Part 15

-- Voi noita onnettomia!

-- Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa.

-- Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud.

-- Jätti miehensä, lapsen, kaikki.

-- Se onneton! toisti m:me Arnaud.

-- Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan, Hän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: "Christophe, hän on pettänyt, minut... Rakkain ystäväni on minut pettänyt." Minä koetin sanoa hänelle: "Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan sinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet."

-- Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.

-- Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa, jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen uskonnollisella pyhyydellä... Kuinka kummallista: tuollainen elämä, jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä, on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta ruumis on toki pyhä...

-- Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta toista rikosta, senhän tiedätte.

-- Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä sanon... Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.

-- Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.

-- Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin. Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!... Mutta kun näkee ystävänsä, jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa perästä?

-- Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.

-- Mitä, puolustatteko häntä?

-- Minä säälin häntä, myöskin häntä.

-- Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä toisten kärsimyksiin.

-- Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe. Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka! Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla...

-- Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!...

-- Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä, mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään huolimatta ovat, -- mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta, mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne; te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että tunnette meidät... Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi, vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe, jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on parempaa kuin rakastaa noin!"... Tunnetteko nämä erään runoilijan sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.

-- Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen aavistavinani... Siis te itse...

-- Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,

-- Ihanko totta?... Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.

-- Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen asemassaan tehnyt.

-- Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.

-- Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin hän... Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. -- Niin, minä olen ollut aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään, ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt aivan hukkaan... Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne... Muistatteko sitä?... Ette ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille hyvästi... Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin... mutta sen tiedän, että eräät teidän sananne... (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte...) valaisivat minulle silloin tietä... Tai ehkä eivät ne sananne sitä tehneet... Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan... Kun tulin teidän luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken päivää... Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.

-- Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?

-- Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt, olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.

-- Siis te olette nyt onnellinen?

-- Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista -- mikä onkin tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.

M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.

-- Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?... Mitä olen tehnytkään?... Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei pidä sitä saada tietää.

-- Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä. Se salaisuus on minulle pyhä.

M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:

-- Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa... Mutta näettekös, tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville pareille, niillekin naisille... joita te kunnioitatte, Christophe... tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.

-- Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?

-- Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan useimmiten sitä vielä vihaakin...

M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten jälleen:

-- Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja: sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla, muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. -- Minulla on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin, jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa, joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali, (sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen ole luonnollista uhrautua kokonaan), -- niin on heidän elämänsä elävältä kuolemista... -- Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä, jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen. Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus häntä vielä kivitetäänkin... Tehän tunsitte, Christophe, erään ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä ja katkeruuksia, -- (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään tuomitut!...). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista, joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä, joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois siitä kaupunginkorttelista... -- Te ette voi aavistaa, miten julmaan taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää, estääkseen toisia elämästä.

-- Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.

-- Mikä se on?

-- Taide.

-- Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään saattavat siihen turvautua?

-- Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.

-- Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita, jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne. Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään? Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina, laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken muun: nimittäin pieni, rakas lapsi.

-- Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.

-- Ei kyllä, ei aina... Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia, niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi, usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.

-- Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.

-- Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?

-- Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia, suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan. Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka selvitä tästä? -- Siten, että olemme väkeviä.

-- Että olemme hyviä.

-- Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää, valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii aurinkoa kohti!

-- Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!... Me olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille, joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni. Kyllä tästä pahasta päästään."

He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä. Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää milloinkaan puhuisi.

Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:

-- Mitä te lapselle teette?

Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän sanoi itselleen:

-- Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.

Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.

Christophe sanoi:

-- Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin, että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa...

M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.

Christophe jatkoi:

-- Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle: "Christophe..."

M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään, hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:

-- Ei, ei, antakaa se minulle... Christophe puhui. M:me Arnaud ei kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:

-- Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas mieheni... ja kaikki muu, mitä saan ajatella... Ja olenhan sitäpaitsi vanhempi...

Siksi hän hymyili ja sanoi Christophelle:

-- Se oli hyvä asia.

Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan. Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.

-- Ystävä petti minut.

Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.

-- Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta, johtuu se siitä, että on raukka mies.

-- Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin, joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.

-- Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.

-- En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.

-- Olivier!

-- Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä, jolloin epäilen kaikkea... itseänikin... Mutta sinä olet vahva, sinä et tarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua.

-- Hän vielä helpommin.

-- Sinä olet julma, Christophe.

-- Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä varten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on häpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi, joka pitää sinua pilkkanaan.

-- Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä.

-- Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit...

-- ... ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin jättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä... Näen, mutta en ymmärrä enää mitään... Kumma, että on ihmisiä, jotka jaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä, tarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan huvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin, kirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan... Ah, miten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei ketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole tarkoitusta... Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää? Olen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä olin, olin vain hänelle... Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe, väsynyt. Minä tahtoisin nukkua.

-- No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi.

Mutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä voisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen uudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei pysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi. Syvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin. Olivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se olikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla, varsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi ajaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen, kalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin älyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen kaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa lähtemättömäksi piintynyt ajatus.

Hänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa, kirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli selvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli osaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin Jacqueline oli uhri, -- oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut hänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut voimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä sitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka uhkasivat häntä kuolemalla.

-- Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä itseäni rakastamaan.