Part 4

Saman elävän ihanteellisuuden ja kiihkeän vapaamielisyyden henki elähytti muitakin Ranskan uskontokuntia. Laajan protestantismin ja juutalaisuuden puutuneita jäseniä varisti niinikään uusi elämä. Kaikki ahkeroitsivat kilpaa ja hartaasti luodakseen uuden uskonnon, vapautetun ihmisyyden uskonnon, sellaisen, joka ei hylkäisi mitään, ei järjen kykyjä eikä innostuksen voimaa.

Tällainen uskonnollinen haltioitumus ei ollut mikään uskontokuntien yksinoikeus; se sama oli myöskin vallankumousliikkeen sieluna. Siinä liikkeessä sai se traagillisen luonteen. Christophe ei ollut siihen asti nähnyt vielä muuta kuin karkean lajin sosialismia, -- politikoitsijain sosialismin, noiden keinottelijain, jotka näyttelevät nälkäiselle laumalleen kiiltävänä leluna lapsellista ja kömpelöä Onnen unelmaa, nimittäin rehellisemmin sanoen: haavetta yleisestä Nautinnosta, jonka Tiede, Vallan käsiin otettuna, sille muka hankkisi, kuten he lupailivat. Moista inhottavaa optimismia vastaan nousi erään valiojoukon mystillinen ja raivoisa reaktsiooni, mikäli Christophe nyt huomasi. Se valiojoukko johti työväen syndikaattien taistelua. Heidän tunnuksenaan oli "sota, kaiken ylevän synnyttäjä", sankarillinen sota, "joka yksinään voi antaa kuolevalle maailmalle jälleen järjellisen olemassaolon syyn, päämäärän, ihanteen". Nämä suuret vallankumoussankarit, jotka suihkusivat kaikenlaista sosialismia, "porvarillista ja merkantiilisosialismia, pacifistista ja englantilaista sosialismia", näyttivät hänelle uuden elämänkäsityksen: traagillisen käsityksen maailman kaikkeudesta: sen kaikkeuden "antagonismi oli laki" ja se eli pelkästään uhrista, ainaisesta, alinomaa uusiintuvasta uhrista. -- Joskin saattoi epäillä, ymmärsikö tuo lauma ja armeija, jonka nämä päälliköt syöksivät entistä maailmaa vastaan taisteluun, tällaista sotaista mystisismiä, mikä sovellutti väkivaltaista asiaansa kannattamaan yhtaikaa Kantin ja Nietzschen, niin oli moinen vallankumouksien aristokratia kuitenkin hämmästystä ja ihailevaa kunnioitusta herättävä ilmiö. Sen hurja pessimismi, sankarillisen elämäntaistelun rakkaus, haltioitunut usko sotaan ja uhrautumiseen muistuttivat suuresti jonkin germaanisen järjestön tahi Japanin samurai-luokan sotilaallisia ja uskonnollisia ihanteita.

Ja kuitenkin oli kaikki tämä aito ranskalaista: siinä ilmenivät ranskalaisen rodun vuosisatoja samanlaisina säilyneet tunnusmerkit. Olivierin avulla näki Christophe nykyiset vallankumousmiehet jo Konventin tribuneissa ja prokonsuleissa, eräissä _Ancien Régimen_ ranskalaisissa ajattelijoissa, valtiomiehissä ja reformaattoreissa. Olivatpa he nimeltään kalvinistejä tai jansenistejä, jakobiineja tai syndikalisteja, kaikissa huomasi hän saman pessimistisen idealismin, joka taisteli luontoa vastaan, mitään kuvitelmia uskomatta ja silti masentumatta -- näki heissä saman kansakuntaa tukevan "luuston"

