Part 10

Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin. Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina pelkästään omaa itseään. -- Individuellin lyrismin hurjisteleva kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä, että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille, jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki, joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen, piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon. Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin, johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset _Liedit_ olivat varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön; Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi, kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.

Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, -- (mahdoton ja luonnoton toivomus), -- puhdisti hän nyt jälleen sieluaan niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan. Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset _Antheminsa_ ja oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten. Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana. Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut, ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.

Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä, supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.

Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa _Kotisinfoniaa_, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan _materialisoida siinä vanhoja totuttuja_ aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina, joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta, eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin, jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta, sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa; yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, -- teidän, minun, jokaisen ihmisen, -- suru onnettomuuden kasvojen edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen, tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle. Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen, rohkeasti matkaansa, -- tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen, niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.

Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi aihetta, ne olivat _Josef_ ja _Niobe_. Mutta niihin nähden tuli Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen, useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja puhutun draaman välillä, -- vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan sanan taidetta; -- sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin, Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.

Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.

Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti sovitellen, -- muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan, salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin:

"_Minä en voi itseäni pidättää... Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan sitten kadotettu. Minä olen Josef_..."

Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa; hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe sen aavisti.

Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen. Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu...

-- Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman, päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet -- _nec plus ultra_ -- kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!

-- Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle jollakin tavoin uskonnollista... Mutta en sure! Menestyksellä on eräs jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.

-- Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten; ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas vain Tolstoitasi...

Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle _Liedinsä_. Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä: hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti _Kamarineitsyen Tunnustusta_ kristillisenä kirjana...

-- Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on ajateltava.

-- Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.

-- Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät ole niin huonoja kuin sinä sanot.

-- Kiltti saksalainen optimisti!

-- He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi minua?... -- Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa... Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista tehdä muille, -- vaikkapa yhdelle ainoallekin, -- samaa hyvää, tuottaa samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?

-- Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani olen alkanut sitä epäillä... Ja jos niin olisikin, millä tavoin parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä? Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle, joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan samanarvoisia.

-- Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään suurimpina juuri suurimmat.

-- Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta silti ollaan niistä kauempana... Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat kadonneet?

-- Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen; se on totisempi kuin mikään muu.

-- Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot. Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja _Rip_ tai _Robert-Macaire_ oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa. Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella sokerilla höystettynä... Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai nauraa?... Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari, kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?

-- Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita taideteoksia, sanoi Christophe.

-- Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa, ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. -- Ah, sitten... vaikkapa menestyisikin sellaisessa... Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä minun elämääni.

-- Sinä ajattelet yhä häntä.

-- Ketä?

-- Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.

-- Kyllä.

-- Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi, niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain, jonka tähden kiduttaisit itseäsi.

-- Se on totta... Ah, mikä minun onkaan?... Katso, minä olen saanut taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume...

-- Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.

-- Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö, oli niinkauan kuin voin muistaa... Se kalvoi jo silloin minua.

-- Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?

-- Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.

-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.

-- Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni kypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio.

-- Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat rajoituksensa ja rakastaa niitäkin.

-- Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt minut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta tuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti sielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset.

-- Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena.

-- Sano, minkälaisena minut näet.

Christophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi kehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen, rakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä kuulla. Mutta sitten hän sanoi:

-- Ei, se on nyt mahdotonta.

-- No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin Händel vanhana, kun hän tuli sokeaksi:

What ever is is right (Hyvää on, mikä on.)

Ja Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise syleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki hänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise sitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä salata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun he makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen tuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili ystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan hänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut vastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja Christophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja vihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan pitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume tarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea sietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle tarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen itsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn sieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he voineet olla onnellisia yhdessä!

-- Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me olemme niin tyhmiä!

He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi kuin erotessaan.

Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse, vanhan toverinsa... Oi tähtitaivaan rauhaa!

Ei kulunut -- kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti, ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään, jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita erästä isoisä-vainajansa sutkausta:

"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa."

Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea, mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista. Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea. Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta, mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua itseensä.

Nuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut. Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään... Kuinka nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään; eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!... Mies on paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin: hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät ovat muualla... Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle: lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle, joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä koskaan täytä kuin muutaman vuoden?

Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä, että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:

"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?"

Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.

-- "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!"

Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että hän sanoi:

-- "Nyt on vuosi 1889."

-- "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909."

Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin luulikaan.

-- Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?