Part 3

-- Minkä? Pari kolme tusinaa kirjailevia kynämiehiä? Kylläpä maksoi vaivan! Nykyaikaan, jolloin tiede ja työ ovat saavuttaneet valtavat mittasuhteet, on kirjallisuus jäänyt kaikkein pintapuolisimmaksi kansakunnan aatteiden kerrostumaksi. Ja kirjallisiltakaan aloilta et ole nähnyt muuta kuin teatterin, jopa ainoastaan loistoteatterin, tuon kansainvälisen keittiön, jossa tehdään herkkuja kosmopoliittisten hotellien rikkaille vieraille. Parisin teatterit? Luuletko sinä, että mikään oikea työntekijä edes tietää koskaan, mitä siellä näytelläänkään? Pasteur ei käynyt niissä kymmentä kertaa koko elämässään. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset annat sinä liian suuren merkityksen meidän romaaneillemme, bulevardi-näytöksillemme, politikoitsijaimme juonille...? Minä näytän, jos tahdot, sinulle naisia, jotka eivät koskaan lue romaaneja, nuoria parisilaistyttöjä, jotka eivät milloinkaan käy teatterissa, miehiä, jotka eivät ole kertaakaan ajatelleet politiikkaa, -- ja niitä juuri henkisissä piireissä. Et ole nähnyt meidän tiedemiehiämme etkä runoilijoitamme, et nähnyt niitä yksinäisiä työntekijöitä, joiden voimat kuluvat hiljaisuudessa, et vallankumouksellistemme aina palavaa aatteiden tulta. Et ole nähnyt yhtään suurta uskovaista etkä yhtään suurta uskotonta. Kansasta ei sinulle kannata puhuakaan. Paitsi sitä köyhää naista, joka sinua hoiteli, tunnetko laisinkaan kansaa? Missäpä olisit sitä saanut nähdä? Kuinka monta toista tai kolmatta kerrosta ylempänä asuvaa parisilaista tunnet? Ellet tunne sellaisia, et tunne myöskään Ranskaa. Et tunne noita köyhiä perheitä, jotka asuvat Parisin ullakkokerroksissa, tai hiljaisilla maaseuduilla, rehellisiä ja tunnollisia sieluja, jotka ovat koko ikänsä pysyneet arkipäiväisessä elämässä ja ovat uskollisia vakaville aatteille, jokapäiväiselle kieltäytymiselle, -- et tunne sitä "piskuista laumaa", joka on ollut aina Ranskassa olemassa, -- pientä luvultaan, suurta sielultaan, sitä, joka elää melkein tuntemattomana, näennäisesti toimettomana, mutta on kuitenkin Ranskan parhain voima: se voima, joka on vaiti ja pysyy aina ennallaan, kun maan valioiksi itseänsä nimittävä joukko mätänee ja uudistuu lakkaamatta... Ihmetteletkö, jos näet ranskalaisen, joka ei elä ollakseen onnellinen, -- onnellinen millä ehdoilla tahansa, -- vaan toteuttaakseen tai palvellakseen uskoaan? Täällä on tuhansia sellaisia kuin minä, ja minua paljon hartaampia, vaatimattomampia, jotka palvelevat kuolonhetkeensä asti järkkymättä jotain ihannetta, jotain Jumalaa, joka ei heille vastaa. Sinä et tunne säästäväistä, järjestystä noudattavaa, työteliästä, rauhallista pikku väkeä, jonka sydämen pohjalla palaa hiipuva liekki, -- et tunne sitä uhrattua kansaa, joka on puolustanut ennen muinoin suurten itsekkyyttä vastaan minun "maatani"; et tunne sinisilmäistä Vauban-vanhustamme. Sinä et tunne kansaa, etkä sen parhaita. Oletko lukenut yhtään ainoaa niitä kirjoja, jotka ovat meidän ranskalaisten ystäviä, tovereita, jotka tukevat uskollisesti meitä elämässämme? Tiedätkö edes nimeltä eräitä nuoria aikakauslehtiämme, joihin niin paljon työtä ja uskoa uhrataan? Onko sinulla aavistusta niistä kunnokkaista persoonallisuuksista, jotka ovat kirkkaita tahtiamme ja joiden vaitelias valo hirvittää ulkokullattujen laumaa? Se ei uskalla taistella heitä vastaan suoraan; se kumartelee heidän edessään, voidakseen helpommin heidät pettää. Ulkokullattu on orja, ja orjahan edellyttää herraakin. Sinä tunnet vasta orjat, et isäntiä... Sinä olet katsellut taisteluitamme, ja olet pitänyt niitä jonkinlaisina itsekkäinä saivarteluina, koska et ymmärrä niiden tarkoitusta. Näet päivän varjot ja heiastukset, et näe sisällistä valoamme, kansamme tuhatvuotista sielua. Oletko koskaan koettanut siihen tutustua? Oletko aavistanut sankariaikaimme henkeä, ristiretkistä kommuniin asti? Oletko päässyt perille ranskalaisen hengen traagillisuudesta? Oletko