Part 2

He päättivät vuokrata yhteisen huoneiston. Christophe tahtoi, että se oli hankittava heti, välittämättä siitä, että heiltä meni siten puolen kuukauden vuokra hukkaan. Olivier, joka oli järkevämpi, ehdotti, että odotettaisiin entisen vuokra-ajan loppua, vaikka hän halusikin muuttaa yhtä mielellään kuin Christophe. Christophe ei ymmärtänyt tällaisia laskelmia. Niinkuin monet muutkin ihmiset, joilla ei ole rahaa, ei hänkään surrut niiden pyörimistä. Hän luuli nyt, että Olivier oli vieläkin pahemmassa rahapulassa kuin hän itse. Ja kun hän eräänä päivänä oli näkevinään, että ystävä oli kovassa rahanpuutteessa, niin hän lähti yhtäkkiä hänen luotaan, ja tuli parin tunnin päästä takaisin ja paiskasi riemuiten pöytään muutamia viiden frangin seteleitä, jotka hän oli hankkinut ennakkomaksuna Hechtiltä. Olivier tuli punaiseksi, eikä ottanut rahoja. Christophe oli siitä niin harmissaan, että aikoi heittää rahat posetiiviukolle, joka soitti alhaalla pihalla. Olivier esti. Ja sitten Christophe lähti jälleen pois, näköjään loukkaantuneena, mutta oikeastaan vain raivoissaan itselleen, että hän oli muka ollut kömpelö ja siten estänyt ystävää ottamasta hänen apuaan. Ystävältä tuli kuitenkin kirje, sellainen, että se oli oikeaa palsamia hänen haavalleen. Olivier kirjoitti hänelle näet, ettei hän ollut voinut tätä puhua suullisesti, vaan nyt hän lausui olevansa ylen onnellinen siitä, että oli tutustunut Christopheen, ja liikutettu Christophen hyvyydestä häntä kohtaan. Christophe vastasi hänelle kirjeellä, joka huokui hellyyttä ja muistutti hassusti niitä kirjeitä, joita hän oli viisitoista-vuotiaana lähettänyt ystävälleen Otolle; se oli täynnä saksalaista _Gemüthiä_ ja sekasotkua; siinä vilisi ranskalaisia ja saksalaisia sanansutkauksia; ja jotkut niistä olivat oikein sävelletyt ja nuoteilla merkityt.

Viimein pääsivät he yksiin asumaan. He olivat löytäneet kolmen kamarin ja keittiön huoneiston Montparnassen kaupunginkorttelissa, lähellä Denfertin toria, erään vanhan talon viidennessä kerroksessa; kaikki huoneet olivat sangen pieniä, ikkunat pikkuruiseen, korkeain muurien ympäröimään, neliskulmaiseen puutarhaan päin. Heidän kerroksestaan näki sitäpaitsi, sillä vastapäätä oleva muuri oli toisia matalampi, erääseen tuollaiseen suureen luostarin puutarhaan, joita on vielä paljon Parisissa, vaikka ne ovat kätkössä ja tuntemattomia. Puutarhan autioilla käytävillä ei yleensä näkynyt kävelijöitä. Vanhat puut, korkeammat ja tuuheammat kuin Luxembourgin, väreilivät auringonpaisteessa; linnut visersivät ja lauloivat; aamuisin kaikuivat kottaraisten huilut ja varpusten räiskyvä ja tahdikas soitto; ja kesäilloin kiirivät ilmoissa tervapääskysten huimaavat huudot, kun linnut leijailivat nuolina edestakaisin kultaisen taivaan alla. Mutta öisin kajahtelivat kuutamossa ruohosammakkojen heleät äänet, aivankuin ilmarakot halkeilevat noustessaan lammikon pinnalle. Olisi melkein unohtanut, että Parisi oli ympärillä, elleivät kadulla raskaasti kierivät ajoneuvot olisi vavistaneet alinomaa vanhaa taloa, aivankuin maa olisi vääntelehtinyt kuumeessa. Yksi kamareista oli muita avarampi ja kauniimpi. Ystävysten kesken syntyi riita, kumpi sitä ei ottaisi. Täytyi vetää arpaa; ja Christophe, joka tämän ratkaisutavan keksi, osasi olla niin petollinen ja näppärä, saadakseen itsensä joutumaan tappiolle, ettei hän itsekään olisi luullut moiseen pystyvänsä.

