Part 11

Hän näki unta, että hän oli _neljänä_ pikkutyttönä. Ne kaikki neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä, neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli kutistunut, kasvot kalpeat... ja hänenkin piti pian kuolla -- ja siihen se kaikki loppuisi...

-- "... Mitä minä olen tehnyt elämälleni?..."

Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään: se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli sen häneltä ryöstänyt?... Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet. Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä; mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön, olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia, hän rupesi maalailemaan, säveltelemään... Turhaa: jo ensimäisenä päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen... Turha vaiva: yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön, kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. -- Hän oli jo osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi, maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa, turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä hiljaisuus.

Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, -- kallio kuoleman meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet kanssaan...

Ja sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut Olivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät itselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka pakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan sitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän heikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen, nauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä ystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys. Ei löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin heikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen tahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin hän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee heidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin silmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen ennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat, saatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi.

Christophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei niistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli hänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin rakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin mielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän huvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt Jacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen tyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja tehdä vaimoa onnelliseksi.

Christophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka hänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi heidän maataloonsa, -- Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa; taloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se oli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se oli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien hedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden hajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä, valtasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne, joka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti, mutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen ääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan Jacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja vaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen hämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja kurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset kahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti häntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle:

-- Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän.

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian mennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline tietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi näyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta tahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet häveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa ruumis kulkee omia teitään.

Eräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, -- ei kuutamoa, tähtinen taivas, -- että heidän teki mieli kävelemään puutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni vielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin. Christophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan Jacquelinea, -- (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan näytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) -- Hän kuuli nyt Jacquelinen tulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään, ikkunaluukut olivat kiinni.

-- Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän kulutatte peilinne puhki siihen katsomalla.

Jacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä tuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan.

-- Missä olet? kysyi Christophe.

Jacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi pimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin sydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen. Christophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli lähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan. Muutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja vetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe syleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. -- Heidän huulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti huoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa vapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että sydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä. Jacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia askeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin mielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier kutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier tunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui oikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä houkutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe seurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira. Kun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin käveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin sisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään. Sydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää käsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi kiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa, heittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän lähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko aamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan vihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa muka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier Christophelta kirjeen:

"Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen, mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä -- loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi, kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin tehdä jotain, että te olisitte, -- että sinä olisit onnellinen! Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi olla!... Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne! Minä pidän sinusta niin paljon.

Christophe.

Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille."

"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi kuivasti:

-- No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään. Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä:

-- Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.

-- Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.

Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:

-- Egoistit!

Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa _Le Grand Journalin_ miehet vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on:

"_Ei-kiitollisuus_".

"_Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan_, kirjoitti Goethe ironisesti, _on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on melkein aina karkeudella myrkytetty_."

Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä -- se oli hänestä sama asia -- luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen. Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista, loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä levitteli.

Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen hartioille ja huutavat:

-- Minä olen suurempi kuin sinä!

Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa tarpeeksi puuhaa.

Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet. Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit -- heistä olivat useimmat ulkomaalaisia -- paiskasivat hänelle vasten naamaa hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta, kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään varmaan puoluekuntaan, -- ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä ihaillessaan itseään. -- Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä, joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen. Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää; mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja sanoi:

-- Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden päästä!

Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla; ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja hävittömimmätkin syytökset.

Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea, sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa. Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin. Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille, työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi:

-- Tunnetteko näitä?

-- Epäilemättä, vastasi Hecht.

-- Ja te olette uskaltanut... uskaltanut väärennellä teoksiani kysymättä minulta lupaa!...

-- Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani.

-- Myöskin minun, luultavasti.

-- Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti.

-- Eivätkö minun työni ole minun?

-- Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle.

-- Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää niistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on vertani, se on minun.

-- Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa, olen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava täyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta ensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle, ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne.

-- Myöskö oikeuden hävittää töitäni?

Hecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle virkailijalleen:

-- Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti Christophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan allekirjoittanut, -- ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien tuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen mukaisesti, että -- "Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien, mahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus kustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä oman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa, café-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua teosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin sanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä... y.m. y.m."

-- Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen kohtuullinen.

-- Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te olisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen.

Hän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä.

-- Minä olen myönyt sieluni, hoki hän.

-- Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht hänelle pistävästi.

-- Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne oikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa. Mutta aatteita myydään kaupparojuna.

-- Te olette saanut maksun, vastasi Hecht.

-- Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte ne takaisin.

Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.

-- Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne teiltä.

-- Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun antamaan ne teille takaisin, -- jos olette taipuvainen maksamaan minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.

-- Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni.

Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan, mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut, että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa, niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla: ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi, niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa vaaditusta määrästä.

Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan, joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; -- hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri mitään hintaa; -- hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; -- Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.