Part 16

-- Ja nyt on taloni viimeinkin valmis!

Onneksi meni myrsky yhtä pian ohitse kuin se oli tullutkin. Kanslerinviraston viralliset tiedonannot ilmoittivat kuin barometri jälleen kaunista ilmaa. Sanomalehdistön kiukkuiset hurtat kytkettiin koirankoppeihinsa. Muutamissa tunneissa pääsivät mielet jännityksestä. Oli kesäinen ilta. Christophe juoksutti puuskuttaen tämän hyvän uutisen ystävälleen. Christophe henkäisi vapaasti, ja oli onnellinen. Olivier katseli häntä hymyillen, hiukan surullinen. Hän ei uskaltanut tehdä Christophelle kysymystä, joka painoi hänen sydäntään. Hän virkkoi:

-- No niin, nyt näit nuo kaikki, jotka eivät voineet toisiaan ymmärtää, yhtyneinä?

-- Kyllä näin, vastasi Christophe iloisella tuulella. Te olette joutavia ilveilijöitä! Te kiljutte kaikki toisianne vastaan. Pohjaltanne te olette kuitenkin samaa mieltä.

-- Luulisipa, että sinä olet siitä hyvilläsi? virkkoi Olivier,

-- Miksikä en olisit Siksikö, että tuo yhtyminen tapahtuu tavallaan minun kustannuksellani?... Pyh! Minä kyllä sen kestän... Ja sitäpaitsi oli hauska nähdä tuota koskea, joka tempaisi teidät mukaansa, tällaista demonien heräämistä teidän sydämissänne...

-- Se oli minusta hirvittävää, vastasi Olivier. Pidän enemmän siitä, että kansani jäsenet ovat yksinäisiä kuin yhtyvät tällä hinnalla.

He olivat sitten molemmat vaiti, kumpikaan ei tohtinut koskea heitä molempia kiusaavaan asiaan. Viimein pakotti Olivier itsensä puhumaan ja virkkoi ahtaalla äänellä:

-- Sanopas minulle suoraan, Christopher, olisitko sinä lähtenyt?

Christophe vastasi:

-- Kyllä.

Olivier oli jo varma vastauksesta. Ja kuitenkin vihlasi se hänen sydäntään. Hän sanoi.

-- Ei puhuta enää tästä. En tahdo enää ajatella sitä.

Olivier kysyi yhä edelleen, tuskaisin mielin:

-- Sinä olisit taistellut meitä vastaan?

-- En tiedä, en ole sitä ajatellut.

-- Mutta sydämessäsi oli päätös valmis?

Christophe virkkoi:

-- Oli.

-- Siis minua vastaan?

-- En milloinkaan sinua. Sinä olet minun. Missä elätkin, olet kanssani.

-- Mutta minun maatani vastaani

-- Minun maani puolesta.

-- Tämä on hirveää, jatkoi Olivier. Minä rakastan isänmaatani, niinkuin sinäkin omaasi. Rakastan suloista Ranskaani; mutta voinko minä tappaa sen tähden oman sieluni? Voinko pettää omantuntoni ääneni Se olisi sama kuin pettää juuri isänmaani. Kuinka saattaisin minä vihata, kun en tunne sisälläni vihaa; näytellä valehtelematta vihan ilveilyä? Nykyaikainen valtio on tehnyt julman rikoksen, -- rikoksen, joka murskaa sen aikoinaan, -- silloin, kun se ryhtyi kahlehtimaan rautaisella laillaan vapaiden henkien seurakuntaa, jolle olennaisinta on ymmärtää toisiaan ja rakastaa toisiaan. Caesar olkoon Caesar, mutta älköön pyrkikökään Jumalaksi! Ottakoon meiltä rahamme, elämämme: sielujamme hänellä ei ole oikeutta riistää; niitä hän ei saa tahrata verellämme. Me olemme tulleet tähän maailmaan levittämään valoa, emme sitä sammuttamaan. Kullakin työnsä! Jos Caesar tahtoo sotaa, olkoot hänellä armeijansa sitä varten, sellaiset armeijat kuin muinoin, jolloin sota oli ammattia! En ole niin typerä, että valittaisin väkivaltaa vastaan, sillä se ei auta. Mutta minä en kuulu väkivallan armeijaan. Minä olen henkisen armeijan jäsen; sitä minä edustan tuhansien veljien kanssa Ranskassa. Valloittakoon Caesar maan, jos tahtoo! Me valloitamme totuuden.

-- Voidakseen valloittaa täytyy voittaa, täytyy elää, sanoi Christophe. Totuus ei ole aivotyön tekemä kuiva dogmi, niinkuin mikä vuotokivi jonkin luolan katossa. Totuus on elämää. Sitä teidän ei tarvitse hakea päistänne. Vaan toisten sydämistä. Yhdistykää niissä. Ajatelkaa, mitä asiaa haluatte, vaan raikastukaa alinomaa inhimillisyyden kylvyssä. Täytyy elää muiden elämää ja alistua kohtaloonsa, rakastaa sitä.