Christophe sai aavistuksen näistä mystillisistä taisteluista ja alkoi ymmärtää ranskalaisen fanatismin suuruutta, joka oli uskossaan ja uskollisuudessaan niin tinkimätön, ettei toisilla, sovitteluihin, -- _combinazioni_, -- taipuvaisemmilla kansoilla ollut siitä aavistustakaan. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset oli Christophe ensin laskenut halpahintaista leikkiä siitä, miten ristiriidassa muka ranskalaisten taipumus itsevaltaisuuteen ja ne taikasanat, joilla tasavalta leimasi rakennustensa seinät, olivat keskenään. Nyt hän aavisti ensi kertaa, minkälaista sotaisen Vapauden henkeä ranskalaiset palvelivat; sillä hengellä oli peloittava Järjen miekka kädessä. Ei, tämä vapaus ei ollutkaan ranskalaisissa pelkkää komeaa kaunopuheisuutta, epämääräistä ideologiaa, kuten hän oli luullut. Tälle kansalle, jolle järjen vaatimukset olivat kaikkein tärkeimmät, oli taistelu järjen puolesta pyhempi mitään muuta. Väliäpä sillä, jos se taistelu näytti sellaisista kansoista, jotka sanoivat olevansa käytännöllisiä, mielettömältä. Syvemmälle näkevin silmin katsottuna on taistelu maailman valloittamiseksi, maailman hegemonian tai rikkauden saavuttamiseksi yhtä suurta turhuutta; näistä kummankaan lajisista taisteluista ei miljoonan vuoden kuluttua jää mitään jäljelle. Mutta jos se seikka, kuinka totisesti sotaa käydään, missä määrin siinä kaikki voimat haltioituvat ja jaksavat uhrautua korkeammalle Olennolle, antaa elämälle sen pääarvon, niin ei löydy paljon taistelun syitä, jotka olisivat suuremmaksi kunniaksi elämälle kuin tuo Ranskassa iankaikkisesti käyty taistelu järjen puolesta tai sitä vastaan. Ja niistä, jotka olivat maistaneet sen taistelun kirpeää makeutta, tuntui anglosaksien paljon kiitetty apaatinen suvaitsevaisuus varsin ummehtuneelta ja vähän miehekkäältä. Anglosaksit korvasivat tämän vajavaisuutensa etsimällä tarmolleen toisenlaisia toimialoja. Mutta näillä aloilla eivät he päässeetkään sieluiltaan suuriksi. Suvaitsevaisuus on suurta ainoastaan silloin kuin se esiintyy itsenäisenä sankaruutena puolueiden otellessa keskenään. Nykyajan Europassa johtuu se tavallisimmin välinpitämättömyydestä, uskon, elämän puutteesta. Englantilaiset kehuvat usein, sovittaen omaan käytäntöönsä eräät Voltairen sanat, että "eri uskolaisten lukuisuus on Englannissa luonut enemmän suvaitsevaisuutta kuin Ranskassa koko vallankumous". -- Mutta totuus on se, että vallankumouksen Ranskassa on enemmän uskoa kuin koko Englannin uskonnollisuudessa.

Tästä Järjen taisteluiden, sotaisen idealismin vaskisesta kehästä johdatti Olivier Christophea, -- niinkuin Virgilius aikoinaan Dantea, -- sille vuorelle, jonka huipulla todella vapaiden ranskalaisten pieni joukko hiljaisena ja kirkkaana seisoi.

Sen vapaampia ihmisiä ei missään maailmassa. Tyynen taivaan kannen alla leijaavan linnun rauhaa. Näissä korkeuksissa oli ilma niin puhdasta, niin ohennettua, että Christophen oli siellä vaikea hengittää. Siellä hän näki taiteilijoita, jotka vaativat ehdotonta vapautta, haaveillen rajattomuutta, -- hillittömiä subjektivisteja, jotka halveksivat, kuten Flaubert, "tosiseikkoihin uskovia hölmöjä"; -- filosoofeja, joiden monimuotoisina aaltoavat ajatukset seurasivat kaikkien mahdollisten, yhä muuttuvien asiain jälkiä ja "virtasivat ja vyöryivät lakkaamatta", pysähtymättä missään, tapaamatta missään lujaa pohjaa, kalliota, "kuvaamatta", niinkuin Montaigne sanoi, "olemista, vaan sen sijaan _matkaa_, iankaikkista _kulkua_, päivästä päivään, hetkestä hetkeen". Siellä oli tiedemiehiä, jotka tiesivät sen kaikkeuden tyhjyyden ja olemattomuuden, johon ihminen on rakentanut ajatuksensa ja Jumalansa, taiteensa ja tieteensä, ja jotka yhä edelleen loivat maailmaa ja sen lakeja, tuota mahtavaa yhden päivän unelmaa. He eivät pyytäneet tieteeltä lepoa, onnea, ei edes totuutta: -- sillä he epäilivät, saavuttaisivatko moisen ollenkaan; he rakastivat tiedettä itseään, siksi, että se oli kaunis, ainoa kaunis, ainoa tosi. Näillä ajatuksen huipuilla seisoi oppineita, jyrkkiä pyrrhonilaisia, jotka olivat välinpitämättömiä kaikille kärsimyksille, kaikille pettymyksille, melkein kaikelle todelliselle, ja jotka kuuntelivat ummistetuin luomin sielujen hiljaista konserttia, lukemattomien muotojen herkkää ja valtavaa harmoniaa. Nuo suuret matemaatikot, vapaat filosoofit, -- maailman ankarimmat ja positiivisimmat henget, -- häilyivät mystillisen haltiotilan rajalla; he kaivoivat kaiken ympäriltään tyhjäksi, he riippuivat syvyyden kuilun suulla, he olivat autuaita siitä, että heidän päätään huimasi; rajattomassa yössä he välkyttivät ylhäisen riemukkaasti henkensä salamoita.

Christophe kumartui heidän kanssaan katsomaan alas; mutta hänen päätänsä alkoi pyörryttää. Hän, joka luuli olevansa vapaa, koska hän oli päässyt kaikista muista laeista paitsi omantuntonsa, näki nyt kauhukseen, kuinka vähän vapaa hän oli näihin ranskalaisiin verraten, jotka olivat päässeet kaikkia ehdottomia järjen lakeja, kaikkia kategoorisia imperatiiveja, kaikkia elämän järkisyitä loitommalle. Minkätähden he sitten elivät?

-- Siitä ilosta, että ovat vapaita, vastasi Olivier.

Mutta Christophe, joka tunsi tällaisessa vapaudessa maan pettävän jalkainsa alla, kaipasi silloin mahtavaa saksalaista kurin ja auktoriteetin henkeä; ja hän sanoi:

-- Teidän ilonne on linnunkuvastin, ooppiumin polttajan uni. Te juovutatte itsenne vapaudella, unohdatte elämän. Ehdoton vapaus merkitsee hulluutta järjelle, anarkiaa valtiolle... Vapaus! Kuka tässä maailmassa on vapaat Kuka on vapaa teidän tasavallassanne? -- Heittiöt. Teidät, parhaat, tukehdutetaan. Te ette nyt osaa enää muuta kuin uneksia. Pian ette osaa enää uneksiakaan.

-- Ei haittaa! vastasi Olivier. Sinä et voi aavistaa, Christophe-parka, vapauden ihanaa riemua. Sen puolesta kannattaa antautua mihin vaaraan tahansa, kestää kärsimyksiä, vaikkapa kuollakin. Olla vapaa, tuntea, että kaikki olennot ympärillä ovat vapaita, -- niin, heittiötkin: se on kuvaamatonta hekkumaa; tuntuu kuin uisi äärettömyyden helmassa. Sielu ei voisi elää enää muualla. Mitä välitän siitä varmuudesta, jota sinä minulle tarjoat, moitteettomasta kurista, hyvästä järjestyksestä, jos saan sen keisarillisen kasarmisi neljän muurin sisällä? Minä kuolisin siellä, tukehtuisin kuin myrkkyyn. Ilmaa! Yhä enemmän ilmaa! Aina yhä enemmän vapautta!

-- Maailma tarvitsee lakeja, vastasi Christophe. Ennemmin tai myöhemmin ilmestyy teille käskijä.

Mutta Olivier muistutti kujeillen Christophelle

vanhan Pierre de l'Estoilen sanoja:

Kaiken maailman mahdin on yhtä mahdotonta rajoittaa ranskalaisten puhevapautta kuin kiskoa aurinko maahan ja sulkea se syvälle maakuoppaan.

