Part 13

Hän ei iljennyt puhua pahimmista vääryyksistä, mitä oli kärsinyt: upseerien keskinäisestä epäluulosta, jonka eräät ilmiantajat olivat saaneet aikaan, nöyryyttävistä ja julkeista käskyistä joidenkuiden oppimattomien ja pahansuopien valtiomiesten puolelta, armeijan surusta, kun sitä käytettiin halpoihin poliisitehtäviin, takavarikoimaan kirkon omaisuutta, kukistamaan työväen lakkoja, palvelemaan kätyrinä vallassaolevan puolueen etuja ja puoluekiihkoa -- radikaalien tai antiklerikaalien pikku porvarien pyyteitä koko muuta Ranskaa vastaan. Puhumattakaan tuon vanhan Afrikankävijän inhosta uutta siirtomaa-armeijaa kohtaan, joka oli enimmäkseen kansan kaikkein huonoimmista aineksista pestattu, sitä varten, että itsekkäät ja pelkurit olisivat saaneet säästyä vuodattamasta vertaan, päässeet ottamasta osaa kunniaan ja vaaraan hankittaessa ja puolustettaessa "suurempaa Ranskaa", -- merten takaista Ranskaa.

Christophella ei ollut syytä sekautua näihin ranskalaisten keskinäisiin riitoihin; ne eivät häneen kuuluneet; mutta vanhan upseerin ajatukset miellyttivät häntä. Mikä hänen oma mielipiteensä sodasta olikin, arveli hän kuitenkin, että armeijan tehtävänä on kasvattaa sotamiehiä, niinkuin omenapuut omenia, ja että omituinen erehdys on oksastaa siihen politikoitsijoita, esteetikkoja ja sosioloogeja. Kumminkaan ei hän käsittänyt, miten tämä voimakas mies saattoi luovuttaa paikkansa muille. Kuka ei taistele vihollisiaan vastaan, on itse pahin vihollisensa. Kaikissa noissa ranskalaisissa, joita kannatti mainita, oli taipumus vetäytyä syrjään, kummallinen kieltäytymisen ominaisuus. -- Tämän ominaisuuden näki Christophe kaikkein syvimpänä ja liikuttavimpana majurin tyttäressä.

Tyttären nimi oli Céline. Hänellä oli hieno, kiinalaistapaan nyttyrälle vedetty, huolellisen siististi kammattu tukka, joka jätti korkean ja kaarevan otsan ja hieman suippokärkiset korvat paljaiksi; hänen poskensa olivat laihat, leuka siro, maalaishieno; silmät kauniit ja mustat: älykkäät, luottavaiset ja ylen lempeät, likinäköisen silmät; nenä suurenlainen, ylähuulen vieressä pikku mustama; hymy hiljainen, ja kun hän hymyili, työntyi hiukan liian turpea alahuuli herttaisesti ja pehmeästi eteenpäin. Hän oli hyväsydäminen, uuttera, sukkelaälyinen, mutta kummastuttavan vähän sielullisesti utelias. Hän ei lukenut paljoa, ei tuntenut ainoaakaan uutta kirjaa, ei käynyt koskaan teatterissa, ei ollut matkustanut missään -- (matkustaminen oli näet isästä, joka oli ennen muinoin matkustellut liikaakin, ikävää); ei yhtynyt ylemmän luokan hyväntekeväisyyshommiin -- (isä arvosteli niitä pisteliäästi), -- ei koettanut mitään oppia, -- (isä pilkkasi oppineita naisia), -- ei liikkunut missään puutarhansa pienestä nurkasta, noiden neljän korkean kivimuurin keskeltä, jossa hän eli kuin valtavan kaivon pohjassa. Ja kuitenkaan ei Célinellä juuri ollut ikävä. Hän vietti aikaansa niin rattoisasti kuin voi, hän oli iloisesti alistunut. Hänestä ja siitä hänelle ominaisesta ilmapiiristä, jollaisen kukin nainen tietämättään luo ympärilleen, elipä hän missä oloissa tahansa, kävi Chardinin taulujen tunnelma: arkisissa tehtävissä askartelevien henkilöiden lämmin hiljaisuus, tyyneys ja heidän tarkkaava -- (hieman untelo) asentonsa; -- totutun järjestyksen ja elämän aina määrähetkillä varmassa muodossa uudistuvien ja silti rakkaiden ajatusten ja tapojen runollisuus, syvä viihtymys ja rauhallinen sulous; onnellisten porvarissielujen tyyntä keskinkertaisuutta: kunniallisuutta, omantunnon puhtautta, lepoa, rauhaa töissä, rauhaa iloissa, ja kuitenkin niin runollista. Tervettä elegansia, suurta sielun ja ruumiin puhtautta: sellaista, joka hajahtaa ikäänkuin hyvältä leivältä ja lavendelilta, ja jossa on suoruutta, lempeyttä. Rauhaa ihmisissä ja heidän askareissaan, vanhojen talojen ja hymyilevien sielujen rauhaa...

