutta antaa itseään toiselle. Christophe ei liioin pohtinut, mitä hänen tunteensa oikeastaan oli. Mutta hänen luova demoninsa piti hänen puolestaan siitä asiasta huolen, ja synnytti seuraavina päivinä eräitä hänen kauneimpia kärsiviä rakkaudenlaulujaan.

Melkoisen pitkään aikaan ei hän mennyt Graziaa katsomaan. Hänen oma surunsa ja Olivierin sairaus lamasivat kovin häntä. Viimein päätti hän eräänä päivänä, kun löysi Grazian antaman osoitteen, lähteä hänen luokseen vieraisille.

Hän nousi lähettilään asunnon sisäportaita, ja kuuli sisältä vasarain pauketta. Etuhuoneessa vallitsi epäjärjestys, se oli täynnä laatikoita ja matka-arkkuja. Lakeija vastasi, ettei kreivitär ollut tavattavissa. Mutta kun Christophe käyntikorttinsa jätettyään aikoi pettynein mielin lähteä, niin juoksi palvelija hänen perästään, pyysi anteeksi ja kehoitti häntä tulemaan takaisin. Hän vei Christophen pieneen saliin; sen matot oli otettu pois ja kääritty rullalle. Grazia ilmestyi hänen eteensä kirkas hymy huulillaan, ojentaen ylen iloissaan hänelle kättänsä. Koko Christophen typerä kauna katosi. Hän tarttui tuohon käteen yhtä syvästi onnellisena kuin se oli ojennettukin hänelle ja suuteli sitä.

-- Ah, sanoi Grazia, miten olen iloinen, että te tulitte! Minä pelkäsin, että minun täytyisi lähteä näkemättä teitä!

-- Lähteäkö? Aiotteko matkustaa jonnekin? Christophen sielun peitti jälleen synkkä varjo.

-- Niinkuin näette, vastasi Grazia osoittaen, mikä epäjärjestys huoneessa oli; tämän viikon lopulla olemme jo poissa Parisista.

-- Pitkäksi aikaa?

Grazia teki epätietoisen liikkeen:

-- Sitä ei osaa sanoa.

Christophe koetti väkisinkin puhua. Hänen kurkkuaan tukehdutti.

-- Minnekä te menette?