Part 12

-- Se luulosi johtuu siitä, sanoi Olivier, ettet ole tähän asti nähnyt meillä vielä muita ihmisiä kuin musiikkimiehiä.

-- Tiedän hyvin, vastasi Christophe, että juuri musiikkimiehet rakastavat vähimmän musiikkia; mutta et suinkaan tahtone uskotella minulle, että sinunlaisiasi on Ranskassa suurta laumaa.

-- On ainakin muutamia tuhansia.

-- Tämä on siis jotain uutta ruttoa, uutta muotia?

-- Se ei ole muodin puuska, puuttui nyt puheeseen Arnaud. _"Ihminen, joka ei suloista soittimien säveltä tai ihmisäänen viehkeyttä kuunnellessaan nauti eikä tule liikutetuksi, eikä värähdä kiireestä kantaan, ikäänkuin suloisesti hurmautuneena, eikä tunne ikäänkuin pääsevänsä ulos itsestään, osoittaa sillä, että hänellä on vääristynyt, paheellisuuteen kallistuvainen ja turmeltunut sielu, joten häntä täytyy yleensä arvostella niinkuin kohtalon lapsipuolena syntynyttä..."_

-- Tunnen tuon, virkkoi Christophe, se on ystävääni Shakespearea.

-- Ei, vastasi Arnaud leppoisesti, se on erästä jo ennen häntä elänyttä meikäläistä. Se on Ronsardia. Näette siis, että jos Ranskassa on muoti rakastaa musiikkia, ei se ole aivan viimeistä muotia.

Yhtä paljon kuin se ihme, että Ranskassa rakastettiin musiikkia, kummastutti Christophea sekin seikka, että siellä rakastettiin samanlaista musiikkia kuin Saksassa. Parisilaisten taiteilijain ja keikarien piireissä, joihin hän oli ensin tutustunut, oli muka hienoa kohdella saksalaisia mestareita jonkinlaisina arvokkaina vieraina, joita kylläkin sallittiin ihailla, mutta joita pideltiin kuitenkin loitolla: mielellään laskettiin leikkiä jonkun Gluckin raskaasta tyylistä, Wagnerin barbaarisuudesta; ja heidän vastakohtanaan puhuttiin hienostuneesta ranskalaisesta mausta. Ja johtuipa Christophe suorastaan epäilemäänkin, saattoiko yleensä ranskalainen ymmärtää saksalaista musiikkia, niin omituisella tavalla esitettiin saksalaisia säveltäjiä Ranskassa. Aivan äskettäin oli hän tullut nolona ja loukkautuneena katsomasta erästä Gluck-esitystä: parisilaiset neropäät olivat maalailleet tuon hirveän vanhuksen ylen koreaksi; he sievistelivät häntä, pehmentelivät hänen rytmejään, pukivat hänen säveleensä impressionistisilla kaunistuksilla, somilla pikku tanssijattarilla, luonnottomilla ja irstailla... Gluck-parka, mitä ilmeni tulkinnassa hänen kaunopuheisuudestaan, joka purkausi niin välittömästi hänen sydämestään, hänen sielunsa ylevyydestä, moraalisesta puhtaudesta, hänen tuskastaan, joka näkyi aivan paljaana? Saattoiko ranskalainen sellaista tunteakaan? -- Nyt huomasi Christophe, että nämä hänen uudet ystävänsä rakastivat todellisesti ja syvästi juuri sitä samaa, mikä on kaikkein välittömintä germaanilaisessa hengessä, vanhoissa saksalaisissa _Liedeissä_, saksalaisissa klassikoissa. Ja hän kysyi heiltä, eikö ollutkaan totta, että saksalaiset tuntuivat heistä vierailta, ja etteivät ranskalaiset voi rakastaa muuta kuin oman heimonsa taiteilijoita.