Christophe tottui vähitellen rajattoman vapauden ilmaan. Ranskalaisen hengen huipulta, jolla täyteen valoon päässeet sielut uneksivat, näki hän jalkainsa edessä vuoren rinteet: niitä myöten koetti sankarillinen, elävän uskon puolesta taisteleva valiojoukko, -- olipa se usko sitten laadultaan kuinka monenlaista tahansa, -- iankaikkisesti ponnistellen nousta ylös huipulle; -- sitä joukkoa olivat ne, jotka käyvät pyhää sotaa tietämättömyyttä, tauteja, köyhyyttä vastaan; ne, joita polttaa keksijäin kuume ja jotka ovat valloittaneet valon ja liitävät ilmojen halki, eläen nykyaikaisen Prometeusten ja Ikarosten järkihourailussa; ne, jotka kamppailevat tieteen titaanisotaa luontoa vastaan ja lannistavat sen. Alempana näki hän pienen, hiljaisen ryhmän hyvää tarkoittavia miehiä ja naisia, vaatimattomia kunnon sieluja, jotka ovat suurilla voimanponnistuksilla päässeet rinteen puoliväliin, mutta eivät jaksa nousta korkeammalle, nuo keskinkertaiseen ja vaikeaan elämään sidotut ihmiset, jotka palavat salaisesti uskollisessa työssä kenenkään tietämättä heistä mitään. -- Vielä alempana, vuoren juurella, äkkijyrkkäin kallioiden välissä ahtaassa solassa näki hän ainaisen taistelun: siellä olivat abstraktisten aatteiden, sokeain vaistojen fanaatikot, jotka riehuvat toistensa kimpussa eivätkä aavista, että on jotain heidän piirinsä ulkopuolellakin, yläpuolella niiden kalliomuurien, jotka heitä saartavat. Ja sitäkin alempana olivat rämeet ja omassa tunkiossaan rypevät eläimet. -- Mutta kaikkialla, siellä täällä pitkin vuoren kupeita loisti taiteen raikkaita kukkia, musiikin tuoksuavia mansikoita, solisivat runouden purot ja kuului sen lintujen laulu. Christophe kysyi ystävältään:

-- Missä on teidän kansanne? Minä näen täällä ainoastaan valiojoukot, hyvät tai pahat.

Olivier vastasi:

-- Kansako? Se viljelee puutarhaansa. Se ei välitä mitään meistä. Kaikki johtavien eri ryhmät koettavat vetää sitä mukaansa. Se ei liity ainoaankaan niistä. Joku aika sitten se kuunteli vielä, ainakin hajamielisesti, poliittisten silmänkääntäjäin lavertelua. Nykyään se ei anna enää itseään häiritä. On muutamia miljooneja, jotka eivät käytä edes äänioikeuttaan. Iskekööt puolueet toistensa päitä halki, kansasta on yhdentekevää, kävi miten kävi, kun ne eivät vaan tule tapellessaan sotkemaan hänen peltojaan: silloin se suuttuu ja rökittää kaikkia puolueita, mikä ensiksi tielle sattuu. Se ei kiihdy aatteista, se asettuu kaikkia liioittelulta vastaan, joilla sen työtä ja lepoa häiritään, se ei ole mitään erikoista mieltä. Ainoa, mitä se vaatii kuninkailta, keisareilta, tasavalloilta, papeilta, vapaamuurareilta, sosialisteilta, on, että sitä varjeltaisiin suurilta yhteisiltä onnettomuuksilta: sodalta, epäjärjestyksiltä, ruttotaudeilta, ja annettaisiin sen viljellä rauhassa puutarhaansa. Sisimmässään se ajattelee:

-- Eivätkö nuo vietävät jätä minua rauhaan?

Mutta ne vietävät ovat niin tyhmiä, että he ärsyttävät kunnon ukkoa tuon tuostakin; he eivät asetu ennenkuin ukko tempaisee hankonsa ja ajaa heidät pellolle, -- ja niin on kerran tapahtuva nykyisillekin kansan agitaattoreille. Muinoin innostui itse kansa suuriinkin hommiin. Ehkä se sattuu sille vielä nykyäänkin, vaikka se kauan sitten onkin jo unohtanut kaikki hurjailut; missään tapauksessa eivät sellaiset innonpuuskat kestä pitkää aikaa; kansa palaa aina pian vuosisataisen kumppalinsa luokse, joka on: Maa. Se ystävä kiinnittää ranskalaisia Ranskaan paljoa suuremmassa määrässä kuin ranskalaisuus. Sitä kelpo maata ovat niin monet erilaiset kansat muokanneet vieretysten vuosisatoja, että se yhdistää heidät toisiinsa, se on heidän rakkain lemmittynsä. Onnen ja kovan onnen päivinä viljelevät he sitä, lakkaamatta; ja kaikki siinä, kivisinkin maatilkku, on heille hyvää.

Christophe tähysteli ympäristöään. Niin kauas kuin silmä kantoi, pitkin tien vartta, rämeiden reunoilla, kallioiden jyrkänteillä, keskellä taistelukenttiä ja raunioita, oli kaikki Ranskassa, vuoret ja tasangot, viljeltyä ja kukoistavaa: maa oli europalaisen sivistyksen suuri puutarha. Sen verraton viehätys johtui yhtä paljon hyvästä, hedelmällisestä mullasta kuin oli tulos väsymättömän kansan itsepintaisesta työstä, tuon kansan, joka ei ollut koskaan, monina vuosisatoina väsynyt sitä kyntämään, siihen kylvämään, sitä kaunistamaan.

Kummallinen kansa! Kaikki sanovat, että se on häilyväistä; ja kuitenkaan ei siinä mikään muutu. Olivierin tarkka silmä näki goottilaisten kuvanveistosten joukossa kaikki nykyaikaiset Ranskan maalaistyypit; jo Clouet'n ja Dumoustier'n piirustuksissa huomasi hän oman aikansa hienoston ja oppineiden väsyneet ja irooniset kasvot; ja Lenainin töissä Ile-de-Francen ja Picardien työmiesten ja talonpoikain kirkkaat silmät ja älykkyyden. Ammoisia olivat ne aatteetkin, jotka kiersivät modernien ihmisten aivoissa. Pascalin henki eli yhä, eikä suinkaan pelkästään järkeilevän tai uskonnollisen valiojoukon sieluissa, vaan vähäpätöisissä porvareissakin, ja vallankumouksellisissa syndikalisteissa. Corneillen ja Racinen taide vaikutti yhäti elävästi kansaan, vieläpä elävämmin siihen kuin sen parhaisiin, sillä kansaan eivät vieraat vaikutukset olleet tunkeutuneet niin paljon kuin valiojoukkoon; parisilainen pikkuvirkailija tunsi jonkin Ludvig XIV:n aikuisen tragedian itselleen läheisemmäksi kuin minkään Tolstoin romaanin tai Ibsenin draaman. Keskiajan lauluilla, muinaisella ranskalaisella _Tristanilla_ oli enemmän sukulaisia nykyaikaisten ranskalaisten joukossa kuin Wagnerin _Tristanilla_. Ajatuksen kukkaset, jotka olivat loistaneet Ranskan maaperässä 1100-luvulta asti, olivat kaikki samaa sukua, niin erilaisia kuin ne keskenään olivatkin ja niin paljon kuin ne erosivatkin kaiken muun maailman kasvattamista.

Christophe ei tuntenut tarpeeksi Ranskaa, joten hän ei vielä saanut siitä varmaa kuvaa. Enimmän hämmästytti hänen tätä vaihtelevaa maisemaa katsellessaan se seikka, että maa oli paloiteltu pieniksi pirstaleiksi, aivan rajattomiin saakka. Kuten Olivier sanoi, täällä oli jokaisella oma puutarhansa; ja jokainen puutarha, pieninkin maatilkku oli eroitettu toisesta korkealla muurilla, elävällä pensasaidalla, kaikenlaisilla sulkimilla. Enintään näkyi siellä täällä joku yhteinen niitty tai metsä, tahi tunsivat saman joenrannan asukkaat pakostakin olevansa läheisempiä toisilleen kuin toisen rannan asukkaille. Kaikki sulkeutuivat täällä itseensä; ja tuntuipa kuin ei vuosisatoja kestänyt naapuruus olisi suinkaan vähentänyt moista kiivasta individualismia, vaan päinvastoin sitä yhä vain lisännyt. Christophe ajatteli:

-- Kuinka he ovat yksinäisiä!

Mikään ei ollut enemmän omiaan vahvistamaan näitä huomioita tosiksi kuin se talo, jossa Christophe ja Olivier asuivat. Se oli kokonainen erikoinen maailma, kunniallinen ja ahkera Ranska pienoiskoossa, oma valtakuntansa, jonka jäseniä mikään ei yhdistänyt toisiinsa. Vanha, viisikerroksinen, rappeutunut ja vinoon kallistunut talo; sen permannot narisivat ja laipiot olivat lahonneet. Christophen ja Olivierin huoneistoon, joka oli ylimpänä katon rajassa, pääsi sateella vesi sisään; oli viimein täytynyt hankkia työmiehiä korjaamaan sen verran kattoa kuin tähän hätään saatettiin: Christophe kuuli, kuinka he tekivät työtään ja juttelivat hänen päänsä päällä. Varsinkin yksi heistä huvitti ja hermostutti häntä; mies puhui alinomaa itsekseen, purskahteli nauruun, lauloi, laski sutkauksia, vihelteli joutavia viisunpätkiä, pakinoi ihan yksinään ja ahkeroi koko ajan; hän ei osannut tehdä mitään julistamatta, mitä hän milloinkin teki:

-- Ja tuohon minä lyön vielä naulan. Missäs ne minun vehkeeni ovat? Lyön minä naulan. Ja lyön kaksi. Vielä kun moukautan vasaralla! Se naula veti...

Kun Christophe rupesi soittamaan, niin mies vaikeni hetkeksi, kuunteli, ja alkoi sitten viheltää kahta innokkaammin; mukaansa tempaavan kohdan tullessa iski hän katolla vasarallaan jyskyttäen tahtia. Christophe hermostui lopulta niin, että kiipesi tuolille ja pisti päänsä ulos kattoikkunastaan ja aikoi miestä haukkua. Mutta tuskin näki hän tuon vekkulin, istumassa kahtareisin katonharjalla, naama rehellisen ja hölmön näköisenä ja poski nauloja pullollaan, niin hän purskahti nauruun, ja mies samoin. Christophe unohti harminsa ja alkoi jutella hänen kanssaan. Vasta lopulta hän muisti, miksi hän oli kiivennyt ikkunaan:

-- Ahaa, muistaessani, sanoi hän, aioin kysyä teiltä, eikö pianoni teitä häiritse?

Toinen vakuutti, ettei se häiritse; mutta pyysi Christophea soittamaan hiukan nopeammin luistavia kappaleita, sillä hänen työnsä pyrki äskeisiä kuunnellessa hidastumaan, koska hän seurasi aina tahtia. He erosivat hyvinä ystävinä. Neljännestunnissa olivat he selvittäneet keskenään enemmän asioita kuin Christophe oli puhunut puoleen vuoteen kenenkään kanssa koko talossa.

Kussakin kerroksessa oli kaksi huoneistoa, toisessa kolme huonetta, toisessa ainoastaan kaksi. Palvelijanhuoneita ei ollut: kukin perhe toimitti kotiaskareensa itse, paitsi pohjakerroksen ja ensimäisen kerroksen asukkaat, joilla molemmilla oli hallussaan kerroksensa kumpikin huoneisto.

Viidennessä kerroksessa, Christophen ja Olivierin porrasnaapurina asui _abbé_ Corneille, noin neljäkymmen-vuotias pappi, sangen oppinut, vapaamielinen, laajaälyinen mies; hän oli ollut aikoinaan raamatunselityksen opettajana eräässä suuressa pappisseminaarissa, ja saanut äskettäin uudenaikaisten mielipiteittensä vuoksi paavinistuimelta kirkollisen rangaistuksen. Hän tyytyi siivosti julkiseen varoitukseen, pohjaltaan kuitenkaan alistumatta, vaikka hän olikin vaiti eikä noussut vastarintaan; ja kun hänelle tarjottiin keinoja, että hän olisi saanut julkisuuteen uskontoa koskevat ajatuksensa, kieltäytyi hän turvautumasta niihin; hän karttoi yleistä melua, salli ajatustensa jäädä mieluummin unohduksiin kuin teki skandaalin. Christophe ei jaksanut ymmärtää tällaista alistuvaa kapinoitsijatyyppiä. Hän oli koettanut päästä puheisiin _abbén_ kanssa; mutta pappi pysyttelihe hänelle sangen kohteliaasti kylmänä, eikä puhunut mitään sellaista, mikä Christophesta olisi ollut mielenkiintoisinta; hän näytti ikäänkuin olevan sitä mieltä, että hänen arvonsa vaati häntä tällä tavoin elävältä hautautumaan.

Ystävysten alla, huoneistossa, joka oli juuri heidän kohdallaan, asui muuan perhe, jonka sukunimi oli Elsberger. Perheeseen kuului neljä henkeä: perheenisä, insinööri Elie Elsberger, kaksi tytärtä, toinen noin seitsemän, toinen kymmenen vuoden ikäinen. He olivat varsin sivistynyttä ja miellyttävää väkeä; mutta he elivät sangen sulkeutunutta elämää, etupäässä siksi, että he häpesivät syyttä suotta vaikeaa taloudellista asemaansa. Nuorta rouvaa, joka täytti uljaasti talousvelvollisuutensa, painoi se tunne raskaana taakkana; hän olisi tehnyt työtä kahta vertaa enemmän, jos ei vain kukaan olisi tiennyt heidän köyhyyttään: sitäkään tunnetta ei Christophen äly pystynyt käsittämään. He olivat protestanttista sukua, kotoisin itäisestä Ranskasta. Muutama vuosi sitten oli Dreyfus-jutun hirmumyrsky temmannut heidät molemmat mukaansa. Niinä kuutena vuonna, joina tämän pyhän hysterian vimmattu tuuli heitä viuhtoi, olivat he kumpikin kiihtyneet asiasta vallan raivoisasti, niinkuin tuhannet muutkin ranskalaiset. He uhrasivat jutulle omat asiansa, yhteiskunnallisen asemansa, kaikki vaikuttavat suhteensa; he antoivat särkyä väliensä rakkaiden ystäviensä kanssa; he olivat vähällä pilata siinä leikissä terveytensäkin. Moniin kuukausiin eivät he nukkuneet, eivät edes syöneetkään. He jauhoivat alinomaa ja raivohullun sitkeydellä samoja todisteita; he kiihdyttivät toinen toistaan; vaikka he tavallisesti olivat ylen arkoja ja pelkäsivät aina, että olisivat naurettavia, ottivat he silloin osaa mielenosoituksiin, jopa puhuivat julkisesti kokouksissakin; kotiin he tulivat kiihtynein päin ja sairain sydämin; ja he itkivät kahden kesken yöllä. He kuluttivat taistelussa sellaisen määrän innostusta ja tunteiden voimaa, ettei heille jäänyt itselleen mitään, ja etteivät he voineet enää riemultakaan voitosta, kun se viimein tuli; he olivat kaiken tarmonsa tyhjentäneet, jäykistyneet ja tylsyneet koko iäkseen. Toiveet olivat olleet niin suuret, heidän uhrauksensa hehku niin puhdas, että voitto näyttikin heistä naurettavalta siihen verraten, mitä he siitä olivat uneksineet. He, jotka olivat niin kokonaisia, ettei heissä ollut tilaa kuin yhdelle ainoalle totuudelle, pettyivät katkerasti, kun heidän aatettaan ajavat sankarit sitten hieroivat poliittista kauppaa ja tekivät sovinnon vastustajain kanssa. He näkivät taistelutoveriensa kiipeilevän virkoihin, ahnehtivan valtaa, vievän kaiken kunnian taistelusta, ja anastavan kaikki paikat, sitten, kun vihollinen oli voitettu, -- ja vuorostaan taas polkevan oikeutta, -- noiden miesten, joita he uskoivat pelkän oikeudentunnon kannustaneen niinkuin se oli heitä itseään innostanut. Ainoastaan kourallinen jäi uskolliseksi vakaumukselleen; he olivat edelleen köyhiä ja kaikkien puolueiden hylkäämiä yksinäisiä; ja hekin puolestaan hylkäsivät puolueet ja pysyivät niistä syrjässä, jopa erillään toisistaankin, hermoheikkoina ja surun murtamina, toivomatta enää mitään, halveksien ihmisiä; he olivat ylenmäärin väsyneet elämään. Insinööri Elsberger ja hänen vaimonsa olivat näitä voitettuja.