Christophe, jonka kunnioittava ja luottava käytös herätti toisissakin luottamusta, oli tullut Célinen hyväksi ystäväksi. He puhelivat sangen vapaasti keskenään; ja lopulta Christophe teki hänelle sellaisiakin kysymyksiä, että Céline kummasteli itsekseen, kuinka hän niihin vastasikaan; Céline puolestaan puhui Christophelle monenmoista, mitä hän ei ollut ennen puhunut kenellekään muulle, ei edes kaikkein lähimmille.

-- Se johtuu siitä, ettette minua pelkää, selitti Christophe. Meidän keskenämme ei ole rakkauden vaaraa: me olemme liian hyviä ystäviä rakastuaksemme.

-- Olettepa te kohtelias! vastasi Céline nauraen.

Célinen samoin kuin Christophenkin terveestä luonteesta oli kaikki rakastelevainen ystävyys inhottavaa; heillä ei ollut taipumusta tuohon tunteiden muotoon, josta kaksimieliset olennot, ne nimittäin, jotka aina tahtovat kulkea tunteissaan mutkateitä, pitävät niin suuresti. He olivat keskenään tosiaankin kuin kaksi kunnon toveria.

Christophe kysyi Célineltä kerran, mitä hän teki joskus iltapäivin, silloin, kun Christophe näki hänet puutarhan penkillä istumassa, käsityö helmassa, mutta kuitenkaan siihen koskematta ja liikkumatta tuntikausiin. Céline punastui, ja väitti, ettei hän toki tuntikausia sillä tavalla istunut, vaan ainoastaan silloin tällöin pari minuttia, joskus neljännennenkin, "miettien tarinoitaan".

-- "Mitä tarinoita?"

-- "Sellaisia, joita Céline haaveksi."

-- Haaveksitteko te tarinoita? Oi, kertokaapa niitä minulle.

Céline sanoi, että Christophe oli liian utelias. Uskoi hänelle ainoastaan sen, ettei hän ollut niissä tarinoissa sankarittarena.

Christophe hämmästyi.

-- Jos kerran sepittää itselleen tarinoita, niin minusta tuntuisi luonnollisemmalta sepittää omaa taruaan, mutta kaunisteltuna; uneksia itselleen onnellisempaa elämää.

-- Sellaista minä en voisi, vastasi Céline; jos sitä ajattelisin, niin tulisin epätoivoiseksi.

Céline punastui uudestaan, kun oli täten näyttänyt kätkettyä sieluaan; ja hän jatkoi:

-- Ja sitten, kun istun yksinäni puutarhassa, ja tuulenpuuska lentää luokse, olen onnellinen. Puutarha tuntuu minusta elävältä. Ja kun tuuli on huima, ja tuulee kaukaa, puhuu se niin paljon kaikenlaista.

