Part 15

Kun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän lapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten lapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli valmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan... Oi, varsin pianpa hän unhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan. Tämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin rakkaudenitsekkyys sen?... Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy rakastaa. Siinä on onni.

Joku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle, kauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät talosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi sellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei ollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten katsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Te pelastitte minut.

-- Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski oli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.

Muutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan: tuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti ristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin silmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:

"Pikku vainajani kiittää teitä."

Niin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä, viidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka säkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.

Mutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään liian hitaasti.

-- Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin heidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään; nuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään keinoa?

-- Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen keskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei voi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, -- terveen, normaalin, sopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan hyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan, vaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin jälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa, taikka -- (ja se olisi vieläkin parempi) -- nousisi juuri suuruuttaan kohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin -- (tämä vaatimus johtuu edellisestä), -- mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat, älykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella. Mutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa voimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä kansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä, niinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan laskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias, Yhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta... miksi sitä ihannetta kutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai täytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää onnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina: uskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat, yhä suuremman Ranskan... Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi se sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun. Sitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan. Kuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa... Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on, että kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa itse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus eivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet vuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.

-- Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin kuin luullaankaan, -- hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te rakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne. Pitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne... Sillä ette tiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.

Hän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen varjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.

Eräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli, että suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja parissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten kohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään äänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut kummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki vallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia ällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä yhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään tuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, -- sanomalehdethän anastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin, puhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen, usein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä politiikkaa niiden on noudatettava, -- julistivat Ranskalle loukkaavia ultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä; eikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen julkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle, tai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan kulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen pelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä vasallivaltiona, -- ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko saksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys, ja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia rotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän itsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä haasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut vanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa ja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden rinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan jokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat vihasta.

Saksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin ärsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä maassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa ovat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia; he haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa enemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä vastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä. Eivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät ole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut joutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö kaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen sotahaasteita ja joka luo näistä _Marseljeesin_ tai _die Wacht am Rheinin_.

Tämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin tottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi heidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan jaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen, yhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä saksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka hänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden kansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin ranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan liittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin paljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin monia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun näki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa. Kuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä väärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli vaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen kuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka tuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät ja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut vaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut pitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla oli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia kestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta pudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta rikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen kanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä; ja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman pään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman vihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua olemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään häpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.

Heidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan. Historialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että Ranskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin itselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat myöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista: historiasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä tarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea arvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa elsassilaiset saksalaisia tai ei -- se oli samantekevää; mutta he eivät tahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on oikeutta sanoa: "Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni"? Jos tuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan, koska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta, vaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä ole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään neljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä, joskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä saksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan tahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät, niin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden sukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon synnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet lähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän maansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.

Christophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi. Kunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään latinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen hän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota siihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina tehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin häpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta edistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi, koska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän tiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä lempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun tulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen selkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein parhaimmat puolet, iankaikkisesti.

Niin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään Olivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä, että kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten ymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään Ranskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista osaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja antimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat miehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut heidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut välittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa, hoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut vaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia kuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan juuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se oppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he tulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa luodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta se miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden olioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä minkään asian puolesta. -- Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja monen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut asuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia asioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli täynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin silmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain keino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää heidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen varmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi hänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja hänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet tilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni nyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään kauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen toisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset sanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota he eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli sanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa tähden valmis itsemurhaan... Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä oikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen ehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään. Eikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa. Ihmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit sotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja murskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.

-- Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te toisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?

-- Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme aina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!

-- Entä jos toiset sitä eivät kuule?

-- He kuulevat.

-- Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?

-- Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea diplomatiaa.

-- Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos aiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää toimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että Ranskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä ajalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos heittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella hirvittävät järjestetyt voimat, -- seuraus on varma: teidät murskataan.

André Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja lausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin kourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko koneisto, menee säpäleiksi.

Mutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella tavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on tehtävä nopeasti päätöksensä... Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten suuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien ajatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa, vasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa vastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse, vaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä Valtamerta...

Kaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät vakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he horjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään, ja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen ratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan vastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus heräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi sosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka kärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja vihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa, jolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi hän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika sovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa valloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:

-- Koettakaahan vain!... Konnat, jotka ette kykene panemaan edes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta niskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen Puolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa valitsijaa!... Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka meidät. Me valloitamme teidät...

Sikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi kauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on oikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän itseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä hulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin ihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin. Hän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät erilleen toisistaan.

