Part 13

Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein, kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa, suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta horteesta, -- hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa, uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä se oli? Mitä siitä tulisi?...

Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen, surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka... Oi Jumala: synnyttävä nainen on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä sinä et ole kärsinyt...

Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.

Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä. Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois; hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen, syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään... Oi, mitä voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa, että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen kuvittelemaan...?

Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä "toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka! Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä suuteli, suuteli...

Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita, mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia, haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta. Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.

Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.

Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään tapauksessa eivät he koeta sitä _TAHTOA_. Kun he ovat huomanneet ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:

-- Sellaista se on.

He eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan se, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve. Kaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella jumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli ainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset. Ja etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa mukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten suuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt niin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta kuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin. Kun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin hän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen ryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän. Jos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika nuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan on valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja sielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi, -- hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse muuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole, vaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen, ruumiinsa ja tahtonsa isäntä, -- niin hän sitä onkin. Mutta te olette raukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne vaatii, ettei hän saa sitä tietää!...

Surkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan. Miehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan, jota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen ystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita, toimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä piirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus, jota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan _intelligensi_. Nuo ihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi Rabelais'n luostarin tunnuksen:

_Fais ce que Voudras_. [Tee mitä tahdot.]

Mutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet paljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti vaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä kovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään aivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja hukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja hekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo, hänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy ja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee. Tällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro ruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi oli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän rakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta Jacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen, sillä vapaushan oli hänen oikeutensa.

Pahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa luonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka inhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin; hänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs, poltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli hänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina sovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti.

Hänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen perehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa julistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin ennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen siitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista, jos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät hyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan kuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he pettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä oli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia. Eivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään oli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee julkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman sopimuksen, -- rikostoverien sopimuksen -- pohjalla. Mutta Jacqueline oli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli olla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä rehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus keikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki turmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen! Keskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä. He löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän itserakkautensa ylpeilee siitä.

Jacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta. Ja hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla näkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa kääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut näkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat kasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken huomionsa ja ajatuksensa.

Lapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut imettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli täytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru... Mutta pian siitä tuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo virkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen se makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, -- vankka Nivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi kertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille ihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, -- oli ikäänkuin lapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta asiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään; ja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei hän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut lapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja herpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa, hautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet ajatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla harha-aistimuksen voimalla: "Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä oli lopussa..." Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän luuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä heräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa viatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään harvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne, jotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja sydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään; syntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun hän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän heltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti:

-- Hän on minut tappanut.

Eikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota välinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän oli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani ja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen tunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen kohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen huolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin puolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi toimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, -- (ero lapsesta, pakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä ikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin), -- kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään häneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa minuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä itsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella reaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä liikaa!

Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä lihavampana, nuortuneena, -- sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen. Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin. Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti hänet miehestään, -- kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen rakkautensa painavan itseään, -- kun hän nyt oli vapaa, -- niin heti seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut sydämessään. -- Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut; hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, -- toiset niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, -- toisia jälleen ovat loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet, -- toisia taasen... mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään? Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä unhoita.

Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä, joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä, vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän. Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, -- silloin vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä, murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa... He olivat tulleet siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan. Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain luonnollista kulkua.

Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä. Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin, että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:

-- Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!

Silloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin; eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut. Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista, mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.

Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki. Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt. Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa hänelle:

-- Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!

Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!

Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet... Kaikesta tuli loppu. -- Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.

-- Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut... -- (Poloiset, joille rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan täytäntöön pantu!... Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole enää mitään arvoa)...