Part 12

Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt viikkoakaan, ettei _Les Echos_ julkaissut jotain hävytöntä uutista tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi, jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen, järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä, sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen sijaan, että hän olisi vastannut -- (ja olisiko hän muuten saanut tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) -- jatkoi hän vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.

Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet, nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja; häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:

"_Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele._"

Sen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier ollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen heidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän ajatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet muutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän ei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut, olisi hän heitä paremminkin paennut.

Hän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi viikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa jonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa virkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi kiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan, jossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada ne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa menettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon hänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi, että hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä kotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän.

Onneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan nuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa illanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että hänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin vastasi Christophe katkerin mielin:

-- Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen avaamatta sitä minulle.

Nuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja jonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle:

-- Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa. Muuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion toimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta asemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä määrin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä -- (meidän kesken sanoen) -- hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten älykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota vangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia katsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta kotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille passi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne. Olkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä itseenne.

Christophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän oli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun rakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla. Kumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan vieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne olivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi aidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli hautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia viljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa; aurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului viiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe istui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän nojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen silmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista. Hän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi heidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului askeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki Christophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli tuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi täällä parisen kertaa vuodessa.

-- Lorchen?

Sitten he juttelivat.

-- Te taidatte olla se poika? kysyi mies.

-- Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.

-- Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt huonosti.

Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten. Aurinko alkoi jo laskea.

-- Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä! Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, -- kauempana lapsuudentovereita, pikku tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, -- ja tuossa nimi, joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada... Rauha kaikille...

Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä. Syttyivät tähdet...

Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja hänen oli lähdettävä, -- hän oli jo noussut haudan äärestä, -- muutti hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli. Christophe ajatteli:

-- Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!... Ainoastaan sinulle. Ei kenellekään muulle.

Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli, kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät. Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:

-- Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:

-- Minna...

Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.] Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli hänet: "_Herr Reichsgerichtsrat_ von Brombach", -- hänen miehensä. Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:

-- Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.

Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava, vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt. Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken volyymi oli muuttunut.

Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut. Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään, ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja erinomaisina, -- (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että _Herr Reichsgerichtsrat_ oli "suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra _Reichsgerichtsrat_ tuntui olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän, pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti, sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä. Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti, sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän oli Christophen hyljännyt). -- Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen. Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen, koska oli nähnyt _Les Folies Bergèren_, Suuren Oopperan, Montmartren kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret _kokotteja_, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia, eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli muita parempi.

Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.

Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia, ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan. Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen. Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta, että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan; -- niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia, vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden, jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka hän oli tällä välin jo unohtanut, -- tuon yhtä paljon heikkoudesta kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, -- kunniallisuuden, jossa ei ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea "epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus" ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi laususkellut _isämeitää_ ja _herranrukousta_ oman "minänsä" edessä. Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi hetkeksikin -- (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut), -- unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan... Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!..."

Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin. Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta. Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui, vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan kyllästyneenä:

-- Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä, tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä on tekemistä näiden ihmisten joukossa?

Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä: siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin. Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua; hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle, joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään. Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet. Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:

-- Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea... kokea... aina minulla on samat kuvitelmat.

Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus koskee, on kuolemalta turvassa.

-- Minna, joka on minun kanssani, -- se, joka on minun, ei _toisen_ kanssa, -- se Minna, joka ei vanhene koskaan!...

Kuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan, nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi kortteli, -- köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli nähnyt iltapuolella, ja mietti:

-- Sielläkin virran juoksu kuluttaa...

Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia...

_Hostis habet muros_...

Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?...

Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois, kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää, joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle menneisyyden pyhän sielun.

Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan. Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan. Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää, jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot, joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla, että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, -- kuinka pitkäksi aikaa? ainaiseksiko ehkä? -- joutuivat he sellaiseen alakuloiseen mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon kiihkolla...

-- Jää, jää meidän luoksemme!

Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.