-- Meidän kohtalomme on olla, mitä olemme. Meistä itsestämme ei riipu, ajattelemmeko vai emmekö jotain aatetta, olipa se sitten vaikka vaarallinenkin. Me olemme päässeet sellaiselle sivistysasteelle, josta emme enää voi kääntyä takaisin.

-- Niin, te olette päässeet sivistyksen korkeimmalle jyrkänteelle, sellaiselle arvostelevalle tasolle, johon mikään kansa ei voi joutua saamatta tuntea vastustamatonta halua heittäytyä alas. Uskonnollisuus ja vaisto ovat teissä heikontuneet. Te olette enää pelkästään älyllisiä, järkeilyn myllyjä. Taitatte niskanne! Kuolema tulee!

-- Se tulee aikanaan kaikille kansoille: kysymys on vain muutamista vuosisadoista.

-- Sillä tavoinko syydät vuosisatoja? Koko elämä on ainoastaan muutamien päivien ja hetkien asia. Täytyy olla peijakkaanmoinen viisastelija ennenkuin voi asettua sellaiseen rajattomuuteen kuin te, eikä sensijaan rakastaa kutakin vierivää hetkeä.

-- Minkä sille voi? Tuli syö kynttilää. Eihän voi yhtaikaa olla ja olla ollut, Christophe-parka.

-- Täytyy olla.

-- On suurta, että on kerran ollut jotain suurta.

-- Se ei ole suurta muuta kuin silloin, kun on vielä olemassa eläviä ja suuria miehiä, jotka pitävät arvossa sitä suurta.

-- Eikö sinusta kuitenkin olisi kauniimpaa, että olisit ollut joku muinaisen Hellaan kansan jäsen, vaikka Hellas nyt on kuollut, kuin jonkin nykyään elävän vähäpätöisen kansan?

-- Minusta on parempi olla elävä Christophe.

Olivier herkesi väittelemästä. Ei silti, ettei hänellä olisi ollut paljonkin vastaamista. Mutta nämä asiat eivät koskeneet häneen. Koko väittelyssä ajatteli hän ainoastaan Christophea. Hän sanoi huokaisten:

-- Sinä rakastat minua vähemmän kuin minä sinua.

Christophe otti häntä hellästi kädestä:

-- Rakas Olivier, vastasi hän rakastan sinua enemmän kuin omaa itseäni. Mutta anteeksi, en rakasta sinua enemmän kuin elämää, rotujemme aurinkoa. Minua kauhistuttaa yö, johon teidän väärä edistyksenne minua vetää. Kaikissa teidän kieltäytyvissä sanoissanne piilee buddhalainen Nirvana. Elämä yksinään on elämää, silloinkin kuin se tappaa. Meillä ei ole tässä maailmassa muuta valittavaa kuin joko kuluttava liekki tahi yö. Vaikka unelmat ennen iltahämärää ovat alakuloisen suloiset, en tahdo tällaista rauhaa, kuoleman edeltäkävijää. Pohjattomien äärettömyyksien hiljaisuus kammottaa minua. Paiskatkaa uusia puita tuleen! Vielä! Lisää! Ja minutkin, jos vaaditaan. Minä en tahdo, että tuli sammuu. Jos se sammuu, tulee meistä loppu, tulee loppu kaikesta, mitä on.

-- Tunnen äänesi, vastasi Olivier; se nousee muinaisen barbaarisuuden syvyyksistä.

Hän otti hyllyltä erään hindulaisen runokirjan ja luki seuraavan ylevän Krishna-jumalan lauselman:

_"Nouse, ja taistele päättävällä sydämellä. Välittämättä ilosta tai surusta, hyödystä tai tappiosta, voitosta tai häviöstä taistele kaikin voimin..."_

Christophe otti kirjan Olivierin käsistä ja jatkoi:

-- ... _Minulla ei ole maailmassa mitään, joka minua pakottaa toimeen: ei ole mitään, joka ei olisi minun; ja kuitenkaan en luovu taistelusta. Jos en taistelisi, alati ja lakkaamatta, enkä näyttäisi ihmisille esimerkkiä, jota heidän tulee seurata, niin kaikki ihmiset hukkuisivat. Jos minä hetkeksikin lakkaisin toimimasta, syöksisin maailman kaaokseen, ja minä tappaisin elämän._

-- Elämä, toisti Olivier; mikä on elämä;"

-- Tragedia, huudahti Christophe. Eläköön!