saanut tuijottaa Pascalin pohjattomiin syvyyksiin? Kuinka saattaakaan solvata kansaa, joka on yli kymmenen vuosisataa ponnistanut ja luonut uutta, kansaa, joka on valanut maailmaa oman muotonsa mukaiseksi gootilaisella taiteella, 1600-luvullaan ja vallankumouksellaan, -- kansaa, joka on kaksikymmentä kertaa kestänyt tulikokeensa ja siinä karaistunut, ja kaksikymmentä kertaa noussut ylös kuolleista, kuolematta koskaan!... -- Te olette kaikki samanlaisia. Kaikki kansalaisesi tulevat tänne, eivätkä näe täällä muuta kuin meitä kalvavat loiseläimet, kirjallisuuden ja rahamaailman keinottelijat kätyreineen, ostojoukkioineen ja naaraineen; ja he arvostelevat Ranskaa näiden kurjien mukaan, jotka sitä kaluavat! Kukaan teistä ei tule ajatelleeksikaan todellista, syrjään sysättyä ja sorrettua Ranskaa, niitä suuria elämänvoimia, joita piilee Ranskan maaseudulla, ei koko sitä suurta joukkoa, joka tekee työtä välittämättä päivän häärääjien melusta... Mutta onhan varsin luonnollista, että te ette siitä tiedä; siitä en teitä moiti. Kuinkapa te sitä tuntisitte? Itse ranskalaisetkaan tuskin tuntevat Ranskaa. Parhaat meistä ovat saarrettuja, vankeja omassa maassaan... Kukaan ei aavista koskaan, miten me olemme kärsineet, me, jotka todella rakastamme heimomme henkeä ja säilytämme sitä valonamme, itsessämme kuin pyhää aarretta, joka on meidän haltuumme uskottu, ja suojelemme epätoivoisesti taistellen sitä niiden vihamielisiä puhalluksia vastaan, jotka koettavat sitä sammuttaa, -- yksin, tuntien myrkyllisenä ympärillämme nuo muukalaisuuden tartuttamat, jotka ovat anastaneet meidän henkemme aivan kuin kärpäsparvi ja jyrsivät inhottavina toukkina järkeämme ja tahraavat sydäntämme; -- ne, joiden tehtävä olisi ollut meitä puolustaa, ovat pettäneet meidät, nimittäin johtajat, tuhmat ja pelkurimaiset kriitikkomme, jotka matelevat vihollisen edessä saadakseen anteeksi sen, että ovat meidän oikeaa rotuamme; meidät on hyljännyt oma kansamme, sillä se ei ajattele meitä, ei meistä mitään tiedä... Millä keinoilla me saisimme sen tuntemaan meidät? Äänemme ei pääse sen kuuluville... Ah, se onkin katkerinta. Tiedämme, että meitä on Ranskassa tuhansia samoinajattelevia, tiedämme, että me puhumme toistemme aatteita, mutta emme voi saada ääntämme kuuluville! Vihollisella on käsissään kaikki: sanomalehdet, aikakauskirjat, teatterit... Sanomalehdet suorastaan pelkäävät ajatuksia tai suvaitsevat niitä ainoastaan huvittelun välineinä taikka jonkin puolueen aseina. Nurkkakunnat ja suljetut piirit eivät anna kenellekään tietä muuta kuin sillä ehdolla, että tulijan on häpeällisesti alennettava itsensä. Köyhyys ja liiallinen työ rusentaa meidät. Keinottelijat, jotka tahtovat vain rikastua, välittävät pelkästään siitä köyhälistöstä, jonka he voivat ostaa. Tylsä ja itsekäs porvaristo antaa meidän kuolla eteensä. Kansamme ei tiedä meistä mitään; yksinpä nekin, jotka taistelevat meidän tavallamme, painettuina hiljaisuuteen kuin me, eivät tiedä olemassaoloamme, emmekä mekään, että heitä on olemassa... Kovan onnen Parisi! Epäilemättä on tästä ollut hyvääkin, sillä se on luonut ranskalaiset ajatukset yhtenäisemmiksi keskenään. Mutta sen tekemä paha on ainakin yhtä suuri; ja sellaisena aikana kuin meidän kääntyy hyväkin pahaksi. Kun jokin valhe-parhaisto anastaa väkivalloin Parisin ja toitottaa valtavalla torvella yleisömenestystään, niin koko muun Ranskan ääni vaipuu kuulumattomiin. Vieläpä on asia pahemminkin: koko Ranska pettää itse itseään; se on vaiti, se pelkää, se kätkee arasti itseensä omat ajatuksensa... Minä kärsin ennen muinoin suuresti tästä. Mutta nyt, Christophe, olen jo tyyni. Olen ymmärtänyt oman voimani, nähnyt kansani voiman. Meidän tulee vain odottaa, että vedenpaisumus laskeutuu. Se ei järkytä Ranskan jaloa peruskalliota. Mudan alta, jonka tulva tuo mukanaan, näytän kerran sen sinulle. Ja nyt jo pistää aalloista esille siellä täällä korkeita huippuja...

Christophe huomasi piankin, mikä valtava ihanteellisuuden voima kannusti hänen aikansa ranskalaisia runoilijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä. Sillaikaa kuin päivän häärääjät töykeän sensualistisella melulla tukkivat ranskalaisen aatteellisuuden äänen, virittivät maan aatteet, jotka olivat liian ylimyksellisiä taistellakseen väkivalloin roskajoukon julkeaa kirkunaa vastaan, yhä itselleen ja Jumalalleen palavaa ja keskitettyä lauluaan. Näyttipä siltä kuin olisi se aatteellisuus, halutessaan paeta ulkomaailman vastenmielistä melskettä, vetäytynyt sen vuoksi kaikkein syvimpiin turvapaikkoihinsa, aivan linnoituksensa keskimmäiseen torniin.

Runoniekat, -- ne harvat, jotka ansaitsivat tuon kauniin nimen, vaikkakin sanomalehdistö ja akateemikot koristelivat sillä usein kunniaa ja kultaa ahnastelevia lörpöttelijöitä, -- oikeat runoniekat, jotka halveksivat häpeämätöntä korusanaisuutta ja orjallista realismia, sillä viimemainittuhan kaluaa asiain pintaa pääsemättä koskaan niiden ytimeen, vetäytyvät sielullisuuden salaisimpaan keskustaan, sellaiseen mystilliseen näkemykseen, että se veti itseensä kaikki muodot ja ajatukset kuin järveen syöksyvä putous, ja väritti itsensä sisäisellä elämällä. Tällainen itsepintainen idealismi, joka sulkeutui omaan kuoreensa luodakseen uusia, valtavia kaikkeuksia, teki sen käsittämättömäksi suurelle joukolle. Ei edes Christophe ymmärtänyt sitä ensin. Vastakohta Markkinatorin jälkeen oli liian jyrkkä. Tuntui kuin hän olisi joutunut raivoisasta temmellyksestä ja räikeästä valaistuksesta täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen. Hänen korvissaan aivan humisi. Hän ei nähnyt enää mitään. Ensiksi loukkasi se häntä, sillä hän oli tottunut pitämään kiihkeästä elämästä. Ulkona pauhasivat intohimojen myrskyt, jotka käänsivät Ranskaa nurin ja järkyttivät koko ihmiskuntaakin. Mutta taiteesta ei siitä näkynyt merkkiäkään. Christophe kysyi ystävältään:

-- Teidän Dreyfus-juttunne sinkautti teidät taivaisiin ja syöksi syvyyksiin. Missä on runoilija, joka on elänyt sen myrskyn? Tätä nykyä kamppaillaan uskonnollisissa sieluissa kauneinta taistelua, mitä on nähty vuosisatoihin, taistelua kirkon vallan ja omantunnon oikeuksien välillä. Missä on teillä se runoilija, jossa tämä pyhä tuska kuvastuu. Työläiskansa valmistuu sotaan, kansat kuolevat, toiset nousevat kuolleista. Armenialaisia teurastetaan, Aasia herää tuhatvuotisesta unestaan ja kaataa Europan etuvartian, moskovalaisen jättiläisen; Turkki avaa silmänsä päivän valoon kuin Aadam; ihmisnero on valloittanut ilman; vanha maa jalkaimme alla ruskaa ja halkeaa, se nielee kokonaisen kansan... Missä on taiteessanne kaikki tämä kahtenakymmenenä vuonna tapahtuneen kehityksen runsaus, josta riittäisi aihetta kahteenkymmeneen _Iliadiin_; missä näkyvät sen jäljet runoilijainne teoksissa? Hekö yksinään eivät huomaa maailman runollisuutta?

-- Maltahan mielesi, ystäväni, vastasi hänelle Olivier; olehan vaiti, kuuntele...

Vähitellen hälveni maailman väkipyörien ratina, ja raskaiden toiminnan vankkurien jyrinä haipui kuulumattomiin. Alkoi eroittaa hiljaisuuden jumalaista laulua:

Le bruit d'abeilles, le parfum de tilleul... Le vent, Avec ses lèvres d'or frôlant le sol des plaines... Le doux bruit de la pluie avec l'odeur des roses.

("Mettisten sumina, lehmuksen suhina... Tuuli kulta-huulillaan kedoille suukon antaa... Sade hiljaa soi ja ruusun tuoksun kantaa").

Helskyvin vasaroin runoilijat veistivät maljakkojensa kupeisiin:

La fine majesté des plus naïves choses,

("Kaikkein koruttomimman hienoa majesteettisuutta"),

vakavaa ja iloista elämää,

Avec ses flûtes d'or et ses flûtes d'ébène,

("Elämää kultaisin huiluin ja ebenpuisin huiluin"),

uskonnollista iloa, uskoa, joka pursuu sieluista kuin lähde,

Pour qui toute ombre est claire...

("Jolle kaikki varjot ovat kirkkaat...")

ja hyvää tuskaa, joka liekuttaa ja hymyilee

De son visage austère, d'où descend Une clarté surnaturelle,...

("Ankarin kasvoin, joilta säteilee yliluonnollinen kirkkaus..."),

sekä

La mort sereine aux grands yeux doux,

("Tyynen kuoleman suurin, hellin silmin").

Kokonainen sinfonia sopusointuisia ja puhtaita ääniä. Ainoakaan ei ollut sellainen laumojen mahtipontinen pasuuna kuin Corneille ja Victor Hugo; mutta kuinka paljon syvempää ja vivahdusrikkaampaa tämä yhteissoitto oli! Nykyaikaisen Europan rikkainta musiikkia.

Olivier sanoi Christophelle, joka oli tullut hiljaiseksi:

-- Ymmärrätkö nyt?

Christophe puolestaan viittasi häntä vain olemaan hiljaa. Vasten tahtoaankin, ja vaikka hän piti miehekkäämmästä musiikista, nautti hän näistä hiljaa suhisevista sielun metsistä ja sorisevista puroista. Ne lauloivat keskellä kansojen hetkisiä kamppailuja maailman ikuista nuoruutta,

Bonté douce de la Beauté,

("Kauniin onnekasta hyvyyttä"),

sillaikaa kuin ihmiskunta,

Avec des aboiements d'épouvante et des plaintes, Tourne en rond dans un champ aride et ténébreux,

("Kauhunhuudoin ja valitellen harhaa hietikon kuolleen yössä"),

sillaikaa kuin miljoonat olennot ottelevat väsyksiin saakka, reväistäkseen toistensa käsistä vapauden veriset rievut, sillaikaa lauloivat lähteet ja metsät:

"Vapaa!... Vapaa!... Sanctus, Sanctus..."

Ne eivät kuitenkaan vaipuneet pelkkään unelmien ja tyyneyden itsekkääseen horteeseen. Runoniekkain kuorosta ei puuttunut myöskään traagillisia ääniä: ylpeyden ääntä, rakkauden, ahdistuksen ääntä.

Siinä oli myöskin hirmumyrskyä,

Avec sa force rude ou sa douceur profonde,

("Hurjaa voimaa tai syvää lempeyttä"),

temmeltävää kiihkoa: sellaisten laulajain harha-aistimuksellisia eepoksia, jotka kertovat laumojen kuohunnasta, inhimillisten jumalten taisteluista keskenään, puuskuttavista työmiehistä, jotka

Visages d'encre et d'or trouant l'ombre et la brume, Dos musculeux tendus ou ramassés, soudain, Autour de grands brasiers et d'énormes enclumes...

("Mustin ja kultana paistavin kasvoin häärivät, ympäri huuruinen yö, jänteisin seljin kimmoten pystyyn ääressä ahjon, kun valtava moukari lyö..."),

noista työmiehistä, jotka rakentavat tulevaisuuden Kaupunkia.

Keskellä älyn jäätiköitten häikäisevää tai hämärää valoa näki yksinäisten sielujen sankarillisen katkeruuden, sielujen, jotka polttavat itseään epätoivoisella riemulla.

Nämä idealistit tuntuivat saksalaisesta monessakin suhteessa paljoa enemmän saksalaisilta kuin ranskalaisilta. Mutta kaikilla heillä oli rakkautensa esineenä "le fin parler de France", Ranskan jalo kieli, ja heidän runoutensa suonet kiehuivat kreikkalaisten myyttien mahlaa. Ranskalaiset maisemat ja jokapäiväinen ilma muuttuivat salaperäisellä lumouksella heidän silmissään attikalaisiksi. Tuntui siltä kuin antiikin olennot olisivat nousseet eloon näissä 20-nen vuosisadan ranskalaisissa, tahtoen heittää yltään nykyaikaiset vaatteensa ja liikkua jälleen koko kauniissa alastomuudessaan.

Kaikkiaan kävi tästä runoudesta sellaisen vuosisatojen kuluessa kypsyneen hengenviljelyksen tuoksu, ettei moista löytynyt missään muualla Europassa. Kun sitä sai hengittää, ei sitä voinut enää unhottaa. Se veti puoleensa ulkomaalaisia taiteilijoita kaikista maailman ääristä. Heistä tuli ranskalaisia runoilijoita, äärimmäisen jyrkkiä ranskalaisia; eikä ranskalaisella klassillisella taiteella ollut mitään innokkaampia oppilaita kuin jotkut anglosaksit, flaamilaiset tai kreikkalaiset. Christophe, jota Olivier näin opasti, antoi piankin ranskalaisen Muusan mietiskelevän kauneuden tunkeutua itseensä, vaikkakin hän pohjaltaan piti kaunista rahvaan tyttöä parempana kuin tätä aristokraatista runotarta, -- sillä se runotar oli hänen makuunsa sopiakseen liian älyllinen, -- yksinkertaista, tervettä ja lujatekoista tyttöä, joka ei järkeile, vaan osaa rakastaa.

Sama _odor di bellezza_ nousi koko ranskalaisesta taiteesta, aivan kuin kypsien mansikkain ja vaaraimien tuoksu syyspuolen metsissä, joita aurinko lämmittää. Musiikki oli pieni, ruohikossa piilevä mansikkamarikko, jonka huumaava tuoksu oli niin voimakas, että se täytti koko metsän. Christophe oli ensin kulkenut sen ohitse sitä huomaamatta, sillä hän oli tottunut helakampiin marjoihin ja maihin, joissa musiikki kohoaa suurina metsinä, paljon tuuheampina kuin täällä. Mutta nyt sai hänet tuo hieno tuoksu tiellään kääntymään; ja hän löysi Olivierin avulla perin hienostuneen ja teeskentelemättömän musikaalisen taiteen niiden louhikoiden, karhunmaaraimien ja lakastuneiden lehtien seasta, jotka olivat anastaneet musiikin nimen; muutamat harvat musiikkimiehet olivat sen taiteen luoneet. Huolettomat faunit tanssivat demokratian vihannespuutarhoin ja tehtaiden savupiippujen välissä, Saint-Denis'n tasangon sydämessä, pyhässä metsikössä. Christophe kuuli hämmästyksekseen heidän huilunsa livertelyn, iroonisen ja kirkkaan, sellaisen, joka ei muistuttanut mitään muuta ennen kuultua:

Un petit roseau m'a suffi Pour faire frémir l'herbe haute Et tout le pré Et les doux saules Et le ruisseau qui chante aussi; Un petit roseau m'a suffi A faire chanter la forêt...

("Vain ruokopillillä pienellä sain nukat nurmen värisemään, koko niityn ja lempeät raitapuut, puron virkuksi soitossaan; vain ruokopillillä pienellä sain koko metsän jo laulamaan...")

Christophe alkoi huomata uudistuksen kuumeista värinää, joka piili huolimattoman siroissa ja näennäisesti dilettantisissa uusissa ranskalaisissa pikku pianokappaleissa ja lauluissa, koko nykyaikaisessa ranskalaisessa kamarimusiikissa; silloinen saksalainen taide ei viitsinyt luoda siihen silmäänsäkään, eikä edes Christophe ollut ennen huomannut sen runollista virtuositeettia. Nyt alkoi hän aavistaa, millaisella Rheinin toisella puolella tuntemattomalla rauhattomalla innolla ranskalaiset musiikkimiehet etsivät vielä viljelemättömiltä taiteen uutismailta niitä vesoja, jotka saattoivat kerran kasvaa suuriksi. Kun saksalaiset muusikot pysyivät liikkumattomina paikallaan, jäivät siis ikäänkuin isiensä leiriin, ja luulivat maailman kehityksen pysähtyneen heidän kansansa entisiin voittoihin, niin riensikin maailma nyt yhä eteenpäin; ja ranskalaiset kulkivat ensimäisinä noilla löytöretkillä; he tutkivat taiteen kaukaisimmatkin seudut, näkivät sammuneet auringot ja syttyvät auringot, sekä kadonneen Kreikan että tuhansien vuosien unesta heräävän Kaukaisen Idän, joka avaa äärettömiä untenmahdollisuuksia kuultavat silmänsä valolle, viilletynmuotoiset ja leveät. Ranskalaiset avasivat patoportit, päästäen entisten kuosien säveltulvat jälleen länsimaiseen musiikkiin, jonka järjestyksen vaisto ja klassilliset suhteet olivat kanavoineet valmiiksi; he antoivat Versaillesin altaihin vuotaa kaiken maailman vetten: kansanomaisten melodiain ja rytmien, eksootisten ja antiikkien sävelasteikkojen, uusien tai uudistettujen intervallilajien. Niinkuin heidän impressionistiset maalarinsa -- nuo valon Kristofer Columbukset, -- olivat ennen heitä avanneet silmälle uuden maailman, niin ponnistivat nyt myöskin Ranskan säveltäjät voimiaan saadakseen valloitetuksi uuden sävelten maailman; he tunkeutuivat syvemmälle muita Kuullun mystillisiin perukoihin; he löysivät uusia maita tässä sisämeressä. Oli muuten hyvin mahdollista, etteivät he voisi tehdä voittomaistaan mitään. Tapansa mukaan olivat he etupäässä maailman tienraivaajia.

Christophe ihaili tämän uuden musiikin ensi askelten reippautta, musiikin, joka oli syntynyt vasta eilen ja kulki nyt jo taiteen etuvartiona. Mitenkä virkeä tuo aistikas ja hento pikku olento olikaan! Christophe tuli anteeksiantavaksi niitä hullutuksia kohtaan, joita hän oli vielä äsken siinä huomannut. Ainoastaan ne, jotka eivät mitään tee, eivät koskaan erehdy. Mutta erehdys, joka pyrkii elävää totuutta kohti, on hedelmällisempi ja terveempi kuin kuollut totuus.

Olipa tulos mikä tahansa, työ oli hämmästyttävä. Olivier näytti Christophelle, miten paljon oli saatu aikaan viitenäneljättä vuotena, miten paljon tarmoa kulutettu ranskalaisen musiikin kohottamiseksi siitä tyhjyyden unesta, johon se oli vajonnut ennen vuotta 1870: ja se oli tehty ilman sinfoniakoulua, ilman syvällistä sivistystä, ilman traditsiooneja, mestareja, yleisöä; maan ainoa säveltäjä oli ollut Berlioz, ja hän kuoli väsyneenä, tukahdutettuna. Niinpä kunnioittikin Christophe nyt niitä miehiä, jotka olivat panneet alkuun Ranskan kansallisen musikaalisen herätyksen; hänen ei tehnyt enää mieli hämmästellä heidän estetiikkansa ahtautta, heidän lahjattomuuttaan. He olivat luoneet enemmänkin kuin jonkin sävelteoksen: he olivat luoneet kokonaisen soitannollisen kansan. Niistä monista työmiehistä, jotka olivat takoneet Ranskan uutta musiikkia, tuli varsinkin eräs hänelle rakkaaksi: hän oli César Franck, joka kuoli ennenkuin sai nähdä tavoittamansa voiton; aivan kuin vanha saksalainen Schütz oli hänkin vuosikaudet säilyttänyt sielussaan vioittumattomana pyhän uskon rotunsa hengenlahjoihin, ja ne vuodet olivat Ranskan säveltaiteen surullisimmat. Liikuttava näky tosiaan: keskellä nautiskelevaa Parisia moinen puhdas mestari ja musiikin pyhimys, mies, jonka sielun kärsivällisyys säilyi selkeänä ja horjumattomana, niin köyhä kuin hän olikin ja miten hänen työtään halveksittiinkin; hänen sielunsa alistunut hymy kirkasti tuota hyvyyttä henkivää musiikkia.

Christophesta, joka ei tuntenut Ranskan syvää henkistä elämää, oli tämä uskovainen taiteilija keskellä ateistista kansaansa melkeinpä ihmeilmiö.

Mutta Olivier kohautti ainoastaan olkapäitään, kun Christophe sitä kummasteli. Ja Olivier kysyi nyt, missä Europan maassa oli maalaria, joka olisi ollut siinä määrin raamatun hengen läpitunkema kuin esimerkiksi puritaaninen François Millet; -- tai tiedemiestä, joka olisi ollut palavammin uskonnollinen ja niin nöyrä sielultaan kuin esimerkiksi selväpäinen Pasteur: viimemainittuhan suorastaan polvistui äärettömyyden ajatuksen eteen ja joutui aina, kun se ajatus valtasi hänen järkensä, "viiltävän ahdistuksen tilaan", -- kuten hän itse sanoi, -- "ja pyysi järjelleen armoa, sillä Pascalin ylhäinen hulluus oli temmata hänet käsiinsä". Syvä katolilaisuus ei näissä kahdessa miehessä ollut esteenä enempää tuon ensimäisen sankarilliselle realismille kuin toisen horjumattomalle järjellekään, järjelle, joka samosi varmoin jaloin, horjahtamatta askeltakaan syrjään, "kaikki alkeellisen luonnon piirit, elämän pienimmät idut, mikroskooppiset alkiot kätkevän yön, ne olemassaolon viimeiset tyyssijat, joissa elämä syntyy". Maaseudun rahvaasta, jonka lapsia he olivat, olivat he tämän syvän uskonsa saaneet, uskon, joka versoi Ranskan maaperässä kaikkina aikoina, vaikka jotkut demagoogit koettivatkin kieltää hälisten sen olemassaolon. Olivier tunsi hyvin sen uskon: se oli ollut hänen omassa povessaankin.

Olivier näytti Christophelle, mikä jalo katolilaisuuden uudistamisliike oli ollut Ranskassa käynnissä noin viisikolmatta vuotta: Ranskan kristillisyyden valtava yritys sulattaa keskenään sovintoon järkeä, vapautta ja elämää; hän näytti Christophelle ihailtavia pappeja, joilla oli rohkeutta, kuten eräs heistä sanoi, "antaa kastaa itsensä ihmisiksi", ja jotka vaativat katolilaisuudelle takaisin oikeutta ymmärtää kaikkea ja yhdistää toisiinsa kaikki vilpittömät ajatussuunnat: sillä "kaikki rehelliset ajatukset, silloinkin, kun ne erehtyvät, ovat pyhiä ja jumalallisia"; hän näytti hänelle tuhannet nuoret katolilaiset, jotka olivat tehneet ylevän päätöksen: koettavansa rakentaa kristillisen tasavallan, vapaan, puhtaan, veljellisen, -- sellaisen, että se olisi avoinna kaikille, ketkä vain tarkoittivat hyvää; ja osoitti hänelle, kuinka tuo piskuinen lauma, vaikka sitä vihattiin ja ahdistettiin alinomaa, vaikka sitä syytettiin kerettiläisyydestä, ja punottiin sille salakavalia ansoja sekä oikeistossa että vasemmistossa, -- (ja varsinkin oikeistossa), -- kuinka se pelkäämätön lauma, nuo suuret kristityt, kulki kuitenkin yhä horjumatta sitä päämäärää kohti, joka vie tulevaisuuteen, kulki kirkkain otsin, koettelemuksiinsa alistuen ja tietäen, ettei maailmassa voi rakentaa mitään pysyväistä kastelematta kylvöään kyyneleillä ja verellä.