Sitten alkoi heille sopusointuisen onnen aika. Onni ei johtunut mistään erikoisesta asiasta, se asui yhtaikaa kaikessa; se kultasi kaikki heidän tekonsa ja heidän ajatuksensa, se ei lähtenyt heidän luotaan hetkeksikään.

Tänä heidän ystävyytensä kuherruskuukautena, tuona syvän ja mykän riemun ensimäisenä aikana, -- sellaista riemua saattaa tuntea ainoastaan se ihminen, "joka voi tässä maailmassa sanoa toista sielua omakseen"...

... _Ja, wer auch nur eine Seele sein nennt auf dem Erdenrund_...

Sinä aikana he tuskin puhuivat keskenään, tuskin tohtivat puhua; heille riitti se, että he tunsivat toisensa lähellään, se, että he saivat katsahtaa toisiinsa, virkkaa jonkin sanan, joka osoitti, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa latua, pitkänkin vaitiolon jälkeen. Kysymättä toisiltaan mitään tai katsomattakaan toisiinsa näkivät he lakkaamatta toisensa. Rakastava muovautuu tiedottomasti sen ihmisen mukaiseksi, jota hän rakastaa; hän tahtoo niin hartaasti olla toista loukkaamatta, tahtoo niin täydellisesti olla aivan sitä, mitä toinen on, että hän saattaa mystillisellä vaistollaan yhtäkkiä aavistaa toisen sielun hienoimmatkin värähdykset. Ystävä on ystävälle ikäänkuin läpikuultava; he antavat koko olemuksensa toisilleen. Kasvojen piirteet pyrkivät toistensa näköisiksi. Sielu tulee sielun kaltaiseksi, -- aina siihen päivään asti, jolloin eri syntyperäin demoonin syvä voima riuhtautuu rajusti irti kahleistaan ja repii rikki rakkauden, joka on sitä sitonut.

Christophe puhui nykyään hiljaisella äänellä, hän käveli pehmeästi, hän varoi, ettei olisi mitenkään kolissut huoneessaan, jonka seinän takana hiljainen Olivier asui; ystävyys oli muuttanut hänen kasvojensa ilmeenkin: se ilme oli nyt niin onnellinen ja nuorekas, ettei häntä oltu koskaan sellaisena nähty. Hän jumaloi ystäväänsä. Olivierin olisi ollut sangen helppo käyttää väärin valtaansa, ellei hän olisi hävennyt sitä aivan kuin hän ei olisi laisinkaan ansainnut tätä onnea, sillä hän piti itseään paljon mitättömämpänä Christophea, ja Christophe puolestaan oli yhtä vaatimaton. Tällainen keskinäinen nöyryys, joka johtui heidän suuresta rakkaudestaan, sulostutti yhä vain lisää heidän elämäänsä. Oli ihanaa tuntea, että ystävä antoi toiselle sydämessään, niin paljon tilaa, -- ihanaa, vaikka tiesikin, ettei ystävältä sitä ansainnut. He olivat toisiaan kohtaan kiitollisuudesta aivan helliä.

Olivier oli sijoittanut kirjansa Christophen kirjojen joukkoon; hän ei eroitellut niistä enää omiaan. Kun hän puhui jostakin niistä, ei hän sanonut enää: "minun kirjani", vaan hän sanoi: "meidän kirjamme". Ainoastaan muutamia esineitä pidätti hän itsellään eikä liittänyt niitä yhteiseen aarteistoon: ne esineet olivat aikoinaan olleet hänen sisarensa omat, tai yhdistyi niihin jokin muisto Antoinettesta. Christophe huomasi piankin tämän eroituksen, sillä rakkaus oli tehnyt hänen vaistonsa tarkaksi; mutta hän ei tiennyt, mistä se eroitus johtui. Koskaan hän ei ohut uskaltanut kysellä ystävältä mitään hänen omaisistaan; hän tiesi ainoastaan, ettei Olivierilla enää ollut ketään sukulaisia; ja hän pelkäsi, että olisi herättänyt toisessa joitakin entisiä tuskia, jos olisi häneltä jotakin heitä koskevaa udellut; ja lisäksi hän vielä tahtoi ylpeästi olla aivan tungettelematon ystävyydessään. Sen tähden esti omituinen arkatuntoisuus häntä katselemasta valokuviakin, jotka olivat Olivierin pöydällä, vaikka hän olisi halunnut katsella niitä, kolmea vallashenkilöä: herraa ja rouvaa vaadittavissa juhla-asennoissa, sekä noin kaksitoista-vuotiasta tyttöä, jonka edessä maassa loikoi suuri espanjalainen lintukoira.