Hyökyaallot laskeutuvat. Kaikki koettivat jonkinlaisella salaisella pelolla unohtaa koko tapahtuman. Kukaan ei näyttänyt muistelevankaan, millaista oli ollut. Siitä ilosta, millä ihmiset tarttuivat jälleen elämään, tavalliseen, arkipäiväiseen elämään, jonka arvon tietää vasta silloin kuin se on häiriytynyt, saattoi huomata kuitenkin, että he ajattelivat sitä vielä. Nautittiin kaksinkertaisesti niinkuin ainakin vaarallisen hetken jälkeen.

Christophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen luomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat päättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella yhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan leveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa sielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien lisäksi, -- Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, -- sommitteli Olivier Christophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques _Patience_, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen; hän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi muiden tehdä, mitä tahtoivat, -- liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa, suostui kaikkeen, -- väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja viljellen maansa uudestaan, -- lähtien pakosta toisten kanssa sotaan, kantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen kaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa nylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: "Kyllä ne loppuvat aikanaan"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa ja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella, vaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja veli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli lauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja sanoi: "Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on selvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni terveellinen, sinä nauratat minua."

Tälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia, joissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita, riehakoita markkinanäytöksiä, _kermessejä_, lauluäänellisiä hullutuksia, madrigaaleja _à la Jannequin_, valtavaa, lapsellista iloa, myrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia, uhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja muinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. -- Ystävysten työ oli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean voimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa pauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä sydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä rajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta sulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi usein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin valmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat. Christophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä kietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.

Luomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt julkaista _Davidin_; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti vastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen _Kapellmeister_, Hechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui suuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla menestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt _Kapellmeisterin_ entusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin _David_ oli esitetty. Tuo _Kapellmeister_ oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon; hän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan, ja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt _Ifigeneian_ hyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin, että Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset lisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä kohtaan. _Frankfurter Zeitung_ julkaisi ensimäisenä pauhaavan ylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat jotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä. Eräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen Rabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart, joka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt puhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja jonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa _Davidia_, -- muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari hävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä muistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset ovatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään ihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia uusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!

Christophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän tiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että se päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa onnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot hänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos _Davidia_ olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä kirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt muutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille, jotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:

-- Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.

Ja hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä häirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin. Kunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä voittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi tuulahdukset. -- Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja varsinkin _Ifigeneiaa_, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä nähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään, samaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt anelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä hänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että oltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla näytäntökaudella.

Samana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän viimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana edessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje Saksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin kanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse sisään kirjeen. Äidin käsialaa... Christophe oli juuri aikonut kirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle menestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi kirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa käsiala oli!

"Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.

Äitisi."

Christophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli viereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei voinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja hän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli yhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa. Christophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn luo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta kaulaansa, -- (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet portaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla? Junia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin asemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? -- He käänsivät taskunsa nurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia, vaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud, kaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen kääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee kappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin ajan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän ei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen: ensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi hän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään rakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt koski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin taskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi mennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne vanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa ei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti kaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen samalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä, aivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia, mitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian tuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut, tai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä Olivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli antanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi pitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe oli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä ennenkuin juna lähti liikkeelle.

Kiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja ajatteli:

-- Joudunko minä ajoissa?

Hän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän enää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi Christophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti katkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut muuttaa kohtaloaan toiseksi.

Pyöräin yksitoikkoinen jyrinä ja vaunun tärinä rauhoitti kuitenkin häntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten nousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko menneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset rakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua tuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun sammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli hänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys, ajatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa näyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki vie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien syvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta rytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan, jonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui, ilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen välillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien niityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä kummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden välillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen; ne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi Christophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden toisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki molempien puolten elämänvoimat. -- Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja kirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein synkimmällä hetkellä saattaa tapahtua... Sitten kaukonäky hälveni; ja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät kasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen saksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä huomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä voimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki nukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa aamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä tullut, -- hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän kalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar aukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan _Liediä_. Christophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!... Hän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta laulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän oli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti... Christophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän näki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä huulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon laita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?... Sydän alkoi taas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän työnsi sitä. Ketään ei näkynyt... Vanhat, puiset portaat narisivat hänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio. Hänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.

Christophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut voimaa avata...

Louisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen pojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja toinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä joutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin vaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi, viipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei ollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin luonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin luonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja oli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia puuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi silloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti virtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että niin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen. Ainoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä kelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi kärsivällisesti.

Vaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään, vuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne hän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa, puolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä, vanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt kaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa oli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle lähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja Christophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän piti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei hänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli kaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän aika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan, minkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa... Hän ajatteli rakasta Christopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe olisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei hän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän näkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa silmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa, menneisyyden muistoissa.