Part 8

Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi. Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä, joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia: kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan; mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies, -- antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään, keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, -- niin puhui hän nyt pari sanaa Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden, jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli jonkin verran luikerreltu -- (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli aivan tuntematon), -- päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta nyt ne vasta alkoivatkin.

Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin; mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa, odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla: ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan. Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa; mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista, kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä ironialla.

Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa: se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä, että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta. Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. -- Olivier teki vielä pari yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta, voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä, eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.

Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain, joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain, jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.

Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin. Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner: tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä, jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan, sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan. Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.

Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.

Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin kärsivällisyyden vuoksi:

-- Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!

-- Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni, minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän, että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa. Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään. Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä. Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!" Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.

-- Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!... Teidän uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta, kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia... Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä... Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi 48, ja juutalaiset!... Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa Testamenttia, oikein verinen pala!

Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa. Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka _Tuhannen ja yhden Yön_ satuihin.

-- _Iliadin_ jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä: minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin; olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja. Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani, raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi, hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä, en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja hänen julmuutensa on minulle kauhistus:

Tämä on Moabin kuorma... Tämä Damaskun kuorma... Tämä on Babylonin kuorma... Tämä on Egyptin kuorma... Tämä on korven kuorma meren tykönä... Tämä on näkylaakson kuorma...

Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan... -- _"Raunioiden huuto... huuto hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka; he itkevät hamaan Beeriin saakka..."_

Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten, raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella; ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:

_"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta... Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä..."_

Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:

_"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. -- Herra, kuinka kauan? -- Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti autiana..."_

Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!...

En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä... (Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi; en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää sellaista Vihan soturia -- pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko, että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi vielä täysin sivistynyt.

-- Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää. Täytyy tapella, täytyy vihata.

-- Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.

-- Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.

-- Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi? Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!..."

-- Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.

Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan. Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita. Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina kömpelyytensä ja oli lohduton.

Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta. Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin. Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa ollut mikään poikkeus. -- Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä; hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen, sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.

Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin, niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota! Täällä on sitä parempi akustiikka..." Mutta kerskailu ei tuonut heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.

Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia, koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa, taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti. Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier, ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.

Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni, kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä. Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä -- (Christophe kutsui muuten Moochia Moolokiksi); -- mutta kohta perästä oli hän kovin kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.

Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä, välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan, ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon; kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen teki hän sangen koruttomasti, -- aivan liioitellun koruttomasti. Hän teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.

Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin Moochin käsiin ja sanoi hänelle:

-- Miten paha... miten paha, että te olette juutalainen!

Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen vaikutusta.

Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:

-- Vielä paljon pahempi on olla ihminen.

Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan. Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa, hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita, ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan, joka oli uusien aatteiden lipunkantaja -- (Mooch sulatti mielellään yhteen nämä kolme asiaa). -- Olivier, joka ei antanut niinkään itseään pettää, sanoi Christophelle:

-- Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.

Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva oljenkorteen.

Jos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen kuorma, -- pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää, täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa... Tämä kyllästyminen oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme. Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen. Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana; pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa -- ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, -- tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille, näyttelemään elämää, -- joka on heidän ainoa tapansa elää.