Pari kuukautta sen jälkeen kuin he olivat siirtyneet yhteen asumaan, vilustui Olivier; hänen täytyi asettua vuoteeseen. Christophe näyttäytyi nyt sangen äidilliseksi olennoksi, sillä hän vaali Olivieria koko ajan hellästi, jopa suorastaan levottomin mielin. Lääkäri oli sairasta tutkiessaan huomannut hiukan tulehdusta hänen toisen keuhkonsa yläpäässä, ja siksi käski hän Christophea voitelemaan Olivierin selkää jodiliuoksella. Ja kun Christophe sitten sangen vakavasti täytti tuota velvollisuuttaan, näki hän Olivierin kaulassa medaljongin. Christophe tunsi ystäväänsä jo sen verran, että hän tiesi Olivierin vieläkin vapaammaksi kaikesta virallisesta uskonnollisuudesta kuin hän itse. Hän ei siis voinut olla ihmettelemättä mikä pyhä merkki Olivierilla oli kaulassa. Olivier punastui. Hän selitti:

-- Se on minulle muisto. Se oli minun pikku Antoinette-parkani kaulassa silloin, kun hän kuoli.

Christophe vavahti. Antoinetten nimi iski häneen kuin salama.

-- Antoinette? sanoi hän.

-- Sisareni, vastasi Olivier.

Christophe toisti:

-- Antoinette... Antoinette Jeannin... Hän oli teidän sisarenne?... Mutta, jatkoi hän katsoen pöydällä olevaan valokuvaan, hänhän oli vasta aivan lapsi, kun te hänet menetitte?

Olivier hymyili surullisesti:

-- Tuo on lapsena otettu valokuva, vastasi hän. Mutta minulla ei ole hänestä muuta kuvaa... Hän oli viidenkolmatta-vuotias, kun hän minut jätti.

-- Ah! huudahti Christophe liikutettuna. Ja hän on ollut Saksassa, eikö niin?

Olivier nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Christophe kävi kiinni Olivierin käsiin:

-- Mutta minähän olen hänet tuntenut, sanoi hän.

-- Minä tiesin sen, vastasi Olivier.

Hän heittäytyi Christophen rintaa vasten.

-- Oi häntä raukkaa! Pikku raukkaa! hoki Christophe.

He itkivät yhdessä.

Sitten Christophe muisti, että Olivier oli sairas, hän koetti häntä tyynnyttää, pakotti hänet pistämään kätensä peiton alle, kääri peiton hänen olkapäidensä ympärille, ja pyyhkien äidillisesti kyyneleitä hänen silmistään istahti hänen vuoteensa pääpuoleen; ja hän katseli ystäväänsä.

-- Sentähden minä siis tunsin sinut jo heti, sanoi Christophe. Kohta ensimäisenä iltana tunsin sinut.

(Ei ollut selvää, puhuiko Christophe sille ystävälle, joka oli tuossa, vai sille, jota ei enää ollut olemassa.)

-- Mutta entä sinä, jatkoi hän sitten hetken päästä, sinä siis tiesit sen?... Miksi sinä sitten et sitä minulle sanonut?

Olivierin silmillä vastasi Antoinette:

-- Minä en voinut sitä sanoa. Sinun oli se nähtävä.

He olivat jonkin aikaa vaiti; sitten kertoi Olivier, yön hiljaisuudessa, loikoen liikkumatta vuoteessaan, matalalla äänellä Christophelle, joka piteli hänen kättään kädessään, Antoinetten tarinan; -- mutta hän ei maininnut Christophelle erästä seikkaa, jota hän ei saanut mainita: sisarensa salaisuutta, sitä, josta Antoinette itsekään ei ollut puhunut, -- ja jonka Christophe ehkä kyllä jo tiesikin, niin ettei hänelle tarvinnutkaan siitä puhua.

Siitä lähtien ympäröi Antoinetten sielu heitä molempia. Kun he olivat yhdessä, oli hän heidän kanssaan. Heidän ei tarvinnut edes ajatella häntä: kaikki, mitä he ajattelivat yhdessä, he ajattelivat Antoinetten kautta. Hänen rakkautensa oli side, joka liitti toisiinsa heidän sydämiänsä.

Olivier loihti monesti puheissaan ilmi Antoinetten kuvan. Nimittäin ainoastaan katkonaisina juttuina, lyhyinä pikku muistoina, jotka näyttivät välkähtävässä valossa jonkin hänen aran ja siron eleensä, vainajan vakavan ja nuorekkaan hymyn, hänen koko kadonneen olemuksensa miettivän sulouden. Christophe kuunteli hiljaa, ja näkymättömän ystävän heiasteet tunkivat läpi hänen sielunsa. Kun hän oli luonteeltaan sellainen, että hän veti aina ja kaikkialla itseensä elämää ahnaammin kuin muut, kuuli hän nyt joskus Olivierin sanoissa niin syviä kaikuja, ettei Olivier ollut niitä eroittanut; ja hän ymmärsi ja omisti pian nuoren vainajan olemuksen paremmin kuin itse Olivier.

Vaistomaisesti tuli hänestä Olivierille Antoinetten sijainen; ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka tuo kömpelö saksalainen tietämättään muuttui eräissä suhteissa aivanpa Antoinetten kaltaiseksi arkavaistoisessa huomaavaisuudessa, niin hienotuntoinen oli hän tehdessään ystävälleen palveluksia. Joskus hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Olivieria Antoinettessa, vaiko Antoinettea Olivierissa. Syvän hellyyden vaatimuksesta meni hän silloin tällöin, Olivierille siitä puhumatta, käymään Antoinetten haudalla; ja hän vei sinne kukkia. Olivier ei tietänyt tästä pitkään aikaan. Hän sai kuulla asian vasta kerran myöhemmin, kun näki haudalla aivan tuoreita kukkia; mutta kovin helpolla hän ei päässyt varmaksi siitä, että juuri Christophe oli siellä käynyt. Kun hän koetti arkaillen siitä hänelle puhua, niin keskeytti Christophe jutun töykeän jörösti. Hän ei tahtonut, että Olivier olisi tiennyt siitä mitään; ja hän piti salaisuuden omanaan siihen saakka, kunnes he kerran kohtasivat toisensa Ivryn hautausmaalla.

Olivier puolestaan kirjoitti Christophen tietämättä Christophen äidille. Hän lähetti Louisalle uutisia hänen pojastaan; hän sanoi, kuinka suuresti hän hänestä piti, ja kuinka hän häntä ihaili. Louisa vastasi Olivierille kömpelöin ja vaatimattomin kirjein, tietämättä oikein, miten Olivieria kiittää; hän puhui aina pojastaan niinkuin Christophe olisi ollut yhä pikku poika.

Kun joku aika hellää puolittaista vaikenemista meni, -- "hurmaavaa rauhaa ja onnea, jonka syytä ei voinut tietää", -- niin heidän kielensä kanta laukesi: Tuntikausin vaelsivat he sitten kumpikin löytöretkillä toistensa sieluissa.

He olivat sangen erilaiset, mutta molemmat puhdasta ainesta. He rakastivat toisiaan siksi, että he olivat niin erilaisia ja silti kumpikin samaa maata.