Vaikka Céline oli niin umpimielinen, huomasi Christophe, mikä alakuloisuus piili hänen hilpeytensä ja hänen toimeliaisuutensa alla, tuon ahertelun, jonka Céline hyvin tiesi tarkoituksettomaksi. Miksi ei hän koettanut päästä, vapautua tästä tilasta? Hän olisi ollut kuin luotu ulkonaiseen ja hyödylliseen elämään! -- Mutta hän sanoi, että hän ei voinut siihen antautua isänsä tähden, isän, joka ei muka tahtonut, että hänen tyttärensä eroaisi hänestä. Turhaan väitti Christophe, ettei sellainen voimakas ja tarmokas mies kuin majuri tarvinnut Célineä, että hänen laatuisensa ihminen saattoi elää yksinkin, ettei hänellä ollut oikeutta uhrata tyttärensä onnea. Céline ryhtyi puolustamaan isäänsä; hän keksi sen hurskaan valheen, ettei isä muka häntä pakottanutkaan jäämään, vaan että juuri hän itse ei voinut lähteä isänsä luota. -- Ja jossakin määrin hän puhuikin totta. Näytti ainaiseksi sekä hänen itsensä että hänen isänsä ja muidenkin puolelta päätetyltä, ettei tätä voitaisi millään tavoin toiseksi muuttaa. Célinellä oli nainut veli, josta tuntui varsin luonnolliselta, että sisar uhrautui hänen asemastaan ja hoiti isää. Hän itse ei välittänyt muusta kuin lapsistaan. Hän rakasti niitä niin ahtaasti, ettei sallinut heille mitään omaa kehitystä. Se rakkaus oli hänelle, ja varsinkin hänen vaimolleen, vapaaehtoisesti otettu kahle, joka painoi koko heidän elämäänsä, esti heidän kaikkia liikahduksiaan; näytti, kuin olisi heidän mielestään ihmisen persoonallisen elämän pitänyt loppua heti kuin hänelle tuli lapsia: hänen olisi silloin varmaankin tullut ainaiseksi keskeyttää oma kehityksensä; nykyään laski tuo kylläkin toimelias, älykäs ja vielä nuorikin mies ainoastaan, kuinka monta vuotta hänellä oli edessä työtä ennenkuin hän voisi ottaa virkaeron. -- Christophe näki, että näitä erinomaisia ihmisiä tukehdutti Ranskassa hyvin tavallinen perhetunne: syvä, mutta elämää herpaiseva hellyys. Moinen perheestä huolehtiminen on sitäkin aineettomampaa, kun ranskalaiset perheet ovat yleensä jäsenmäärältään kovin pieniä: isä, äiti, yksi tai kaksi lasta, jossakin tapauksessa kuuluu perheeseen vielä joku eno tai täti. Sellainen rakkaus on arkaa, pelkuria; se on omaan itseensä käpertynyttä niinkuin rahapussiaan kouraansa puristavan saiturin.

Muuan odottamaton huomio näytti Christophelle, joka tarkasti suurella mielenkiinnolla tuon tytön asioita, kuinka ahdaslaatuista ranskalaisten tunne-elämä oli, miten he pelkäsivät elää, antaa kaikkensa, ottaa maailmassa, minkä ansaitsivat.

Insinööri Elsbergerillä oli noin kymmenen vuotta itseään nuorempi veli, niinikään insinööri. Hän oli niitä hyvinkin tavallisia porvarisperheen kunnon poikia, joilla on taiteellisia taipumuksia ja jotka tahtoisivat mielellään harrastella taidetta, mutta eivät haluaisi silti hukata porvarillista yhteiskunta-asemaansa. Todellisuudessa tämä ei olekaan kovin vaikeasti ratkaistava pulma; ja useimmat nykyaikaiset taiteilijat ovat ratkaisseet sen vaivattomasti. Taiteilijaksi täytyy tahtoakin; eivätkä kaikki pysty tähän poloiseen voimanponnistukseen; he eivät ole aivan varmat siitä, tahtovatko, mitä tahtovat; ja sikäli kuin heidän porvarillinen asemansa vakiintuu, heittäytyvät he menemään myötävirtaan, hälisemättä ja kapinoimatta. Sellaisia ei voisikaan moittia, jos he nyt olisivat hyviä porvareita sen sijaan, että heistä olisi tullut huonoja taiteilijoita. Mutta tästä elämän pettymyksestä jää heihin usein salattu tyytymättömyys, sellainen _qualis artifex pereo_, ettei se oikein hyvin peity siihen verhoon, jota on totuttu sanomaan filosofiaksi; ja se tunne pilaa heidän koko elämänsä, kunnes ikä tai uudet huolet vetävät tämän vanhan haavan umpeen. Niin oli myöskin André Elsbergerin laita. Hän olisi tahtonut kirjailijaksi; mutta hänen veljensä, jolla oli oma päänsä, vaati häntä tieteelliselle uralle, kuten hän itsekin oli mennyt. André oli älykäs, hänellä olivat mukiinmenevät taipumukset tieteelliselle alalle, -- taikka kirjalliselle, yhdentekevää; hän ei ollut tarpeeksi varma siitä, oliko hän taiteilija, ja liian varma, että hän oli porvari; hän oli myöntynyt veljensä tahtoon, ensin ainoastaan toistaiseksi -- (ymmärtää hyvin, mitä se päätös merkitsee); hän oli mennyt Parisin sivili-insinöörien ammattikouluun, ei varsin korkeilla arvosanoilla, ja lähtenyt sieltä samanlaisilla, ja sitten tehnyt tunnollisesti, mutta ilman intoa insinöörintyötään. Luonnollisesti hän oli sillä välin kadottanut ne vähätkin taiteelliset taipumuksensa, mitä hänellä oli; eikä hän niistä enää puhunutkaan muuten kuin pilkalla.

-- Ja sitäpaitsi, sanoi hän, -- (Christophe tunsi näissä hänen sanoissaan Olivierin pessimistisen elämänkatsomuksen) -- ei elämä ole sen arvoinen, että kannattaisi sureksia moista: ettei joutunut epäonnistuneelle uralle. Huono runoilija vähemmän, sen parempi!...

Veljekset rakastivat toisiaan; he olivat moraalisesti samaa maata, mutta eivät viihtyneet oikein hyvin keskenään. Molemmat olivat olleet Dreyfusin kannattajia. Mutta André, joka oli mieltynyt syndikalismiin, oli antimilitaristi; kun taas Elie oli patriootti.

André tuli usein käymään Christophen luona, poikkeamatta edes näkemään veljeään; ja Christophe ihmetteli sitä: sillä hän ja André eivät olleet kovinkaan läheisissä väleissä. André ei avannut suutaan muuta kuin nurkuakseen jotain asiaa tai moittiakseen jotain henkilöä. -- Ja se oli väsyttävää; ja kun Christophe jälleen puhui, ei André kuunnellut häntä. Christophe ei salannutkaan, että nämä vierailut tuntuivat hänestä joutavanpäiväisiltä; mutta mies ei ollut siitä millänsäkään; hän ei näyttänyt toisen tarkoitusta huomaavankaan. Viimein löysi Christophe arvoituksen avaimen: eräänä päivänä näki hän Andrén kurkistelevan ulos ikkunasta ja katsovan jotain puutarhassa olevaa paljon hartaammin kuin kuunteli, mitä Christophe hänelle sanoi. Christophe vihjasi tästä huomiostaan jotain Andrélle; ja André myönsikin heti, että hän tunsi m:lle Chabranin, ja että tuo neiti oli suurena syynä hänen käynteihinsä Christophen luona. Ja kun hänen kielensä kanta nyt laukesi, niin tunnusti hän, että hän oli ollut jo kauan tuon tytön kanssa ystävyysväleissä, ja että heidän tunteensa oli ehkä jotain enempääkin: Elsbergerien perhe oli ollut kauan sitten majurin perheen ystäviä; mutta vaikka heidän välinsä olivat sangen läheiset, oli politiikka, äskeiset tapahtumat, eroittaneet heidät toisistaan. Ja sen jälkeen eivät he olleet käyneet toistensa luona. Christophe ei kursaillut, vaan väitti, että mokoma tuntui hänestä pähkähullulta: eivätkö ihmiset voineet olla eri mieltä ja kuitenkin kunnioittaa toisiaan? André myönsi Christophen olevan oikeassa ja sanoi olevansa vapaamielinen mies; mutta paria kolmea kysymystä ei hänen suvaitsevaisuuteensa mahtunut, sillä niistä, väitti hän, ei kenelläkään ollut oikeus olla eri mieltä kuin hän; ja ensimäisenä hän mainitsi tuon kuuluisan Jutun. Sitten hän puhui asiasta puuta ja heinää, kuten on tavallista aina. Christophe tunsi jo tässä suhteessa maan tavan, eikä koettanut inttää vastaan; hän kysyi vain, eikö Juttu koskaan päättyisikään, vai pitikö sen kirouksen kestää maailman loppuun saakka, lapsiimme kolmanteen ja neljänteen polveen asti. André purskahti nauruun, eikä vastannut Christophelle, vaan ylisteli nyt hellästi Céline Chabrania, ja syytti itsekkääksi hänen isäänsä, joka vaati tytärtään uhrautumaan yksinomaan hänelle itselleen.

-- Miksi ette mene naimisiin, kysyi Christophe, jos te kerran rakastatte häntä ja hän teitä?

André valitteli, että Céline oli klerikaali. Christophe kysyi, mitä tämä nyt sitten tarkoitti. Toinen vastasi sen tarkoittavan: olla jumalinen, polvistella Jumalalle ja hänen ylimmäisille papeilleen.

-- Ja mitä se teitä haittaa?

-- Se haittaa, sillä minä en tahdo, että vaimoni olisi toisenlainen kuin olen itse.

-- Mitä kummaa! Tehän vaaditte vaimonne ajatuksetkin? Silloinhan te olette vielä itsekkäämpi kuin tuo majuri!

-- Te puhutte asiaa ajattelematta: ottaisitteko te naisen, joka ei pitäisi musiikista?

-- Sellainen on minulla ollutkin.

-- Miten voivat ihmiset elää yhdessä, ellei heidän katsantokantansa ole sama?

-- Jättäkää jo katsantokantanne! Ah, hyvä ystäväni, mitkään aatteet eivät merkitse mitään, kun ihmiset rakastavat toisiansa. Mitä se minuun kuuluu, ettei nainen, jota rakastan, pidäkään musiikista niinkuin minä? Hän on itse minulle musiikkia! Kun on, niinkuin te, saanut sellaisen onnen, että on löytänyt kunnon tytön, joka rakastaa teitä, ja jota te rakastatte, niin uskokoon, mitä tahtoo, ja uskokaa itse, mitä ikinä haluatte. Lopultakin ovat kaikki aatteenne yhtä joutavia; ei maailmassa ole muuta kuin yksi totuus, yksi, Jumala: rakastaa toisiaan.

-- Te olette runollinen sielu. Ette näe todellista elämää. Minä tunnen monta paria, jotka ovat saaneet kärsiä paljon tästä henkisestä eripuraisuudesta.

-- Se johtuu siitä, etteivät he rakasta toisiaan kylliksi. Täytyy tietää, mitä tahtoo.

-- Tahdolla ei kaikkea elämässä saada. Vaikka tahtoisinkin naida m:lle Chabranin, en sitä voisi tehdä.

-- Ja miksi ette!

André luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän ei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä oikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli suuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja itseäänkin -- puhumattakaan tulevista lapsista?... Parempi oli odottaa, -- tai jättää koko asia.

Christophe kohautti hartioitaan:

-- Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen, kun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette naurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja, että voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden ei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään... Helkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on ainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa elämäänsä. Loppu... eläkööt tai kuolkoot... sehän on meidän kaikkien ihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla antautumatta sen vaaroihin.

Christophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei saanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:

-- Ehkäpä se on niinkin...

Mutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen kaikki tahdon ja toiminnan kyky.

Christophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän huomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä uutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein kaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa seurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama inho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan. Melkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa henkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa, voitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä syrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän tarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja piiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se oli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä näki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan keskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa valtiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen. He olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:

-- Ei sille mitään voi.

taikka:

-- Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.

He käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista: he etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.

Ja jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta elämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku tehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua sellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita vastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista jo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja varsinkin musiikkimiehet, -- heihin oli Christophella paras tilaisuus tutustua, -- kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman sanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka antoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden typeryys _in omni re scibili_ oli käynyt suorastaan sananlaskuksi, mutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti _in omni re scibili_. He eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan; heillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat myöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä olisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja kuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain. Christophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.

-- Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!

-- Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin lurjukselle.

-- Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he valehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia, -- niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä halveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden heittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja todella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä narrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten, häveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön silmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi säästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta, saadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, -- elleivät juuri he sallisi kelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea väkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla aloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle siitä tai siitä yksilöstä: "Hän on aika lurjus." Mutta ei ollut ainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä ja kutsunut häntä "hyväksi virkaveljeksi". -- "Heitä on liian paljon", väittivät nuo toiset. -- Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon hyviä, mutta arkoja miehiä.

-- Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät

-- Pitäkää heidät kurissa! Mitä te vielä odottelette? Ettäkö taivaasta apu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme päivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen kloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka antaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen päästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin. Kenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan ei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee täyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja vuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet olemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin tähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme olisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier, teillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu verta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan itse elämä. Te kuolette ja häviätte.

-- Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.

-- Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy _tahtoa_. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne raitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin ainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin saastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne ovat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin masentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään. Jopa eräät noista kunnon ihmisistä -- (ja se on naurettava näky) -- ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen olevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet ole tavannut, -- yksinpä teidän _Esope_-lehtenne piireissäkin, sillä siellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta mitään, -- nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai sitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta yhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden, ilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.

Christophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa kuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut tyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään oman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi:

-- Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia, epäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja inhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi ja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä on tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole oikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä suuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin -- (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) -- oma voimansa. Luuletteko kapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka tohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette viime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut pakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen, jolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän näytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä...