Part 11

Kun vaunut vierivät metsän halki maantietä pitkin, heräsi Christophe mietteistään yhtäkkiä johonkin, mitä eräs sekundanteista sanoi. Christophe koetti seurata heidän ajatustensa kulkua ja nähdä heidän mielialaansa, ja huomasi, että he olivat hänen kohtalostaan aivan välinpitämättömiä. Professori Barth arvioi, mihin aikaan tämä juttu olisi suoritettu, ja ehtisikö hän ajoissa täältä pois, lopettaakseen vielä samana päivänä erään työn, johon hän oli ryhtynyt Kansalliskirjaston arkistossa. Hänen mieltään kiinnitti tämä kaksintaistelu ja sen ratkaisu enemmän kuin muita Christophen kahta matkatoveria, sillä se koski hänen saksalaiseen itserakkauteensa. Goujart ei välittänyt ei Christophesta eikä tuosta toisestakaan saksalaisesta; hän puheli tohtori Jullienin kanssa rivohkoista fysioloogisista asioista, virnistelevään ja ilvehtivään sävyyn. Jullien oli nuori medisiinari, kotoisin Toulousesta; joku aika sitten oli hän asunut Christophen porrastoverina, ja oli joskus tullut lainaamaan hänen spriilamppuaan, sateenvarjoaan tai kahvikuppejaan, tuoden ne säännöllisesti rikottuina takaisin. Vastineeksi antoi hän Christophelle ilmaiseksi lääkärinneuvoja, kokeili häneen uusilla lääkkeillä, ja huvittelihe hänen naiivisuutensa kustannuksella. Hänen kastilialaista _hidalgoa_ muistuttavan kylmyytensä alla piili ainainen vekkulimaisuus. Häntä oli tämä kaksintaistelujuttu tavattomasti hauskuttanut, sillä se oli hänestä kovin hullunkurinen; ja hän nautti jo etukäteen Christophen kömpelyydestä. Hänestä oli mukavaa päästä tällaiselle ajeluretkelle, läpi metsien, tuon mainion Krafftin kustannuksella. -- Kaikkien noiden kolmen herran huomattavin ajatus oli, että he pitivät tätä tapausta etupäässä huvimatkana, josta heidän ei tarvinnut maksaa mitään. Itse kaksintaistelu ei heistä ollut laisinkaan tärkeä. Kuitenkin olivat he kaikki tyynesti valmistautuneet ottamaan vastaan minkälaisen käänteen hyvänsä.

He joutuivat kohtauspaikalle ennenkuin toiset. Se oli pieni ulkoravintola metsän keskellä. Jonkinlainen sievoisesti epäsiisti huvipaikka, johon parisilaiset tulivat peseskelemään kunniaansa, silloin nimittäin, kun siihen oli räiskynyt liian huomattavasti likaa. Pensasaidoissa kukkivat metsäruusut. Tammien siimeksessä, joiden lehdet kuulsivat pronssina, oli pikku pöytiä. Erään pöydän ääressä istui kolme polkupyöräilijää: nainen, jonka kasvot olivat ihomaalilla väritetyt ja jolla oli housut ja mustat sukat; sekä kaksi miestä, helteessä kostuneissa ja rutistuneissa flanellipuvuissa: he murahtelivat silloin tällöin epäselvästi, kuten olisivat unohtaneet puhelahjansa.

Vaunujen tulo sai ravintolassa ensin aikaan pienen häärinän. Goujart, joka tunsi talon ja sen väen jo ennestään, sanoi pitävänsä kaikesta huolen. Barth veti Christophen mukanaan lehtimajaan ja tilasi olutta. Ilma oli raukaisevan lämmin, ja mehiläiset hyrisivät. Christophe unohti aivan, mitä varten hän oli sinne tullut. Barth tyhjenteli pulloa ja sanoi hetken päästä:

-- Nyt tiedänkin, mitä teen.

Hän kulautti ja jatkoi:

-- Minulle jää vielä aikaa: menen sitten Versaillesiin.

Kuului, kuinka Goujart tinki emännältä kaksintaistelupaikan hintaa. Jullien ei ollut menettänyt hetkiään hukkaan: kulkiessaan polkupyöräilijän sivuitse oli hän ihastunut tuon naisen paljaisiin pohkeisiin ja ilmaissut sangen äänekkäällä tavalla ihastuksensa; ja siitä hän sai palkakseen aika tuiskun ruokottomia huudahduksia, joihin Jullien puolestaan kyllä osasi antaa vastauksensa. Barth sanoi puoli-ääneen:

-- Ranskalaiset ovat sikamaisia. Juon sinulle voitonmaljan, veli.

Hän kilautti lasiaan Christophen lasiin. Christophe haaveili; sävelkatkelmia leijui hänen aivoissaan, huristen sopusointuisesti kuin hyönteisten äänet. Hänen teki mielensä heittäytyä nukkumaan.

Hiekkakäytävä narisi, ja toiset vaunut tulivat. Christophe huomasi Lucien Levy-Coeurin kalpeat kasvot; ne olivat hymyilevät niinkuin aina. Christophen kiukku heräsi. Hän nousi, ja Barth seurasi häntä.

Levy-Coeurin kaula oli kurottu leveään kaulusliinaan, hän oli pukeutunut niin tavattoman hienosti, että hänen vastustajansa huolimaton ulkoasu pisti oikein silmään. Hänen jälkeensä laskeusivat vaunuista kreivi Bloch, -- urheilija, joka oli kuuluisa rakastajattaristaan, vanhoista, arvokkaista öylättilautas-kokoelmistaan ja ultrarojalistisista mielipiteistään, -- Leon Mouey, toinen muotimies: eduskuntaan kirjallisuuden harrastajana päässyt ja kirjailijaksi poliittisesta kunnianhimosta ruvennut; nuori ja kaljupäinen; parta huolellisesti pois ajettu; kelmeä ja katkeroitunut naama, pitkä nenä, pyöreät silmät ja linnunkallo; -- sekä viimeisenä tohtori Emmanuel, sangen hieno seemiläistyyppi, suopea ja välinpitämätön: lääkäriakademian jäsen, erään hospitaalin johtaja, kuuluisa tieteellisistä teoksistaan ja skeptillisyydestään lääketiedettä kohtaan: se skeptillisyys sai hänet kuuntelemaan potilaittensa valituksia iroonisen säälivästi, koettamattakaan keksiä keinoja heidän parantamisekseen.

Uudet tulijat tervehtivät toisia kohteliaasti, Christophe tuskin vastasi heille, mutta huomasi harmikseen, kuinka kiireesti ja ylenmäärin kohteliaasti hänen sekundanttinsa lähestyivät Levy-Coeurin miehiä. Jullien tunsi Emmanuelin, ja Goujart Moueyn; he menivät mairivasti ja hymyillen toisiaan vastaan. Mouey tervehti heitä kohteliaan kylmästi, ja Emmanuel leikkisästi ja kursailematta. Kreivi Bloch jälleen oli jäänyt seisomaan Levy-Coeurin rinnalle, ja nopealla silmäyksellä hän oli tarkastanut Christophen, kaksintaistelun toisen osakkaan, takin ja hänen paitansa laadun, ja siitä asiasta hän teki päämiehensä kanssa lyhyitä, hupaisia huomautuksia, vaikka he tuskin avasivat keskenään suutaan, -- molemmat tyyninä ja täysin arvokkaina.

Lucien Levy-Coeur odotti kaikessa rauhassa taistelusignaalia, jonka antaminen oli jäänyt kreivi Blochin tehtäväksi. Levy-Coeur piti koko juttua pelkkänä muodollisuutena. Hän oli erinomainen ampuja, ja tiesi hyvin, kuinka avuton hänen vastustajansa oli; hän ei suinkaan olisi käyttänyt hyväkseen asemaansa, nimittäin ei olisi ampunut kohti, siinäkään epätodenmukaisessa tapauksessa, että sekundantit olisivat unohtaneet huolehtia, ettei taistelu päässyt vaaralliseksi. Levy-Coeur tiesi näet, miten suuri tyhmyys olisi ollut tehdä vihollisesta, josta pääsee irti ilman meteliäkin, marttyyri. Mutta Christophe puolestaan seisoi ja odotti otsa kumarassa, tuijottaen koko ajan Levy-Coeuriin; hän oli riisunut takkinsa ja vetäissyt paitansa rintamuksen auki ja käärinyt hihansa, niin että hänen leveä kaulansa ja vankat kyynärvartensa näkyivät; hänen koko tarkkaavaisuutensa oli koottu valmiiksi; murhanhalun leima näkyi jyrkkänä jokaisessa hänen kasvojensa piirteessä; ja niinpä kreivi Bloch, joka katseli tarkkaavasti häntä, ajattelikin, että oli hyvä asia, että sivistys oli tehnyt tällaiset taistelut niin lauhkeiksi kuin se yleensä on mahdollista.

Kun yksi laukaus kummaltakin taholta oli ammuttu, ja tietysti tuloksetta, kiiruhtivat sekundantit vastustajia onnittelemaan. Kunnia oli hyvitetty. -- Mutta Christophe ei silti ollut hyvitetty. Hän seisoi yhä paikallaan, pistooli kädessä; hän ei jaksanut ymmärtää, että juttu oli jo lopussa. Hän olisi ollut valmis seisomaan ja ammuskelemaan tässä, kuten edellisenä päivänä ampumaradalla, niin kauan kunnes kuula osui paikalleen. Kun hän kuuli Goujartin esittävän, että hänen oli nyt lyötävä kättä vastustajalleen, ja näki Levy-Coeurin marssivan ritarillisesti häntä kohti, alinomainen ja tuttu hymy huulillaan, niin Christophe vimmastui mokomasta ilveilystä. Hän heitti raivoissaan pistoolin maahan, lykkäsi Goujartin syrjään ja hyökkäsi Lucien Levy-Coeurin kimppuun. Suurella vaivalla saatiin hänet estetyksi jatkamasta nyrkeillään kaksintaistelua.

Sekundantit olivat juosseet väliin, ja Levy-Coeur poistui paikalta. Christophe erosi joukosta, ja kuuntelematta toisten naurua ja kiroilulta harppasi pitkin askelin metsää kohti, puhuen itsekseen ääneen ja huitoen vimmoissaan käsiään. Hän ei edes huomannut, että hän oli jättänyt kentälle takkinsa ja hattunsa. Hän painui metsän helmaan. Hän ei kuullut, kuinka hänen sekundanttinsa kutsuivat häntä takaisin ja nauroivat keskenään; sitten he kyllästyivät, eivätkä enää hänestä välittäneet. Loittonevasta vaunujen räminästä tiesi Christophe, että he lähtivät pois. Hän jäi yksin keskelle metsää. Hänen raivonsa oli lauhtunut. Hän heittäytyi maahan, ja oikein piehtaroi ruohikossa.

Vähän aikaa kaksintaistelun jälkeen tuli Mooch ravintolaan. Hän oli tavoitellut koko aamun Christophea. Täällä sanottiin, että tuo hänen tuttavansa oli mennyt metsään. Mooch lähti Christophea etsimään. Hän juoksi kaikki polut, huuteli ja huhuili, ja tuli jo tyhjin toimin takaisin, kun kuuli Christophen laulun metsästä; hän kulki ääntä kohti, ja löysi viimeinkin Christophen pienellä aukeamalla, piehtaroimassa kuin varsa, sääret taivasta kohti. Kun Christophe huomasi hänet, huudahti hän iloissaan, sanoi häntä "siksi vanhaksi Moolokiksi", kertoi hänelle puhkoneensa vihamiehensä kuin seulan läpiä täyteen; pakotti Moochin leikkimään kanssaan pukinhyppyä, jopa hyppäämään ukon hänen ylitseenkin; ja kun Mooch hyppäsi, löi Christophe häntä aika tavalla takapuolille. Moochista, joka hänkin oli suuri, hyvä lapsi, oli tämä leikki melkein yhtä hauskaa kuin Christophesta, vaikka hän olikin jo niini kömpelö liikkeissään. -- He tulivat käsikoukussa takaisin ravintolaan ja palasivat sitten suoraan lähimmältä asemalta Parisiin.

Olivier ei tiennyt koko tapahtumasta. Häntä vain kummastutti, miten hellä Christophe oli nyt häntä kohtaan: hän ei ymmärtänyt, mistä tällainen mielenmuutos oli johtunut. Vasta seuraavana päivänä sai hän sanomalehdestä nähdä, että Christophe oli ollut kaksintaistelussa. Hän oli tulla melkein kipeäksi, kun ajatteli, missä vaarassa Christophe oli ollut. Hän kysyi kaksintaistelun syytä. Christophe ei tahtonut sanoa mitään. Viimein vastasi hän nauraen, kun toinen oikein kiusasi:

-- Sinun puolestasi.

Eikä Olivier saanut hänen suustaan lähtemään sen enempää. Mooch kertoi hänelle koko jupakan. Olivier kauhistui, lopetti välinsä Coletten kanssa, ja rukoili Christophelta anteeksi, että hän oli ollut niin varomaton. Mutta tuo mahdoton Christophe vastasi silloin hänelle erään vanhan ranskalaisen runon säkeillä, muokaten niitä omaan tarkoitukseensa sopivammiksi, sillä hän tahtoi kiusata hiukan Moochia, joka sattui olemaan läsnä ja ystävysten palautuneen onnen ylen onnellisena näkijänä: -- Veli parka, opikin nyt epäilemään...

Tytöistä laiskoista, liukaskielistä, Juutalaisista maireamielistä, Ystävästä, jos haastaa hän liehien, Tuttavuudesta myös vihamiehien Kuin viinistä väljähtyneestä

Libera nos, Domine!

Oli tultu jälleen ystäviksi. Tuo vaara, joka ystävyyttä hipaisi ja uhkasi sen tappaa, teki sen ainoastaan entistä kalliimmaksi. Pienet väärinkäsitykset katosivat; keskinäisistä eroavaisuuksistakin tuli uusi viehätys. Christophe tunsi asuvan itsessään sopusointuisena yhtymänä kahden kotimaansa hengen. Hänen sydämensä oli rikas ja uhkui täyteläisyyttä, ja siitä onnea tuottavasta runsaudesta aiheutui, niinkuin ennenkin, että uusien sävelten virta alkoi jälleen pursua hänen sielustaan.

Olivier hämmästyi sen musiikin uutuutta ja voimaa. Hänelle oli ominaista mennä kriitillisyydessään liiallisuuksiin, ja siksi hän oli jo melkein uskonut, että jumalainen musiikki oli maailmassa jo virkkanut viimeisen sanansa. Hänellä oli se sairaaloinen käsitys, että määrättyjen kehitysasteiden jälkeen välttämättä seuraa dekadensi; ja hän pelkäsi ja suri, että se taide, joka teki hänelle elämän rakkaaksi, pysähtyisi yhtäkkiä, kuivuisi kuin puro hiekkaan. Christophe iloitteli näille hänen pelkureille ajatuksilleen. Omassa liioitteluhalussaan hän sanoi, ettei mitään oltu tehtykään ennen häntä, että kaikki oli vielä edessä. Olivier mainitsi hänelle esimerkkinä ranskalaisen musiikin, joka näyttää joutuneen sellaiselle lopullisen täydellisyyden ja hienostumisen asteelle, ettei sen toisella puolella mahtanut enää olla mitään. Christophe kohautti hartioitaan:

-- Ranskalainenko musiikki?... Sitä ei ole vielä ollutkaan... Ja kuitenkin teillä olisi niin paljon kaunista tekemistä! Te ette taidakaan olla musiikkimiehiä, koska ette ole sitä huomanneet. Ah, jos minä olisin ranskalainen!...

Ja hän luetteli Olivierille kaiken, mistä ranskalainen voisi sepittää sävellyksiä:

-- Te tartutte keinotekoisesti aloihin, jotka eivät ole teille sopivia, ettekä tee mitään siitä, mikä teille sopii. Te olette elegansin, hienoston runouden, kauniiden eleiden, askelten, asentojen, kuosien, pukujen kansaa. Ettekä kirjoita enää baletteja, vaikka te juuri olisitte voineet luoda verrattoman runollisen tanssin taiteen... -- Te olette naurun ja huvinäytelmäin kansaa, mutta ette kirjoita enää koomillisia oopperoita, tahi jätätte sen tehtävän alimman luokan säveltäjille, musiikin kamasaksoille. Ah, jos minä olisin ranskalainen, pukisin säveliin Rabelais'n, tekisin koomillisia eepoksia... -- Te olette romaanikirjailijain kansaa, ettekä tee sävelromaaneja: (sillä minä en pidä sellaisena vielä Gustave Charpentier'n följetongeja). Te ette käytä hyväksenne kykyänne tehdä psykoloogisia analyysejä, lahjojanne ymmärtää luonteita. Ah, jos minä olisin ranskalainen, tekisin teille muotokuvia musiikilla... (Tahdotko, niin kuvaan sinulle tuon nuoren tytön, joka istuu tuolla alhaalla puutarhassa, syreenien varjossa?) Minä kirjoittaisin teille Stendhalista kappaleen jouhikvartetille... -- Te olette Europan suurin kansanvalta, eikä teillä ole kansan teattereita, ei kansan musiikkia. Ah, jos olisin ranskalainen, säveltäisin teidän vallankumouksenne: heinäkuun 14-nnen päivän, elokuun 10-nnen, Valmyn, Federatsioonin, minä säveltäisin _kansan_! En valheelliseen wagnerilaiseen deklamatsionityyliin. Minä tahdon sinfonioita, kuoroja, tansseja. En sanoja! Olen niihin väsynyt. Miksi musikaalisessa draamassa aina puhutaan! Sanat vaikenemaan! Maalattava levein vedoin, laajoja sinfonioja kuoroineen, valtavia sävelmaisemia, homeerisia ja raamatullisia epopeijoja; tuli, maa, vesi ja säteilevä taivas, kiihko, joka paisuttaa sydämiä, vaistojen hyöky, kansanrodun kohtalot, Rytmin triumfi, tuon maailman valtiaan, joka laskee tuhannet ihmiset ikeensä alle ja syöksee armeijat kuolemaan... Musiikkia kaikkialle, musiikki kaikkeen! Jos te olisitte musikaalisia, olisi teillä eri säveleitä jokaista yleistä juhlaanne varten: virallisia juhlamenojanne, työläisten yhdistyksiä, opiskelevien liittoja, perhekemujanne varten... Mutta ennen kaikkea, niin, ennen kaikkea, jos olisitte musikaalisia, te loisitte aito-musiikkia, musiikkia, joka ei tahdo sanoa mitään, musiikkia, jolla ei ole mitään tarkoitusta, paitsi lämmittää, antaa meidän hengittää, elää. Antakaa aurinkoa! _Sat prata_... (mitenkä se latinaksi olikaan?)... Teillä on jo satanut liikaa. Minä saan nuhan musiikistanne. Siinä ei näe selvästi eteensä: sytyttäkää lyhtynne... Te valitatte nykyään, että joku italialainen _porcheria_ valtaa näyttämönne, voittaa yleisönne, ajaa teidät ulos omasta ovestanne? Se on _teidän_ vikanne. Yleisö on väsynyt teidän iltahämäräiseen taiteeseenne, harmooniseen neurasteniaanne, kontrapunktiseen saivarteluun. Se menee sinne, missä on elämä, olipa se elämä kuinka alkeellinen tahansa. Miksi te vetäydytte elämästä? Teillä on Debussy: hän on kehno, vaikka olisikin suuri taiteilija, sillä hän on osaltaan syypää teidän torkuntaanne. Teidät pitäisi ravistaa niskasta hereille.

-- Strauss, hänkö sitten?

-- Ei sen parempi. Hän turmelisi teidät aivan lopullisesti. Tarvitaan minun kansalaisten! vatsaa kestääkseen sellaista kohtuuttomuutta juomisessa. Eivätkä hekään sitä kestä... Straussin _Salome_!... Mestariteos... En tahtoisi olla sen kirjoittaja... Muistelen, miten kunnioittavasti ja millä hellän rakkauden sävyllä vanha isoisä-vainajani ja enoni Gottfried puhuivat minulle sävelten kauniista taiteesta!... Että ihmisellä on vallassaan sellaiset jumalaiset mahdit, ja että hän käyttää niitä näin!... Murhapolttoja sytyttävä meteoori. Isolde, juutalainen prostitueerattu. Tuskallista ja eläimellistä hekkumoimista. Murhan, raiskauksen, sukurutsan raivoa; kahleista irti lasketut alkeisvaistot kiehuvat Saksan dekadensissa... Ja teidän tahollanne jälleen, ranskalaisessa dekadensissa, korahtelee kuolinkouristuksissaan melankoolinen ja hekkumallinen itsemurha... Toisaalla on peto; ja täällä raadeltu saalis. Missä ihminen?... Teikäläinen Debussy on hyvän maun nero; Strauss huonon maun. Ensinmainittu on äitelä. Mutta toinen on ilkeästi vastenmielinen. Ensimäinen on hopeankiiltävä, mutta liikkumaton, kaislojen kätkemä lammikko, josta henkii kuumeen tuoksu. Toinen jälleen kuohuva ja mutainen virta... Ah, mikä määrä löyhkävää myöhäis-italianismia: suurten mestarien jälkeisaikaa, uus-Meyerbeerismiä, tunteiden siivottomuutta vyöryy tuossa koskessa! Inhoittava mestariteos! Salome, Isolden tytär... Ja minkälaisen Salomen se äiti vuorostaan synnyttää?

-- Aivan niin, myönsi Olivier; haluaisinpa elää viidenkymmenen vuoden päästä. Tämän syvyyteen kannustamisen täytyy loppua, tavalla tai toisella: joko ratsu pysähtyy, tai kaatuu maahan. Silloin saamme hengäistä jälleen. Jumalan kiitos: maa kukoistaa ja taivas säteilee, olipa musiikkia tai ei. Mitä me teemme noin epäinhimillisellä taiteella!... Idän ilmat ruskottavat... Pian... Pian... Näen jo toisten valojen punertavan Idän taivaalla.

-- Jätä iänikuinen Itäsi! vastasi Christophe. Länsi ei ole vielä sanonut viimeistä sanaansa. Luuletko, että minä hellitän? Minulla on varaa vielä vuosisadoiksi. Eläköön ilo! Eläköön ilo! Eläköön uljuus, joka syöksee meidät taisteluun kohtaloamme vastaan! Eläköön rakkaus, jota sydämemme paisuu! Eläköön ystävyys, joka uskoamme vahvistaa, -- ystävyys, rakkautta suloisempi! Eläköön päivä! Eläköön yö! Kunniaa auringolle! _Laus Deo_, riemun Jumalalle, haaveen ja työn Jumalalle, sille Jumalalle, joka loi musiikin! Hosianna!...

Sitten asettui Christophe pöytänsä ääreen ja kirjoitti kaiken, mitä hänen päähänsä pälkähti, muistamatta enää, mitä oli puhunut.

Christophen kaikki elämänvoimat olivat siihen aikaan täydellisessä tasapainossa. Hän ei välittänyt aprikoida, miten suuri sen tai sen musikaalisen muodon esteettinen arvo oli, tai haeskellut järkisyitä luodessaan uutta; eikä hänen ollut vaikeaa keksiä musiikilla tulkittavia aiheita. Kaikki kelpasi hänelle. Musiikin virta purkautui vuolaana, Christophen itsensä tietämättä, mitä tunnetta se kulloinkin ilmaisi. Hän oli onnellinen, siinä koko syy, onnellinen voidessaan tulkita sieluaan, onnellinen, kun se oli tulkittu, onnellinen, kun tunsi itsessään kaikkeuden sydämen elävät sykkäykset.

Tämä ilo ja täyteläisyys tarttui myöskin hänen ympäristönsä ihmisiin.

Se talo, jossa hän asui, ja talon suljettu puutarha kävivät hänelle liian ahtaiksi. Hän olisi nyt varmaan tunkeutunut viereiseen luostarinpuistoon, sen satavuotisten puiden siimekseen, joiden alla rauhalliset käytävät kiertelivät, ellei se näköala olisi ollut liian kaunis kauan säilyäkseen. Christophen ikkunaa vastapäätä rakennettiin kuusikerroksista taloa; se esti piankin luostarin puiston näkymästä ja teki sulun hänen ympärillään yhä täydellisemmäksi. Sitäpaitsi sai hän joka päivä, aamusta iltaan, ilon kuunnella vipukiekkojen vinkunaa, kivien raaputusta, lankkujen naulaamista. Hän näki työmiesten joukossa tuon kattaja-ystävänsä, johon hän oli tutustunut äskettäin katolla. He antoivat matkan päästä toisilleen keskinäisen ymmärtämyksen merkkejä. Veipä Christophe kerran hänet, kun tapasi hänet kadulla, erään viinikauppiaan kapakkaan, ja siellä he joivat yhdessä lasin viiniä, Olivierin suureksi kummastukseksi, jopa Olivier siitä hiukan loukkaantuikin. Christophea hauskutti miehen veitikkamainen hassumaisuus ja hänen ainainen hyvä tuulensa. Mutta siitä huolimatta kiroili Christophe häntä, ja koko hänen uutteraa ja tyhmää kolloseuraansa, joka rustasi sulkua hänen asuntonsa eteen ja ryösti häneltä valon ja ilman. Olivier ei valitellut kovinkaan paljoa; hän mukautui helposti tällaiseen supistettuun näköpiiriin: sehän oli kuin Descartesin uuni, josta suljettu ajatus kohosi vapaille taivaille. Mutta Christophe tarvitsi enemmän ilmaa. Ja näin ahtaaseen tilaan saarrettuna hän korvasi vahinkonsa tunkeutumalla ympärillä elävien joukkoon. Hän ikäänkuin joi heidän sielujaan itseensä. Hän muutti ne säveleiksi. Olivier sanoi Christophelle, että Christophe näytti aivan kuin rakastuneelta.

-- Jos olisin rakastunut, vastasi Christophe, niin en nyt näkisi mitään, en rakastaisi mitään muuta, mikään muu ei kiinnittäisi mieltäni kuin rakkauteni.

-- Mikä sinulla sitten on?

-- Minä voin hyvin, minulla on nälkä.

-- Onnen poika, sinä Christophe, huokasi Olivier; sinun pitäisi antaa hiukan meillekin ruokahaluasi.

Terveys on tarttuvaa, -- niinkuin tautikin. Ensimäisenä sai luonnollisesti Olivier kokea sen hyvän vaikutuksen. Häneltä puuttui varsinkin voimaa. Hän vetäytyi erilleen maailmasta sen tähden, että maailman mataluus inhotti häntä. Vaikka hänellä oli hyvä äly ja poikkeuksellisen suuret taiteelliset lahjat, oli hän liian arkatuntoinen kehittyäkseen suureksi taiteilijaksi. Suuret taiteilijat eivät ole mitään kyllästyneitä olentoja; terveen mielen ensimäinen laki on elää: ja jos ihminen on nero, on se laki sitäkin ankarampi; sillä nero elää kahta kertaa enemmän kuin muut. Olivier karttoi elämää; hänen sielunsa häilyi runollisten haaveiden ilmoissa, haaveiden, joilla ei ollut lihaa, ei verta, ei yhteyttä todellisuuden kanssa. Hän oli tuota kirjallista hienostoa, jonka täytyy kauneutta löytääkseen etsiä sitä vuosisatojen takaa, aikakausista, jotka ovat menneet tai jotka eivät ole koskaan olleetkaan. Niinkuin ei elämän malja olisi yhtä huumaava kuin sekin, ja sen viinisadot nykyaikanakin upeita kuin muinoin! Mutta väsyneitä sieluja loukkaa välitön kosketus elämään; ne eivät jaksa kestää sitä muuten kuin näkemällä sen kangastuksen harson lävitse; menneisyyden etäisyys ja kaiku, joka kajahuttaa kuuluville aikoinaan kylläkin eläneitten ihmisten kuolleet sanat, muuttaen ne toiseen muotoon, ovat sen harson kutoneet. -- Ystävyyssuhde Christopheen tempaisi Olivierin vähitellen alas näiltä taiteen pilvenpalteilta. Aurinko pääsi paistamaan niihin hämäriin sokkeloihin, joissa hänen sielunsa lepäsi horroksissa.

Insinööri Elsberger sai niinikään tuntea Christophen optimismin tartuttavan kosketuksen. Se seikka ei ilmennyt kuitenkaan muutoksena hänen tavoissaan: ne olivat jo liian piintyneet; eikä tarvinnut luulla hänen jaksavan koskaan muuttua siinä määrin yritteliääksi, että hän olisi lähtenyt Ranskasta ja etsinyt onneaan muualta maailmasta. Se olisi ollut liika vaatimus. Mutta hän pääsi velttoudestaan; tieteelliset tutkimukset, lukeminen, tieteellinen kirjoittelu alkoivat häntä miellyttää, vaikka hän oli heittänyt kaiken sellaisen sikseen kauan sitten. Hän olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi sanottu, että Christophe oli syynä hänen ammattiharrastustensa heräämiseen; ja vielä hämmästyneempi olisi varmaan Christophe itse siitä ollut.

Koko talon asukkaista oli Christophe päässyt nopeimmin tuttavallisiin väleihin toisen kerroksen pikku perheen kanssa. Monta kertaa oli Christophe kuunnellut ohimennessään pianon ääniä, joka helähteli tuon perheen huoneistosta; m:me Arnaud soitti hyvin pianoa, milloin hän oli yksinään kotona. Sitäpaitsi oli Christophe lähettänyt tuolle herrasväelle pääsylippuja konsertteihinsa. Ja he olivat olleet hänelle ylen kiitollisia. Sen jälkeen kävi Christophe silloin tällöin iltaisin heidän luonaan. Mutta koskaan ei hän sitten saanut kuulla nuoren rouvan soittavan: hän oli niin arka, ettei voinut soittaa kenenkään kuullen; silloinkin, kun hän oli yksinään, käytti hän soittaessaan äänenhimmentäjää, kun nyt tiesi, että häntä voitiin kuunnella portaissa. Sen sijaan soitti Christophe nykyään heille; ja he puhelivat pitkät ajat keskenään musiikista. Tuo pariskunta oli asiasta innostunut ja puhui siitä niin nuorekkaan raikkaasti, että Christophe oli hurmauksissaan. Hän ei ollut uskonut, että ranskalaiset saattoivat siinä määrin rakastaa musiikkia.