Olivier oli heikko ja voimaton, kykenemätön taisteluun vaikeuksia vastaan. Kun tuli este, niin hän väistyi, ei pelosta, vaan jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta, ja paljon siksi, että hän inhosi niitä raakoja ja epähienoja keinoja, joihin hänen olisi pitänyt turvautua, jos mieli voittaa. Hän elätti itseään antamalla kotitunteja, kirjoittamalla taidetta koskevia kirjasia, joista, niinkuin aina on tapana, maksettiin hävyttömän huonosti, ja silloin tällöin artikkeleita aikakauslehtiin, artikkeleita, joita hän ei saanut edes tehdä oman mielensä mukaan, eikä aiheistakaan, jotka olisivat olleet hänestä mieltäkiinnittäviä: -- kirjoituksia niistä asioista, joihin hän olisi innostunut, ei huolittu; koskaan ei pyydetty mitään, mihin hän olisi parhaiten pystynyt: hän oli runoilija, häneltä vaadittiin arvosteluita; hän tunsi hyvin musiikkia, häntä käskettiin puhumaan maalauksesta; hän tiesi, ettei hän osaisi puhua siitä muuta kuin jotain keskinkertaista: mutta se juuri pyytelijöille kelpasikin; näin joutui hän puhumaan keskolaisille juuri sitä kieltä, jota he ymmärsivät. Moinen alkoi häntä lopulta inhottaa niin, että hän kieltäytyi kokonaan tekemästä noita artikkeleita. Häntä ei huvittanut enää kirjoittaa muihin kuin aivan pieniin aikakauslehtiin; sellaisiin, jotka eivät maksaneet mitään, mutta joille hän oli uskollinen, kuten niin monet muutkin nuoret miehet, pelkästään sen vuoksi, että hän sai niissä olla vapaa. Ainoastaan niissä hän saattoi julkaista kaikkea, mikä hänestä oli elämän arvoista.

Hän oli lauhkea, ystävällinen, päältä katsoen kärsivällinen, mutta hirveän arkatuntoinen. Hiukankin kiivaampi sana loukkasi häntä sydänjuuriin saakka; jokin vääryys sai hänet aina sekaisin; hän kärsi sellaisesta sekä itse että toisten puolesta... Jotkin jo vuosisatoja sitten tapahtuneet halpamaisuudet kiduttivat häntä niinkuin hän olisi itse ollut niiden uhri. Kun hän kuvitteli, kuinka onneton tuo silloin kärsinyt olikaan ollut, ja että monet vuosisadat estivät häntä osoittamasta hänelle suopeuttaan, niin hän kalpeni, vapisi, kärsi kauheasti. Kun hän itse näki tehtävän jotain vääryyttä, tuli hänelle sellainen suuttumuksen puuska, että hänen koko ruumiinsa värisi ja että hän joskus suorastaan sairastui tai ei voinut nukkua. Juuri tämän heikkoutensa tuntien hän koetti aina olla tyyni: sillä hän tiesi, että kun hän suuttui, niin hän ryntäsi yli kaikkien rajojen, ja puhui silloin sanoja, joita ei voitu antaa anteeksi. Niiden tähden oltiin hänelle pitkävihaisempia kuin Christophelle, sillä Christophe näytti olevan pelkästään pikavihainen, mutta Olivier tuntui paljastavan näillä suuttumuksen hetkillään koko ajatuksensa, pohjaan saakka, selvemmin kuin Christophe; ja se olikin totta. Hän ei arvostellut ihmisiä liiallisuuksiin mennen ja sokeasti kuin Christophe, mutta sen sijaan ilman kuvitteluita ja terävästi. Ja sellaisia tuomioita antavat ihmiset kaikkein vaikeimmin anteeksi. Olivier koetti siis olla vaiti, vältti ryhtymästä kiistoihin, tietäen, kuinka turhaa väittely oli. Hän oli kärsinyt tästä itsensä masentamisesta. Ja vielä enemmän hän oli kärsinyt arkuudestaan, joka johti hänet joskus pettämään omia aatteitaan, tai vei häneltä uskalluksen puolustaa niitä viimeiseen asti, jopa houkutteli hänet pyytämään mielipiteitään anteeksikin, niinkuin esimerkiksi viimeksi, väitellessään Lucien Levy-Coeurin kanssa Christophesta. Hänellä olivat rajut epätoivonkautensa ennenkuin hän oli selvittänyt suhteensa maailmaan. Ennen nuorempana, jolloin hän oli nykyistä alttiimpi hermoilleen, vaihtelivat hänessä jaksottain huumaava kiihtymys ja sairaaloinen mielenmasennus, yhtäkkiä ja tuskallisesti keskenään vuorotellen. Sellaisillakin hetkillä, jolloin hän tiesi olevansa tyyni, jopa suorastaan onnellinen, saattoi hän olla varma, että suru väijyi jo hänen ovellaan. Ja yhtäkkiä se karkasi tosiaan hänen kimppuunsa, aivan odottamatta. Ja silloin ei hän ollut pelkästään onneton; hän tuomitsi vielä itseään siitä, että hän oli onneton, hän arvosteli ankarasti kaikkia sanojaan, tekojaan, koko kunniallista olemustaan, löytäen siinä kaikenlaisia vikoja ja puolustaen toisia ihmisiä itseään vastaan. Sydän pamppaili hänen rinnassaan, hän oli nääntyä, tukehtua tuskaansa. -- Antoinetten kuoleman jälkeen, -- ja ehkä juuri Antoinetten ansiosta, sillä eräiden rakastettujen vainajain muisto kuultaa meille rauhoittavana valona, aivankuin sairaiden silmiä ja sielua virvoittava aamun sarastus, -- oli Olivierin edes onnistunut alistua näihin mielensä myrskyihin, joten hän hallitsi jo niitä, joskaan ei voinut niistä vapautua. Harvat ihmiset aavistivat, että hänellä oli moisia sisäisiä taisteluita. Hän kätki tuon nöyryyttävän salaisuutensa itseensä: heikon ja kiusatun ruumiinsa epäsäännöllisen kiihkon, ruumiin, jota vapautunut ja kirkas äly tarkasteli alinomaa, pääsemättä sen herraksi, mutta joutumatta myöskään sen orjaksi, -- äly, _"keskeinen rauha, joka järkkymättä vastustaa loppumatonta sydämen kuohuntaa"_.

Se rauha ihmetytti Christophea. Sen hän huomasi Olivierin silmissä, Olivierilla oli ihmisiä ymmärtävä sisäinen näkemys, suuri sielullinen uteliaisuus, terävä ja kaikille suunnille avoin, joka ei kieltänyt mitään maailmassa, ei vihannut mitään, vaan katseli kaikkea jalomielisen suopeasti; suuri raikaskatseisuus, ihmiselle arvaamaton lahja, joka suo hänen nauttia alituisesti uudistuvin sydämin iankaikkista kevättä. Tässä omassa sisäisessä kaikkeudessaan hän tunsi olevansa vapaa, laaja, itsemääräävä, siinä hän unohti heikkoutensa ja fyysilliset tuskansa. Hänestä oli tavallaan nautintokin katsella ikäänkuin kaukaa ja säälivän iroonisesti omaa raihnasta ruumistaan, joka saattoi koska tahansa hajota tomuksi. Sittenpähän ei ihminen liioin kiintynyt _omaan_ elämäänsä; hän kiintyi sitä intohimoisemmin _elämään_ yleensä! Kaiken voiman, mitä vailla Olivier oli taistelussa, oli hän kerännyt olemuksensa rakkaudelliseen ja älylliseen puoleen. Hänessä ei ollut tarpeeksi mehua hänen elääkseen omasta itsestään. Hän oli köynnöskasvi: hänen täytyi kiintyä toiseen. Hän ei tuntenut koskaan itseään niin rikkaaksi kuin antaessaan itsensä toiselle. Naisellinen sielu, jonka piti aina saada rakastaa ja olla rakastettu. Hän oli syntynyt Christophea varten, ja Christophe häntä. Olivier oli kuin nuo entiset aristokraattiset ja herttaiset olennot, jotka aikoinaan ympäröivät suuria taiteilijoita ja näyttivät puhkeavan kukkaan heidän mahtavan sielunsa voimasta: niinkuin Leonardo da Vincin oppilas Beltraffio, Michel-Angelon ystävä Cavalliere, nuoren Raphaelin herttaiset toverit; ja Aert van Gelder, joka pysyi uskollisena Rembrandtille silloinkin, kun mestari oli jo vanha ja raihnas. Näillä ystävillä ei ole mestarin suuruutta, mutta tuntuu kuin kaikki se, mikä mestareissa oli ylevää ja puhdasta, olisi ilmennyt tällaisissa ystävissä vieläkin henkevämmässä muodossa. He ovat nerojen ihannetovereita.

Heidän ystävyytensä oli suureksi hyväksi heille molemmille. Rakkaus antaa sieluille siivet. Ystävän läsnäolo näyttää elämän koko arvossaan; ihminen elää silloin rakkauden tähden, suojelee sen vuoksi olemustaan ajan kulutukselta.

He rikastuttivat toinen toistaan. Olivierilla oli kuulas äly ja sairaaloinen ruumis. Christophella valtava voima ja kuohuva sielu. Toinen heistä oli sokea, toinen rampa. Nyt, yhdessä, tunsivat he itsensä sangen voimakkaiksi. Christophen suojassa mielistyi Olivier jälleen valoon; Christophe puhalsi häneen yltäkylläistä elämänvoimaansa, fyysillistä ja moraalista vankkuuttaan, joka tahtoi olla aina optimistinen, keskellä tuskaa, jopa vääryyttä ja vihaakin. Christophe puolestaan otti ystävältään vielä enemmän, niinkuin neron laki vaatii, sillä nero voi kylläkin haluta antaa: rakkaudessa ottaa hän kuitenkin aina paljon enemmän kuin antaa, _quia nominor leo_ ["koska nimeni on leijona;" erästä Aisopoon sadusta, jossa leijona esiintyy saaliinjakajana, ottaen "leijonan osan". Suomentajan selitys], koska hän on nero, ja neroutta on suureksi osaksi se, että osaa omistaa itselleen ympäriltään kaiken suuren ja tehdä sen vieläkin suuremmaksi. Kansan sananparsi sanoo, että rikkaus rikkaille, voima voimakkaille. Christophe voimistui Olivierin ajatuksista; häneen syöpyi Olivierin älyllinen tyyneys, hänen henkinen eristyneisyytensä, kyky nähdä asioita kaukaa, ymmärtää ja vallita hiljaisena kaikkea. Mutta kun nuo ystävän hyveet siirrettiin voimakkaampaan maaperään, Christopheen, niin ne versoivat aivan toisenlaisella innolla.

He kumpikin hämmästyivät, mitä kaikkea he löysivät toisistaan. Miten paljon heillä oli toisilleen jaettavaa! Kummallakin oli äärettömät rikkautensa, joita he itse eivät siihen saakka olleet aavistaneetkaan: molemmilla oman kansansa sielullinen näkemys; Olivierilla Ranskan laaja kultuuri ja psykolooginen silmä; Christophella Saksan sisäinen musiikki ja luonnonvaisto.

Christophe ei saattanut ymmärtää, että Olivier tosiaan oli ranskalainen. Hän oli niin vähän kaikkien muiden ranskalaisten tapainen, joita Christophe oli nähnyt. Ennenkuin Christophe oli tutustunut Olivieriin, oli hän pitänyt nykyaikaista ranskalaista henkeä kuvaavana tyyppinä Lucien Levy-Coeuriä, miestä, joka oli ainoastaan tuon tyypin irvikuva. Ja nyt näki hän ystävästään, että Parisissa saattoi elää älyllisesti yhtä vapaita, ja vapaampiakin miehiä kuin Lucien Levy-Coeur, henkiä, jotka kuitenkin olivat yhtä puhtaita ja stoalaisia kuin missä muualla tahansa Europassa. Christophe koetti todistella Olivierille, ettei hänen sisarensa ja hän muka tainneetkaan olla aito-ranskalaisia.

-- Veli parka, sanoi Olivier hänelle, mitä sinä Ranskasta tiedät?

Christophe intti vastaan ja väitti, että hän oli suurella vaivalla koettanut siihen perehtyä; hän luetteli kaikki ranskalaiset, joihin hän oli tutustunut Stevensien ja Roussinien piireissä: niissä oli juutalaisia, belgialaisia, luxemburgilaisia, amerikalaisia, venäläisiä, levanttilaisia, ja tilkkeeksi muutamia syntyperäisiäkin ranskalaisia.

-- Kas, kuinka olin oikeassa, sanoi Olivier. Sinä et ole nähnyt yhtään ranskalaista. Ainoastaan elostelijaliudan, muutamia huvittelevia nautoja, jotka eivät ole edes Ranskassa syntyneet, mässäreitä, poliitikkoja, tarpeettomia olentoja, koko mokoman touhun, joka liitää ohi koko kansakunnan sitä koskematta. Et ole nähnyt muuta kuin parven ampiaisia, joita kauniiden puutarhain kukat vetävät puoleensa. Et ole huomannut uutterain mehiläisten pesiä, työn, kuumeisten tutkimusten keskustaa.

-- Älähän, vastasi Christophe, olenhan nähnyt teidän älyllisenkin valiojoukkonne.