Mutta mahdotonta oli enää kauan kestää tätä epävarmuutta. Tosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten heidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana odotettiin ultimaatumia, -- päivänä, jolloin kaikki sodan jouset olivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit lennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin hänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki toisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti sen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti Ranskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut, turmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa isänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa esi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan "lippu" sai Hamilton kyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki olivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset ystävänsä niinkuin muutkin, -- pahemmin kuin muut: kun asiain pakko työnsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen synkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki heistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen pintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa repi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta yötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti kaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää puhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat sulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin he olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat edelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen tärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista kohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen kättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe näki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä hänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan lähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet puhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier Christophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta, kuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.

Christophe ei liioin ajatellut tätä näissä ihmisissä tapahtunutta sielullista mullistusta. Hänellä oli tarpeeksi työtä itsestään. Hänelle tuli sellainen sekaannus, ettei hän jaksanut itseään hallita. Olivier, jolla olisi ollut suurempikin syy kiihtyä kuin hänellä, oli tyynempi kuin hän. Kaikista niistä, joita Christophe näki, tuntui hän yksinään säilyneen tartunnalta. Niin suuresti kuin ystävää läheisen sodan odottaminen ahdistikin, ja vaikka hän lisäksi pelkäsi, että hänen isänmaassaan syntyisi sisällisiä ristiriitoja, sillä hän näki, että sellaisiin oli kaikesta huolimatta mahdollisuuksia, oli hänellä kuitenkin tukenaan tietoisuus noiden kummankin vastakkain joutuvan kansakunnan aatteellisuuden suuruudesta, ja hän tiesi niinikään, että Ranskan kohtalo on olla ihmiskunnan edistyksen koekenttänä, ja että kaikki uudet aatteet täytyy kostuttaa verellä, muuten eivät ne kukoista. Itse puolestaan hän ei suostunut yhtymään yleiseen kuohuntaan. Tällaisessa sivistyksen murhassa olisi hän mielellään ottanut tunnukseksi Antigonen lauseen: _"Oon luotu lempimään, en vihaamaan."_ -- Sekä rakkauden että älyn tähden, joka viimemainittu on yksi muoto rakkautta. Hänen hellyytensä Christophea kohtaan olisi riittänyt osoittamaan hänelle hänen velvollisuutensa. Tällaisella hetkellä, jolloin tuhannet ihmiset valmistautuivat vihaamaan toisiaan, tunsi Olivier, että kahden sellaisen hengen kuin hänen ja Christophen velvollisuus ja onni oli rakastaa toisiaan ja säilyttää järkensä vioittumattomana yleisessä mielenkiihkossa. Hän muisti, ettei Goethe tahtonut yhtyä siihen vapauttavaan vihan liikkeeseen, joka vuonna 1812 syöksi Saksan Ranskaa vastaan.

Myöskin Christophe tunsi sydämessään aivan samaa, mutta kuitenkaan hän ei ollut rauhallinen. Hän, joka oli tavallaan saksalainen karkuri eikä voinut palata isänmaahansa, hän, johon olivat syöpyneet 1700-luvun suurten saksalaisten, hänen vanhalle ystävälleen Schulzille niin rakkaat yleis-europalaiset ajatukset, ja joka inhosi militaristisen ja merkantiilisen uuden Saksan henkeä, hän tunsi nyt sisällään nousevan intohimojen myrskyn; eikä hän tiennyt, mille taholle se hänet tempaisi. Hän ei puhunut asiasta mitään Olivierille; mutta hänen päivänsä olivat yhtämittaista ahdistusta, ja hän onki alinomaa uutisia. Salaa hän selvitti kaikki asiansa ja pani matkalaukkunsa kuntoon. Hän ei enää järkeillyt eikä aprikoinut. Tunne oli voimakkaampi häntä itseään. Olivier katseli häntä levottomana, aavistaen ystävänsä sisällisen taistelun; eikä hän uskaltanut kysyä häneltä mitään. Heillä oli vielä suurempi halu lähestyä toisiaan kuin ennen, he rakastivat toisiaan syvemmin kuin koskaan; mutta he pelkäsivät puhua toisilleen; heitä väristi, että he näkisivät silloin toistensa ajatusten erilaisuuden, joka eroittaisi heidät jälleen, niinkuin äskettäin pienen väärinkäsityksen vuoksi. Usein yhtyivät heidän katseensa levottomin hellyyden ilmein, aivan kuin heidän olisi ollut pian ainaiseksi erottava. Ja he olivat vaiti, vaikka kärsivät tuskaa.

Mutta äsken rakennetun talon katolla, pihan toisella puolella naputtelivat työmiehet näinä surullisina päivinä, silloin tällöin sadepuuskan romahtaessa, kiinni viimeisiä nauloja; ja Christophen ystävä, tuo suulas katonpanija, huusi hänelle kaukaa nauraen: