Part 17

Hän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä... Oli pyhäpäivä... Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä aurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona oven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei heitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä päivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi alahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin tarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin: kastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen nähdessään... Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen pianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta hän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan, onnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti... Miten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat ohitse tietä pitkin... Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei palaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti, ettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin arasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä... Jumalan kiitos, ei ollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä oli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat hilpeästi. Entä pikku poju?... Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen pianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut... -- "Christophe!"... Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän unohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti juoksi kiireesti ylös portaita... -- "Christophe!" Ei vastausta. Hän avasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä ei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu... Äidille tuli tuska. Mihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli pudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta... -- "Christophe!" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden. Alhaalta isoisä huutaa: "Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee kyllä sitten luoksemme." Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että Christophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi sellaista pikku häijyä!... Niin, Louisa on siitä varma, permantohan narahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä ei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta, keskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,... ei, ei se ole se... Ah, viimeinkin!... Hän ei saa avainta mitenkään menemään lukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire. Minkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire: ellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän hengityksen oven takaa... Voi, voi tuota avainta!... Viimein toki. Ovi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa... Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!...

Louisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.

Hetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut: kuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet; minkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen alistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä hiljaisuus, tällainen yksinäisyys... Christophen sydäntä särki...

Äiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman hellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään sanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti häntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:

-- Odota vähän.

Christophe näki, että äitiä tukehdutti.

He eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä välissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen silmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi kasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.

Kun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta hän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli vaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan, näkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. -- Christophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin. Louisa puolusteli hoitajaansa:

-- Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä...

Heikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi kaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi haudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet unohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin Olivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi Christophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa -- (Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), -- "terveisiä kunnioittavin tuntein"...

Tuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui siinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin hymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska kerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.

Ja yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa avasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: -- ja niin hän kuoli.

Saman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei ollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa surussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin, millaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan. Hän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut rahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle ja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä vielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli jo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä junalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan puheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch kuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei Olivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin lähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat rahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut kellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja, koska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin innoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi Christophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.

Christophelle oli ystävän tulo hyvin tarpeen. Hän oli istunut koko päivän yksinään äitinsä ruumiin ääressä, kolkossa tuskassa. Sairaanhoitajatar oli käynyt siellä, toimittanut välttämättömimmät tehtävät, ja oli lähtenyt, eikä ollut ilmestynyt takaisin. Tunnit olivat menneet synkässä hiljaisuudessa. Christophe ei liikahtanut paikaltaan enempää kuin tuo ruumis; hänen katseensa ei eronnut vainajan kasvoista; eikä hän itkenyt, ei ajatellut mitään, hän oli kuin kuollut. -- Ystävyyden ihmetyö, jonka Olivier nyt oli tehnyt, päästi jälleen hänen kyyneleensä vuotamaan, virvoitti hänet taas elämään.

Getrost! Es ist der Schmerzen werth die Leben, So lang... ... mit uns ein treues Auge weint.

(Älä sure: elämä on tuskien arvoista niin kauan kuin kanssamme yksikin uskollinen silmä itkee.)

He sulkivat toisensa pitkään syleilyyn. Sitten he istuutuivat Louisan vuoteen ääreen, ja puhelivat keskenään hiljaisella äänellä. Yö oli tullut. Christophe nojasi kyynärpäätään sängyn reunaan ja kertoi, miten mieleen sattui, lapsuutensa muistoja, ja aina tuli niissä esiin äidin kuva. He olivat jonkin hetken vaiti, ja sitten Christophe puhui jälleen. Kunnes hän viimein vaikeni kokonaan, niin väsynyt hän oli, ja painoi kasvonsa käsiinsä; ja kun Olivier meni katsomaan häntä, näki hän, että Christophe oli nukahtanut. Sitten Olivier valvoi yksinään ruumiin ääressä. Ja uni tuli vuorostaan hänellekin, ja hän nukahti, otsa sängyn päälaudan varassa. Louisa hymyili lempeästi; ja hän näytti onnelliselta, valvoessaan täten kahden lapsensa puolesta.

Kun aamu alkoi sarastaa, heräsivät he siihen, että kolkutettiin oveen. Christophe meni avaamaan. Siellä oli muuan naapuri, puuseppä; hän tuli ilmoittamaan, että Christophe oli ilmiannettu, ja että hänen oli lähdettävä kaupungista pois, tai hänet vangittaisiin. Christophe ei mitenkään tahtonut paeta; ei tahtonut jättää äitiään ennenkuin oli saattanut hänet sinne, minne hän nyt iäksi jäisi. Mutta Olivier rukoili häntä matkustamaan ja lupasi uskollisesti pitää hänen edestään huolen siitä asiasta; hän pakotti Christophen lähtemään talosta; ja ollakseen varma, ettei Christophe peruuttaisi päätöstään, hän saattoi Christophen asemalle. Christophe ei siellä kuitenkaan tahtonut lähteä kaupungista ennenkuin oli nähnyt edes tuon suuren joen, jonka rannoilla hänen lapsuutensa oli kulunut ja jonka humisevan kaiun hänen sielunsa oli ainaiseksi kätkenyt kuin merenraakku itseensä. Vaikka hänen oli vaarallista näyttäytyä kaupungilla, täytyi heidän Christophen vaatimuksesta lähteä vielä sinne. He kuljeskelivat Rheinin rantaa, tuon mahtavan virran, joka rauhallisena kiiruhti matalien äyräittensä välissä Pohjanmeren hietikoihin, mystillistä kuolemaansa kohti. Valtavan rautasillan kaaret nousivat usvassa harmaasta vedestä aivankuin jättiläismäisen pyörän puolikas. Kaukaa kuulsi sumusta venheitä, jotka kohosivat niittymaiden keskitse ylävirtaan, joen mutkaisia polvia pitkin, Christophe vaipui katselemaan tätä unelmiensa näkyä. Olivier ravisti hänet hereille, ja ottaen häntä käsipuolesta vei hänet takaisin asemalle. Christophe totteli; hän oli kuin unissakulkija. Olivier sijoitti hänet junaan, joka pian lähti; he sopivat, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä ensimäisellä ranskalaisella asemalla, niin ettei Christophen tarvitsisi palata yksinään Parisiin.

Kun juna oli lähtenyt, meni Olivier takaisin Christophen kotiin; hänen sisään mennessään oli jo vastassa kaksi santarmia, odottamassa Christophea. He luulivat Olivieria Christopheksi. Olivier ei kovin kiirehtinyt ilmaisemaan heille heidän erehdystään, sillä siten ehti Christophe päästä paremmin pakoon. Muuten ei poliisi näyttänyt olevankaan kovin harmissaan erehdyksestään: se lähti nyt muka hyvin innoissaan etsimään pakolaista muualta; ja Olivierista tuntui, etteivät nuo miehet pohjaltaan olleet pahoillaan siitä, että Christophe oli mennyt.

Olivier jäi taloon vielä seuraavaan päivään asti, jolloin Louisa haudattiin. Christophen veli, liikemies Rudolf, tuli tilaisuuteen, ja viipyi kaupungissa yhden junan odotusajan. Tämä itsetietoinen herrasmies oli hautasaatossa mukana, niinkuin hänen velvollisuutensa vaati, mutta matkusti sitten pois niin pian kuin suinkin, virkkamatta Olivierille sanaakaan, kysymättä uutisia veljestään tai kiittämättä Olivieria hänen hyvyydestään heidän äitiään kohtaan. Olivier viipyi siellä vielä muutamia tunteja, tuossa kaupungissa, jossa hänellä ei ollut ainoaakaan elävää tuttua, vaan kylläkin monia rakkaita ja tuttuja sieluja: pikku Christophe, ne, joita hän oli rakastanut, ja ne, joiden tähden hän oli kärsinyt; -- ja rakas Antoinette... Mitä oli jäljellä kaikista heistä, jotka olivat täällä eläneet, tuosta nyt hajonneesta Krafftien suvusta? Rakkaus heihin, rakkaus, joka eli muukalaisen sielussa.

Saman päivän iltapuolella tapasi Olivier Christophen sillä raja-asemalla, jossa he olivat päättäneet kohdata toisensa. Kylä metsäisten kukkulain keskellä. He eivät jääneet odottamaan seuraavaa Parisiin lähtevää junaa, vaan päättivät kulkea osan matkaa, lähimpään kaupunkiin, jalkaisin. He kaipasivat saada olla yksinään. Ystävykset lähtivät kävelemään hiljaisten metsien halki; etäältä kaikui kirveen kumeaa kalketta. He tulivat aukeamalle, erään kummun laelle. Heidän alapuoleltaan, pienestä laaksosta, joka oli vielä Saksan maata, pilkotti jonkin metsätalon punainen katto, ja hohti pieni niitty niinkuin viheriä lampi metsästä. Muualla ympärillä metsien tummansininen meri, jota usva verhosi. Udut väikkyivät kuin läpikuultava harso kuusien välissä; ne pehmensivät kaikki viivat, himmensivät värit. Ei liikahdusta missään. Ei askelta kahahtanut, ei ääntä kuulunut. Sadepisara helähti saksantammien jo syksyn lakastuttamiin ja kullan ja kuparin hohtaviin lehtiin. Louhikossa solisi pikku puron vesi. Christophe ja Olivier olivat pysähtyneet ja seisoivat mäellä liikkumatta. Kumpikin heistä ajatteli surujaan. Olivier mietti:

-- Antoinette, missä olet?

Ja Christophe:

-- Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?

Mutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:

-- Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista ystävääsi...

He katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään suruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas, rauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä ei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi näkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen... Mullan, maan, joka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!... Se ottaa meidät syliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se sanoo:

-- Lepää nyt. Kaikki on hyvin...

Christophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi. Kaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli elänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta elämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään kotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie olivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja puutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen lempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään... Ja hän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä nähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä! Monien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista, jossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten kohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen hulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan, tunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä maailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita, sen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja taiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta ovatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia yksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa: ovat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, -- ovat maailman sydän.

-- Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli hän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika jätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin. Tulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me, sekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt kannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki, Gottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun ainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä tahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.

Auringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli hiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan vanha saksalainen _Lied_, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku tyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi tuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton...

-- Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta säveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja rakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja sinut saan...

Illan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki vieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki hänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen metsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.

Taciti, soli e senza compagnia, n'andavan l'un dinnanzi, e l'altro dopo, come i frati minor vanno per via...

End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa III, by Romain Rolland