-- Ei laisinkaan totta! väittivät nuo ystävät. Ainoastaan meidän arvostelijamme suvaitsevat puhua meidän nimessämme niin. Kun he itse hännystelevät aina muotia, niin he luulevat meidänkin sitä matkivan. Mutta me emme välitä enemmän heistä kuin he meistä. Merkillisiä otuksia: tahtovat opettaa meille, mikä on ranskalaista ja mikä ei! Meille, vanhan Ranskan aitoranskalaisille!... Tulevat väittämään, että meidän Ranskaamme on Rameau, -- tai Racine, -- eivätkä muut, niinkuin me emme tietäisi, -- (tuhannet meikäläiset sekä maaseuduilla että Parisissa) -- kuinka monta kertaa Beethoven, Mozart ja Gluck ovat tulleet ja istahtaneet kotilietemme ääreen, valvoneet meidän kanssamme rakkaittemme vuoteen vieressä, ottaneet osaa meidän tuskiimme, rohkaisseet meitä epätoivossa, muuttuneet perheemme jäseniksi. Jos tässä uskaltaisi sanoa, mitä ajattelee, niin olisi päinvastoin jokin sellainen ranskalainen taiteilija, jota arvostelijamme ylistelevät pilviin saakka, meille vieras. -- Totuus on se, virkkoi Olivier, että joskin taiteessa lienee eroittavia rajoja, niin eivät ne ole niin paljon rotujen kuin kansanluokkien välisiä. En tiedä, onko mitään ranskalaista tai saksalaista taidetta; mutta varmaan on olemassa rikkaiden taide ja sellaisten ihmisten taide, joka eivät ole rikkaita. Gluck on suuri porvari, hän on meidän luokkaamme. Joku ranskalainen taiteilija, eräs, jota en viitsi nimeltä mainita, ei ole sellainen: vaikka hän onkin syntyperältään porvari, niin hän häpeää meitä, kieltää meidät; ja me puolestamme kiellämme hänet.

Olivier puhui totta. Kuta enemmän Christophe oppi tuntemaan ranskalaisia, sitä enemmän hämmästyi hän, miten yhdenlaisia Ranskan ja Saksan rehelliset ihmiset olivat keskenään. Herrasväki Arnaud muistutti hänen vanhaa ystäväänsä Schulzia, joka oli rakastanut taidetta niin puhtaasti: pyytelemättä omia etujaan, unohtaen täydellisesti itsensä, uhrautuen kokonaan kauneudelle. Ja Schulzin muisto sai hänet rakastamaan näitä puolisoita.

Samalla kuin Christophe huomasi, ettei eri rotuihin kuuluvien ihmisten välillä ollut mitään toisistaan eroittavia rajoja, tunsi hän myöskin, ettei saman rodun hyvien ihmisten ajatustenkaan välillä ollut raja-aitoja. Hänen avullaan tutustui kaksi ihmistä, joiden näytti olevan kaikkein vaikeinta ymmärtää toisiaan, nimittäin abbé Corneille ja Watelet toisiinsa, kylläkin Christophen millään tavoin aikomatta lähentää toisiinsa heitä. Christophe lainasi kirjoja heiltä molemmilta, ja lainasi sitten, niin kursailematta, että Olivieria loukkasi, samoja heidän kirjojaan heille toisilleen. Abbé Corneille ei ollut siitä millänsäkään; hänellä oli vaistomainen ihmisymmärtämys; ja hän oli tarkastanut Christophea salaa ja oli nähnyt, miten paljon jaloa, jopa suorastaan uskonnollista tuossa hänen nuoressa naapurissaan oli, -- uskonnollista, jota Christophe ei liioin olisi ominaisuudekseen myöntänyt. Keskinäisen lähestymisen ensi askel oli nide Krapotkinia; sen oli Watelet lainannut Christophelle. He pitivät siitä kaikki kolme eri syistä. Sattui sitten, että kirjojen omistajat kohtasivat eräänä päivänä toisensa Christophen luona. Christophe pelkäsi ensin, että vieraat virkkaisivat toisilleen jonkin epämieluisan sanan, mutta päinvastoin: he olivat toisilleen hyvin kohteliaita. He juttelivat aluksi varsin vaarattomista asioista: kumpikin matkoistaan, ihmiskokemuksistaan. Ja sitten he näkivät toisissaan paljon lempeyttä, evankeelista henkeä, haaveellisia toiveita, monista toivottomuuden syistä huolimatta. He mielistyivät toisiinsa, vaikka siinä suopeudessa olikin vielä hiukan ironiaa. Ylen arkatuntoista ystävällisyyttä. Kertaakaan he eivät koskeneet toistensa uskomusten peruskysymyksiin. He tapasivat toisiaan harvoin, eivätkä koettaneetkaan tavata; mutta kun he kohtasivat toisensa, oli heistä hauska toisiaan nähdä.

Heistä kahdesta oli abbé Corneille hyvinkin yhtä vapaahenkinen kuin Watelet. Christophe ei olisi sellaista aavistanut. Hän huomasi vähitellen, miten suuri ja vapaa uskonnollinen aatteellisuus, mikä voimakas, kirkas ja kiihkoton mystisismi huokui papin kaikista ajatuksista, hänen jokapäiväisestä elämästään, hänen kaikkeudennäkemyksestään, -- aatteellisuus, joka saattoi hänet elämään Kristuksessa niinkuin Kristus hänen uskonsa mukaan oli elänyt Jumalassa.

Abbé Corneille ei kieltänyt ainoaakaan elämän voimaa. Hänelle olivat kaikki aatteelliset kirjoitukset, vanhat ja nykyaikaiset, uskonnolliset ja maalliset, Mooseksesta Berthelotiin saakka, totuutta; ne olivat hänelle jumalallisia, olivat Jumalan ilmausta. Raamattu oli ainoastaan rikassisältöisin niistä, niinkuin kirkko oli korkein Jumalassa yhtyvien veljien valiojoukko; mutta kumpienkaan näiden erilaatuisten kirjojen tarkoitus ei ollut pakottaa sielua muuttumattoman totuuden kaavoihin. Kristinoppi oli _elävä_ Kristus. Maailman historia oli ainoastaan Jumalan ajatuksen lakkaamatonta kasvamista. Juutalaisen Temppelin sortuminen, pakanallisen maailman luhistuminen raunioiksi, ristiretkien kurja loppu, Bonifacius VIII:n häväistys, Galilei, joka linkosi maapallon huimaaviin avaruuksiin, pikkuruiset aiheuttajat, jotka olivat suuria mahtavammat, kuningaskuntien ja Konkordaattien loppu, -- kaikki nämä eksyttivät joksikin aikaa oikealta tolalta ihmishenkiä. Toiset takertuivat epätoivon voimalla sellaiseen, joka oli sortuva; toiset jälleen saivat alleen laudan pätkän ja ajelehtivat aaltojen mukana. Abbé Corneille kysyi ainoastaan: "Missä on ihminen? Mikä seikka innostaa kutakin elämään?" Sillä hän uskoi, että: "Missä elämä on, siellä on Jumalakin." -- Ja sen tähden hän myöskin piti Kristuksesta.

Christophesta puolestaan oli ilo kuunnella sitä kaunista musiikkia, mitä suuri uskonnollisuus aina on. Se herätti hänessä eloon menneitä, kaukaisia ja syviä kaikuja. Alinomaisen reaktsioonin tarve, joka voimakkaissa luonteissa on elämänvaiston ehdoton vaatimus, sekä myöskin itsesäilytyksen vaisto, tuo aironvetäisy, joka palauttaa häiriytyvän tasapainon entiselleen ja antaa purrelle uuden sysäyksen suoraan eteenpäin, -- kuin myöskin se seikka, että Christophen epäillen asioihin suhtautuvat ajatukset olivat päässeet hänessä jo tarpeeksi valtaan, ynnä hänen kyllästymisensä parisilaiseen sensualismiin, niin, kaikki nämä syyt yhteensä olivat herättäneet Christophen sydämessä kahtena viime vuotena jälleen vähitellen Jumalan eloon. Ei sillä tavoin, että hän olisi häneen uskonut. Hän oli jumalankieltäjä. Mutta hän oli itse täynnä Jumalaa. Abbé Corneille sanoi hänelle hymyillen, että hän kantoi tietämättään Jumalaa, niinkuin se muinainen jättiläinen, joka oli hänen kaimansa.

-- Mistä se sitten johtuu, etten häntä näe? kysyi Christophe.

-- Siitä, että olette niinkuin lukemattomat muut: näette hänet joka päivä, mutta ette aavista, että se on hän. Jumala ilmaantuu kaikille, erilaisissa muodoissa, -- toisille heidän arkisessa elämässään, niinkuin pyhälle Pietarille Galileassa, -- toisille (Watelet-ystävällenne), samalla tavalla kuin pyhälle Tuomaalle: näyttäen haavoja ja parannettavia kurjuuksia, -- teille korkeassa ihanteessanne: _Noli me tangere_... Kerran te hänet tunnette.

-- Minä en käänny koskaan vanhoihin uskoihin, vastasi Christophe; olen vapaa, ja vapaaksi jään.

-- Yhä sitäkin vapaampi olette Jumalan kanssa, vastasi pappi rauhallisesti.

Mutta Christophe ei suostunut siihen, että hänestä väkisin tehtiin kristitty. Hän puolustautui naiivin kiihkoisesti, ikäänkuin se olisi ollut tärkeää, minkälainen etiketti hänen aatteilleen annettiin. Abbé Corneille kuunteli häntä hieman papillisen ja tuskin huomattavan iroonisesti ja ylen lempeästi. Hänen kärsivällisyytensä oli loppumaton; se johtui hänessä uskon antamasta tottumuksesta. Sen aikaisen kirkon viat olivat karaisseet hänet; vaikka ne tekivätkin hänet ylen alakuloiseksi, ja olivat tuottaneet hänelle vaikeita tunnontuskien aikoja, eivät ne jaksaneet häntä pohjaltaan turmella. Tosin hänestä oli katkeraa, että hänen esimiehensä sortivat häntä, piispat vakoilivat hänen kaikkia yrityksiään, vapaa-ajattelijat nuuskivat hänen ajatuksiaan käyttääkseen niitä väärin, murskatakseen häntä itseään ja hänen uskoaan, jota eivät hänen uskonkuntalaisensa enempää kuin hänen uskonsa vihamiehetkään ymmärtäneet, vaan juonittelivat sitä vastaan. Mahdoton oli taistella: sillä ihmisen täytyy alistua. Mahdotonta oli myöskin tosissaan alistua: sillä hän tiesi, että esivalta oli väärässä. Tuskallista olla puhumatta. Tuskallista puhuakin, kun sanat tulkittiin väärin. Tämän lisäksi muisti hän monia sieluja, joista hän oli vastuunalainen, niitä, jotka odottivat häneltä neuvoa, apua, ja joiden hän näki kärsivän... Abbé Corneille kärsi heidän tähtensä ja kärsi itse, mutta hän alistui. Hän tiesi, miten vähän merkitystä koettelemusten ajoilla on kirkon pitkässä historiassa. -- Mutta kun hänen täytyi tällä tavoin sulkeutua itseensä, painautua mykän alistumisensa kuoreen, niin tuli hän vitkalleen vähäveriseksi, araksi, alkoi peljätä puhumista siinä määrin, että pieninkin ihmisten lähestyminen muuttui hänelle yhä vaikeammaksi, ja että hän vajosi ikäänkuin jonkinlaiseen mykkään horrokseen. Hän tunsi vaipuvansa siihen, mutta ei noussut vastaan. Christopheen tutustuminen oli hänelle suuri apu. Tuon naapurin nuorekas into, hänen kunnioittava ja yksinkertainen mielenkiintonsa pappia kohtaan ja hänen joskus kursailemattomat kysymyksensä olivat papille terveydeksi. Christophe pakotti hänet palaamaan elävien ihmisten seuraan.

Sähkötyöläinen Aubert tapasi papin kerran Christophen luona. Hän hätkähti, kun ensin näki hänet siellä. Hänen oli sangen vaikea salata vastenmielisyyttään. Sittenkin, kun hän oli jo voittanut sen ensimäisen tunteensa, jäi hänelle aina jonkinlainen paha olo: häntä kiusasi omituisesti istua tuon mustamekon parissa, miehen, joka oli hänen sielunelämälleen aivan epämääräinen olio. Mutta kuitenkin pääsi hänen seurusteluhalunsa ja hänen ilonsa saada pakinoida hyvin kasvatettujen ihmisten kanssa voitolle hänen vankasta antiklerikalismistaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten ystävällisesti Watelet ja abbé Corneille kohtelivat toisiaan; ja yhtä suuresti hän kummastui, kun näki tässä papin, joka oli demokraatti, ja vallankumouksellisen, joka oli aristokraatti; moinen käänsi nurin narin kaikki hänen entiset käsityksensä. Turhaan mietti hän päässään, mihinkä yhteiskunnalliseen luokkaan hän heidät voisi sijoittaa: sillä hänen piti luokitella ihmisiä ymmärtääkseen heitä. Ei ollut varsin helppo keksiä, mihin osastoon pistää tuon rauhallisen ja vapaan papin, joka oli lukenut Anatole Francea ja Renania ja joka puhui heistä aivan tyynesti, oikeudenmukaisesti ja järkevästi. Mitä muuten tietoon tulee, ei abbé Corneillen tapana ollut antaa komentelijain johtaa itseään, vaan sellaisten ihmisten, joilla oli tietoja. Hän kunnioitti kyllä auktoriteettia; mutta sillä ei ollut hänelle samaa arvoa kuin tieteellä. Liha, henki, rakkaus, siinä kaikki kolme armonastetta, jumalallisten portaiden kolme pykälää, Jakobin tikapuut -- Luonnollisesti ei kunnon Aubert liioin voinut ymmärtää tällaista luonnetta, eikä edes aavistaa, että sellaista saattoi olla olemassa. Abbe Corneille sanoi lauhkeasti Christophelle, että Aubert oli hänestä kuin eräät ranskalaiset talonpojat, jotka hän oli kerran sattunut näkemään. Muuan nuori englantilainen vallasnainen kysyi näiltä talonpojilta tietä. Kysyjä puhui englanninkieltä. Talonpojat kuuntelivat vakavasti, eivätkä ymmärtäneet. Sitten he puolestaan puhelivat ranskaa. Mutta nyt ei taas englantilainen ymmärtänyt. Silloin katselivat talonpojat toisiinsa säälitellen, pudistivat päätänsä, ja virkkoivat toisilleen, käyden jälleen käsiksi työhönsä:

-- On se sittenkin surkeaa! Niin korea neiti!...

Aivan kuin neiti olisi heistä ollut mykkä, kuuro tai heikkopäinen...

Ensi aikoina oli Aubert vaitelias, sillä papin ja Watelet'n oppineisuus ja hieno käytös tekivät hänet araksi; hän kuunteli hiljaa heidän keskusteluaan. Mutta vähitellen ärsytti ja sai hänen naiivi ilonsa kuulla omiakin sanojaan hänet yhtymään juttuun. Hän purki kaikki ylevät ja sangen löysät teoriansa. Toiset kuuntelivat kohteliaasti, hieman iroonisesti, sisällään hymyillen. Aubert ihastui heidän ystävällisyydestään eikä pysähtynyt siihen; hän käytti hyväkseen, ja pian väärinkin, abbé Corneillen loputonta kärsivällisyyttä. Hän luki papille ääneen kyhäyksiään. Ja abbé Corneille alistui ja kuunteli; eikä se ollutkaan hänestä kovin ikävää: sillä hän ei kuunnellut niin paljon sanoja kuin itse miestä. Ja kun Christophe surkutteli häntä, niin hän sutkautti:

-- Oh, ei mitään. Olen saanut kuulla paljon pahempia.

Aubert oli kiitollinen näille kahdelle uudelle tuttavalleen; ja he kolme rupesivat lopulta pitämään toisistaan, siitä huolimatta, etteivät ymmärtäneet toistensa aatteita, tahi eivät juuri koettaneetkaan niitä ymmärtää. Heitä aivan hämmästytti, että olivat joutuneet niin lähetysten. Sitä he eivät olisi koskaan uskoneet. -- Christophe oli vienyt heidät yhteen.

Christophella oli viattomina liittolaisina kolme pienokaista, Elsbergerien kaksi lasta ja Watelet'n pieni kasvattitytär. Hänestä oli tullut heidän ystävänsä; he pitivät hänestä hirveästi. Hänen oli käynyt sääliksi, että lapset olivat niin yksinään. Ja puhumalla kullekin lapsista heidän yksinäisestä naapuristaan, herätti hän heissä kiivaan halun nähdä toisiaan. Lapset vilkuttivat toisilleen ikkunasta; ja portaissa he virkkoivat aina toisilleen salaa jonkin sanan. Ja he kiusasivat niin kauan, että saivat Christophien tukemina vanhemmiltaan luvan tavata joskus toisiaan Luxembourgin puistossa. Christophe oli juonestaan hyvillään ja meni näkemään heitä, kun he tapasivat siellä toisensa ensi kertaa; hän näki, että lapset olivat kainoja ja teennäisiä, eivätkä tienneet, miten tässä oudossa onnessaan olla, kuinka elää. Heti sai Christophe heidät innostumaan; hän pani heidät leikkimään, juoksemaan, hippasille; ja hän yhtyi iloon aivan kuin olisi itse ollut kymmen-vuotias poika; kävelijät vilkaisivat huvitettuina ja ilveillen ohimennessään tuohon isoon mieheen, joka juoksi, kirkui ja hyppeli puiden takana kolmen pikku tytön ajelemana. Ja kun vanhemmat sitten olivat yhä vain epäluuloisia eivätkä näyttäneet haluavan, että lapset kovin usein tapaisivat toisiaan Luxembourgissa, -- (sillä siten he eivät voineet pitää niitä tarkoin silmällä) -- niin keksi Christophe sen keinon, että sai majuri Chabranin, joka asui pohjakerroksessa, kutsumaan lapset leikkimään yhdessä talon puutarhaan.

Sattuma oli tehnyt hänet tuon majurin tuttavaksi: -- (sattuma osuu aina sellaisille ihmisille, jotka haluavat sitä käyttää hyväkseen). -- Christophien kirjoituspöytä oli ikkunan ääressä. Eräänä päivänä vei tuuli muutaman nuottiarkin ulos puutarhaan. Christophe juoksi hakemaan papereitaan, paljain päin ja rinta avoinna, niinkuin hän oli huoneessaan istunut, viitsimättä edes vilkaista pukuaan. Hän luuli joutuvansa tekemisiin ainoastaan majurin palvelijan kanssa. Mutta hänelle avasikin oven majurin tytär. Christophe ällistyi hiukan, ja selitti, mitä varten hän oli tullut. Neiti hymyili ja pyysi häntä sisälle; ja sitten he menivät puutarhaan. Kun Christophe oli saanut nuotit käsiinsä, tahtoi hän heti livistää tiehensä, ja neiti saattoi häntä ulko-ovelle. Mutta silloin sattuikin upseeri juuri tulemaan kotiin. Majuri katsoi ällistyneenä tätä kummannäköistä vierasta. Tytär esitteli nauraen Christophen isälleen.

-- Ah, tekö se olitte, muusikko? virkkoi upseeri. Hauskaa tavata. Mehän olemme ammattiveljiä.

Majuri puristi Christophen kättä. He juttelivat lauhkean iroonisesti, miten he antoivat toisilleen konsertteja, Christophe pianolla, majuri huilulla. Christophe aikoi sitten lähteä pois; mutta toinen ei häntä enää päästänytkään; hän innostui latelemaan aivan valtavat määrät musiikkia koskevia aatteitaan. Yhtäkkiä hän keskeytti ja sanoi:

-- Tulkaa katsomaan minun "kanonejani"!

Christophe lähti hänen perästään, ihmetellen, mitä Ranskan tykistön kanunat häneen kuuluivat. Mutta majuri toikin voitonriemuissaan hänelle eräänlaisia musikaalisia "kanoneja", jonkinlaisia mestaruuden näytteitä: nuoteilla täytettyjä kaavakkeita; kappaleita, joita voitiin esittää alkamalla loppupäästä, tai nelikätisesti, siten, että toinen soitti sivun oikein, toinen nurinpäin lukien. Majuri, entinen polyteknikkolainen, oli aina pitänyt musiikista; mutta varsinkin rakasti hän siinä probleemia; se oli hänestä, -- (ja sitä se on tosiaan eräistä) -- mainiota aivovoimistelua; ja hän koetti keksiä ja ratkaista kaikenlaisia konstruoituja musiikkiarvoituksia, toinen toistaan kummallisempia ja hyödyttömämpiä. Tietysti ei hänelle upseerina ollessa jäänyt paljoa aikaa tätä maniaansa tyydyttääkseen; mutta sitten, kun hän oli ottanut virkaeron, heittäytyi hän intohimoisesti sitä harrastamaan; siihen uhrasi hän nyt koko sen sitkeytensä ja kekseliäisyytensä, millä hän muinoin oli ahdistellut Afrikan erämaissa neekerikuninkaitten sotalaumoja, tai livistänyt tiehensä heidän kynsistään. Christophesta olivat nämä ongelmat hauskoja, ja hän asetti puolestaan majurin ratkaistavaksi erään vieläkin monimutkaisemman. Upseeri hurmautui, ja sitten he kilpailivat kekseliäisyydessä: musikaalisia kompia tuli satamalla. Leikin päätyttyä Christophe lähti kotiinsa. Mutta jo seuraavana aamuna sai hän naapuriltaan uuden probleemin, oikean visapahkan, jota keksiäkseen majuri oli valvonut puolen edellistä yötä; Christophe vastasi siihen; ja sitä taistelua jatkui, kunnes se alkoi Christophea kyllästyttää; hän julisti siis olevansa voitettu: seikka, josta upseeri oli ylen iloissaan. Hänestä tämä voitto oli kuin todellinen Saksalta saatu "_revanche_". Hän kutsui Christophen luokseen päivälliselle. Christophen suoruus, sillä hän ilmaisi pitävänsä kerrassaan hirveinä majurin sävellyksiä ja alkoi vimmasta huutaa, kun Chabran rupesi vonguttamaan erästä Haydnin _andantea_, sai aikaan sen, että Christophe saavutti lopullisesti hänen suosionsa. Tästä lähtien kävivät he usein toistensa luona juttusilla. Mutta musiikista he eivät enää puhuneet. Christophesta oli sangen keskinkertaista huvia kuunnella naapurinsa hassutuksia siitä; ja sentähden hän mielellään siirti pakinan sotilasasioihin. Majurista se olikin kaikkein hauskinta: musiikki oli tuolle mies-rukalle ainoastaan teennäinen huvitus; pohjaltaan hän eli ainaisessa omassa ikävässään.

Majuri antoi houkutella itsensä kertomaan sotaretkistään Afrikassa. Valtavia seikkailuja, aivan kuin Pizarron ja Cortesin! Christophe näki suureksi kummakseen, että vielä nykyaikaan elettiin sellaisiakin ihmeellisiä ja barbaarisia eepoksia; hän ei ollut tähän saakka tiennyt niistä mitään, eivätkä edes itse ranskalaisetkaan paljoa tunteneet noita seikkailuja, joissa kourallinen ranskalaisia valloittajia on parinkymmenen vuoden ajan uhrannut määrätöntä sankaruuttaan, kekseliäisyyttä, rohkeutta ja yli-inhimillistä tarmoa, yksinään mustien maanosan sydämessä, neekerilaumojen saartamana, usein vailla alkeellisimpiakin sodan välineitä, taistellen säännöllisesti vasten yleistä mielipidettä ja ynseän hallituksen tahtoa ja valloittaen siten Ranskalle, vasten Ranskan omaa halua, sitä itseään suuremmat valtakunnat. Valtavan ilon ja veren tuoksu nousi näistä taisteluista, joiden temmellyksessä Christophe näki sielussaan oikeita nykyaikaisia _condottieri_hahmoja, niin satumaisia sankari-seikkailijoita, ettei niitä olisi voinut aavistaa enää olevankaan nykyaikaisessa Ranskassa; sellaisia tyyppejä, että nykyinen Ranska häpeää niitä tunnustaa ja kätkee ne vaikenemisen verhoon. Uljaasti kajahteli majurin ääni, kun hän näitä muistojaan tarinoi; lauhkeasti ja täsmällisin, kylmin sanoin kuvaili hän, -- (pistäen omituisesti keskelle eepillisiä kertomuksiaan tuon tuostakin välihuomautuksia), -- perehtyneen miehen tavalla geoloogisia maisemamuotoja, pitkiä pikamarsseja, huimia hyökkäyksiä ja ihmismetsästyksiä, joissa hän itse oli ollut vuoroin ampuja tai riista, ja joissa ei armoa annettu. -- Christophe kuunteli majuria, ja kun hän katseli häntä, tuli hänelle syvä sääli, että tuollainen kaunis ihmiseläin oli pakotettu olemaan toimettomana, riutumaan naurettavissa leikeissä. Hän ihmetteli, kuinka majuri oli saattanut alistua tällaiseen kohtaloon. Ja hän kysyikin häneltä siihen syytä. Majuria ei ensin näyttänyt haluttavan paljastaa vieraalle omia ikävyyksiään. Mutta ranskalaiset ovat lopultakin löysäsuisia, varsinkin kun voivat syyttää toisiaan:

-- Hittoako minä teen nykyaikaisessa armeijassa? vastasi majuri. Meriupseerit kirjoittavat romaaneja. Jalkaväki harrastaa sosialismia. He harrastavat kaikkea paitsi sotaa. He eivät siihen enää valmistaudukaan, he valmistautuvat olemaan sotimatta; he harrastavat sodan filosofiaa... Sodan filosofia! Selkäänsä saaneiden hölmöjen huvittelua: aprikoivat, millä tavoin kerran saavat selkäänsä!... Saivartelu ja filosofeeraus eivät minuun kuulu. Parempi vetäytyä erilleni, ja rustata noita kanoneja!