Part 1

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA III

VII. SAMAN KATON ALLA

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

ENSIMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSE.

Olen vuosien kuluessa niin tottunut puhelemaan henkisesti loitolla olevien ystävieni kanssa, tuttujen ja tuntemattomien, että minulle on tullut ehdoton kaipuu puhua tällä kertaa heille ääneenkin. Ja olisinpa kiittämätön, ellen lausuisi heille kiitoksia kaikesta siitä, mitä olen velkapää heitä kohtaan. Siitä alkaen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä pitkää _Jean-Christophen_ tarinaa, olen kirjoittanut sitä heidän kanssaan, heitä varten. He ovat minua rohkaisseet, seuranneet minua kärsivällisesti, lämmittäneet minua suopeudellaan. Jos lienen joskus tehnyt joillekuille heistä jotakin hyvää, ovat he tehneet sitä vielä enemmän minulle. Työni on yhteisten ajatustemme hedelmä.

Tunnustan, että minä en silloin, kun esiinnyin ensi kertaa, uskaltanut toivoa ystäväpiiriämme kourallista suuremmaksi: minun kunniahimoni rajoittui Sokrateen kodin seinien sisälle. Mutta vuosi vuodelta olen yhä enemmän huomannut, kuinka me olemme veljiä siinä suhteessa, että rakastamme samoja ihanteita, kärsimme samoista asioista, niin maaseudulla kuin Parisissakin, niin Ranskassa kuin ulkomailla. Siitä olen saanut todistuksen aivan äskettäin, viimeisen niteeni ilmestyessä, niteen, jossa Christophe purkaa sielunsa halveksumista -- ja minunkin sieluni -- _Markkinatoria_ kohtaan. Ainoakaan kirjoistani ei ole herättänyt niin välitöntä vastakaikua. Se johtuu siitä, ettei se kirja ollutkaan totta puhuen pelkästään minun ääntäni, vaan se oli ystävieni puhetta. Ystävät tietävät hyvin että Christophe on yhtä paljon heidän kuin minunkin. Olemme kaikki antaneet hänelle yhteistä henkeämme.

* * * * *

Koska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa lukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide, jonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville. He eivät tapaa enempää tässä kuin _Markkinatorissakaan_ mitään romaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan katkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen ympäristöään.

On selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani suunnittelemaan.

Elin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia muita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti itselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää vapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta sivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa noille valioille: "Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta."

Sen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria, niin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja niin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti rakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä kirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet; Christophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille asti; ja eräät _Markkinatorin_ luvut, eräät _Jean-Christophen_ lopun niteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin _Sarastus_ tai samaan aikaan kuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan kuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa, oli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis pitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena pysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä elämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken kuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka edelleen vie.

On selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä niteissä (nimittäin kirjoissa _"Markkinatori"_ ja _"Saman katon alla"_) tehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä tämä teos sitten on? Runoelmako? -- Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun näette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen olen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen puitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma lakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka ovat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla väikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset korkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. _Jean-Christophe_ on minusta aina ollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. -- Jokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan, heiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja muutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän pohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee ensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi _Jean-Christophen_ nidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt kummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, -- johon me kaikki menemme.

Tammikuulla, 1909.

R. R.

SAMAN KATON ALLA

Minulla on ystävä!... Suloista on löytää sielu, johon voi turvautua myrskyn keskellä, hellä pakopaikka, jossa viimeinkin saa hengähtää, odottaen, että sydämen läähättävä jyskytys rauhoittuisi! Ei ole enää yksin, ei tarvitse aina olla aseissa, silmät varuillaan, niin että niitä valvonnasta polttaa, kunnes ihminen väsyy ja joutuu vihollisen käsiin! On rakas toveri, jonka haltuun on antanut koko itsensä, -- joka puolestaan on jättänyt koko olemuksensa toisen huomaan. Saa viimein nauttia lepoa, nukkua sillaikaa kuin toinen valvoo, valvoa toisen uinahtaessa. Ilo suojata ihmistä, jota rakastaa ja joka uskoo itsensä minun huolenpitooni kuin pikku lapsi. Vielä suurempi ilo heittäytyä hänen hoiviinsa, tietää, että hän pitää toisen salaisuuden, saa omistaa minut kokonaan. Kun on jo vanhentunut, kulunut, uupunut monta vuotta elämän taakkaa kannettuaan, niin tunteekin nyt syntyvänsä uudestaan, nuorentuvansa tuon ystävänsä hahmossa; näkee riemukseen hänen silmillään maailman jälleen uutena, huomaa hänen tajunnallaan ihanat, ohiliukuvat elämänkuvat, nauttii hänen sydämellään elämän hurmauksesta... Ja ilo on kärsiäkin hänen kanssaan... Ah, kärsimyskin on riemua, kun sitä kokee kahden!

Minulla on ystävä! Etäällä minusta, ja lähellä minua, aina minussa itsessäni. Hän on minun ja minä hänen. Ystävä rakastaa minua. Olen täydellisesti hänen. Rakkaus on vallannut meidän molempien sielut ja tehnyt ne yhdeksi sieluksi.

Kun Christophe heräsi Roussinien illatsujen jälkeisenä aamuna, johtui hänen mieleensä Olivier Jeannin. Hänelle tuli heti vastustamaton halu tavata häntä uudestaan. Hän nousi vuoteesta ja lähti kaupungille. Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Aamu oli lämmin ja hiukan painostava. Tavallista aikaisemman huhtikuun aamu: ukkosen huuru hautoi Parisia.

Olivier asui Sainte-Genevièven mäen juurella, erään pikku kadun varrella, lähellä _Jardin des Plantes'ia_, Kasvitieteellistä puutarhaa. Talo oli kadun kapeimmalla kohdalla. Portaat Olivierin asuntoon veivät valottoman pihan perukasta, pihan, jossa tuntui kaikenlaisia pahoja hajuja. Portaat olivat käännekohdistaan jyrkät ja hiukan vinossa seiniä kohti, joihin oli liidulla tuhrittu jos jonkinlaisia kirjoituksia. Kun Christophe tuli kolmanteen kerrokseen, avasi jokin nainen, harmaa tukka hajallaan hartioilla ja yöröijy puoleksi auki, ovea, koska oli näet kuullut jonkun nousevan portaissa, ja vetäisi sen sitten, Christophen nähdessään, äkäisesti kiinni. Kussakin porraskäänteessä oli monta ovea; ja niiden hatarain ovien takaa kuului kaikkialta lasten kiljuntaa ja telmimistä. Koko talo kuhisi likaisia rahvaan ihmisiä, asuen päälletysten, matalissa komeroissaan, yhteisen, inhottavan pihan ympärillä. Christophea tällainen inhotti, ja hän kummasteli, mikä halu nuo kaikki olennot oli vetänyt tänne, pois maaseudulta, jossa heillä toki olisi ollut raitista ilmaa, ja mitä hyötyä heillä oli Parisista, sillä olivathan he tuomitut elämään täällä kaiken ikänsä kuin haudassa.

Nyt tuli Christophe siihen kerrokseen, jossa Olivier asui. Oikeaa ovikelloa ei ollut, vaan oli nuora, jonka päässä oli solmu. Christophe vetäisi nuorasta niin lujasti, että sisältä kajahtava kellon räminä sai jälleen muutamia talon asukkaita vilkaisemaan ovistaan portaihin. Olivier tuli avaamaan. Christophe hämmästyi, niin hienosti oli Olivier puettu, joskin varsin yksinkertaisesti; ja sellainen huolehdittu ulkoasu vaikutti häneen nyt mieluisena yllätyksenä, vaikkei hän olisi jossakin muussa tilaisuudessa välittänyt moisista asioista yhtään. Siinä oli näet jotakin iloista ja tervettä tämän tahraisen ilmapiirin keskellä nähtynä. Kohta, kun Christophe näki Olivierin rehelliset ja kirkkaat silmät, tuli hänelle aivan edellisen illan vaikutelma. Hän ojensi Olivierille kätensä. Olivier sammalteli, peljästyneenä:

-- Te, tekö tulette!...

Christophe oli niin viehättynyt siitä, että yllätti Olivierin ja näki nyt hänen sielunsa arkuuden ja sekaannuksen aivan peittelemättä, että hän ei muistanut vastata, vaan hymyili ainoastaan. Hän työnsi Olivieria edeltään sisään ja astui nyt uuden tuttavansa ainoaan huoneeseen, joka oli samalla sekä makuukamari että työhuone. Nurkassa ikkunan vieressä oli kapea rautasänky; Christophe huomasi korkean pieluspinkan, joka oli kasattu sänkyyn pääpuoleen. Kolme tuolia, mustaksi maalattu pöytä, pieni piano ja kirjahylly täyttivät melkein koko kamarin. Se oli näet kovin vaatimaton: pieni, matala, ja sai huonosti valoa; ja kuitenkin hohti huoneessa ikäänkuin heiastus siinä asuvan nuorukaisen kirkkaista silmistä. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä, aivan kuin naisen käsi olisi siellä askaroinut; ja pari maljakkoon pistettyä ruusua loi näiden ahtaiden seinien sisälle, jotka olivat muuten somistetut vanhojen firenzeläisten maalarien tauluilla, valokuva-jäljennöksillä, hiukan kevättäkin.

-- Kuinka, te tulitte, tekö tulitte minua katsomaan? toisti Olivier yhä suunniltaan ilosta.

-- Peijakas, täytyihän tulla, vastasi Christophe; sillä tehän ette tietysti olisi tullut.

-- Niinkö luulette? kysyi Olivier. Mutta sitten hän lisäsi:

-- Se on kyllä totta. Mutta kyllä minä ajattelin tulla.

-- Mikä sitten esti tulemasta?

-- Halusin sitä liiaksi.

-- Onpa sekin syy!

-- Niin, niin, älkää naurako. Minä näet pelkäsin, että te ette haluaisi niin paljoa sitä!

-- Minä en sellaisesta paljon välittänyt! Minun teki mieli nähdä teitä, ja minä tulin. Pianhan näen, onko se teistä ikävää.

-- Silloin teillä on merkilliset silmät. He katselivat hymyillen toisiaan. Olivier jatkoi:

-- Minä olin eilen hassu. Luulin, ettette pitänyt minusta. Minua vaivaa pelkuruus aivan kuin tauti: en voi silloin puhua mitään.

-- Älkää olko siitä millännekään. Puhujia on teidän maassanne tarpeeksi; on oikein hauskaa tavata joku, joka on joskus vaiti. Vaikkapa vain arkuudesta, siis vasten tahtoaan.

Christophe nauroi, tyytyväisenä itseensä pistoksestaan.

-- Te tulitte siis minun luokseni sen vuoksi, että minä en puhu mitään?

-- Kyllä, sen tähden juuri, teidän vaiteliaisuutenne laadun tähden. Sitäkin on monenlaista: minä pidän tällaisesta vaikenemisesta, siinä selitys.

-- Mitenkä te sitten tulitte minulle niin suopeaksi? Ettehän ole minua juuri nähnytkään.

-- Se on oma asiani. Minä en kauan kursaile. Kun näen vain vilahdukselta jotkin kasvot, joista pidän, niin on päätökseni valmis: ryhdyn henkilöä ajamaan; minun täytyy hänet tavata.

-- Ettekö koskaan pety sellaisessa haeskelussa?

-- Sangen usein.

-- Ehkä erehdytte tälläkin kertaa.

-- No, se nähdään heti.

-- Oh, silloin olen hukassa! Minua aivan hyytää. Jos ajattelenkin, että te tarkastatte minua, niin vähätkin avuni katoavat näkymättömiin.

Christophe katseli hellän uteliaana Olivierin vaikutuksille herkkiä kasvoja, jotka vuoroin punastuivat ja kalpenivat. Tunteet heiastelivat niissä kuin pilvien varjo vedessä.

-- Miten hermoherkkä nuori mies! ajatteli hän. Aivan kuin nainen.

Christophe kosketti hieman Olivierin polvea.

-- Kuulkaahan, sanoi hän, luuletteko, että minä tulin tänne aseissa teitä vastaan? Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka tekevät psykoloogisia tutkimuksia ystävyyden kustannuksella. Ainoa mitä tahdon, on se, että molemmilla on oikeus olla vapaita ja rehellisiä, antaa ilmi suoraan tunteensa, häpeämättä joutavaa, pelkäämättä sitoutuvansa siten ainaiseksi tai joutuvansa sitten aikoinaan siitä sisälliseen ristiriitaan, -- oikeus pitää toisistaan nyt, mutta sitten, hetki myöhemmin olla pitämättä. Eikö se ole miehekkäämpää ja rehellisempää, vai mitä?

Olivier katseli häntä vakavasti ja vastasi:

-- Se on kyllä varma. Se on miehekkäämpää, ja te olette voimakas. Mutta minä en ole liioin voimakas.

-- Olen aivan varma, että te olette, vastasi Christophe; mutta toisella tavalla. Muuten: minä tulinkin juuri auttamaan teitä voimakkaaksi, jos tahdotte apua. Sillä se, mitä nyt puhuin, sallii minun lisätä, suoremmin kuin olisin voinut ilmaista, jos en olisi äskeistä puhunut, että -- päättämättä mitään varmaa tulevaisuudesta, -- minä pidän teistä.

Olivier punastui korviin asti. Hän oli niin hämillään, ettei voinut liikahtaa eikä mitään vastata. Christophe katseli kamaria.

-- Teillähän on huono asunto. Eikö teillä ole toista huonetta?

-- On romukonttori.

-- Uh, eihän tässä voi hengittääkään. Ja te saatatte asua tässä.

-- Siihen tottuu.

-- Minä en ikinä tottuisi.

Christophe avasi liivinsä napit ja hengitti keuhkojensa pohjasta.

Olivier meni heti avaamaan ikkunan.

-- Teillä mahtaa aina olla paha kaupungeissa, monsieur Krafft. Minua ei uhkaa se vaara, että kärsisin liiasta voimastani. Minä tarvitsen niin vähän ilmaa, että voin elää kaikkialla. Kuitenkin on minunkin joskus, kesäisinä öinä, vaikeaa. Pelolla ajattelen niiden tuloa. Silloin istun vuoteeni reunalla, ja tuntuu kuin tukehtuisin.

Christophe katsoi pieluspinoa, joka oli Olivierin sängyssä, ja Olivierin väsyneitä kasvoja; ja hän näki sielussaan hänen yksinäisen, synkän elämäntaistelunsa.

-- Muuttakaa täältä pois, sanoi hän. Mitä varten te täällä asutte?

Olivier kohautti olkapäitään, ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

-- Yhdentekevää, missä tahansa!...

Ylemmästä kerroksesta kuului askelten kolinaa. Alemmasta kimeitä, riiteleviä ääniä. Ja joka minutti tärisytti seiniä kadulla ohi kiitävien raitiovaunujen jyrinä.

-- Entä tämä koko talo! jatkoi Christophe. Täällähän löyhkää lialta, ummehtuneelta, epäsiistiltä, tuntuu kaikkialla surkea kurjuus; kuinka te voitte illoin tulla tänne sisäänkin? Eikö se vie suorastaan kaikkea elämänhalua? Minun olisi mahdoton elää tällaisessa. Ennen makaisin yöni vaikka jonkin sillan alla.

-- Kyllä se minuakin ensin vaivasi. Olen yhtä herkkä inholle kuin tekin. Kun olin lapsi ja minua vietiin kävelemään, niin minun sydäntäni kouristi, jos ainoastaan kuljettiin jonkin väkeä kuhisevan ja likaisen kadun kautta. Minulle tuli kummallinen kauhu, jota en uskaltanut ilmaista. Minä ajattelin: "Jos nyt tulisi maanjäristys, niin minä kuolisin, ja jäisin ainaiseksi tänne"; ja se tuntui onnettomuuksista kamalimmalta. En aavistanut, että kerran asuisin samanlaisissa paikoissa, vapaaehtoisesti, ja että ehkä sellaisessa kuolisinkin. On täytynyt supistaa vaatimuksiaan. Tällainen inhottaa minua yhäkin; mutta koetan olla sitä ajattelematta. Noustessani asuntoni portaita tukin silmäni, korvani, nenäni, kaikki aistit, kääriydyn itseeni. Ja sitäpaitsi näen alhaalta, katsokaapas, tuon katon takaa, akaasiapuun latvan. Istahdan tähän nurkkaan, sillä tavoin, etten näe mitään muuta. Illoin, kun tuuli häilyttää puuta, olen olevinani kaukana Parisista; suurten metsien humina ei minusta koskaan ennen tuntunut niin suloiselta kuin joskus tämän puun pykäläisten lehtien silkkinen suhina.

-- Niin, näen hyvin, että te haaveksitte alinomaa, sanoi Christophe; mutta on paha, että tuhlaatte sellaista mielikuvituksen voimaa elämän pikku harmeja vastaan; siitä mielikuvituksesta voisi näet syntyä jälleen uutta elämää.

-- Eikö se ole melkein kaikkien ihmisten kohtalo? Ettekö tekin kuluta voimaanne suuttumukseen ja taisteluihin?

-- Se on aivan toinen asia. Minä olen siihen syntynyt. Katsokaahan minun käsivarsiani, kämmeniäni. Minun terveyteni vaatii tappelua. Mutta teillä ei ole liikoja voimia; sen, muuten, hyvin huomaa.

Olivier katseli alakuloisena laihoja sormiaan ja vastasi:

-- Niin, heikko minä olen, olen ollut aina. Mutta minkäpä sille voi?. Täytyy kestää ja elää.

-- Millä te elätte?

-- Annan tunteja.

-- Mitä tunteja?

-- Monenlaisia. Opetan latinaa, kreikkaa, historiaa. Valmistan poikia ylioppilastutkintoon. Luennoin sitäpaitsi siveysoppia eräässä kunnalliskoulussa.

-- Mitä luennoitte?

-- Siveysoppia.

-- Mitä hiiden hullutusta se on? Opetetaanko teidän kouluissanne siveysoppia?

Olivier hymyili:

-- Kyllä.

-- Ja oikeinko siitä riittää puhumista kymmeneksi minutiksi?

-- Minulla on niitä luennoita kaksitoista tuntia viikossa.

-- Opetatteko te sitten poikia tekemään pahaa?

-- Kuinka niin?

-- Ihminen tietää ilman pitkiä luennoitakin, mikä on hyvä.

-- Tai ei tiedä sitä niiden tähden ollenkaan.

-- Aivan niin, ei tiedä ollenkaan. Eikä huonoin tapa tehdä hyvää ole tehdä sitä tietämättään. Hyvä ei ole tiede, se on teko. Ainoastaan neurasteenikot voivat väitellä siveydestä; ja ensimäinen siveyslaeista on se, ettei saa olla neurasteenikko. Peijakkaan saivartelijat! He ovat kuin raajarikkoja, jotka muka tahtoisivat opettaa minua kävelemään.

-- Eivät he teille puhukaan. Tehän kyllä osaatte kävellä; mutta on niin paljon sellaisia, jotka eivät osaa.

-- No hyvä, ryömikööt kuin pikku lapset neljin kontin, kunnes he oppivat sen itse. Mutta tärkeintä on, että he kulkevat, joko sitten neljin kontin tai kaksin.

Christophe harppaili Olivierin kamarissa seinästä toiseen, mahtuen pyörähtämään siinä parhaiksi nelisen askelta. Hän pysähtyi pianon ääreen, aukaisi sen, selaili nuottivihkoja, sipaisi koskettimia, ja sanoi:

-- Soittakaa minulle jotain.

Olivier hätkähti:

-- Minäkö, huudahti hän; johan nyt!

-- M:me Roussin sanoi, että te olette hyvin musikaalinen. Kuulkaa, soittakaahan.

-- Teidänkö kuullen? Oh, vajoaisin häpeästä maan alle.

Christophe purskahti nauruun tämän naiivin ja vilpittömästä sydämestä tulleen huudahduksen kuullessaan, ja myöskin Olivier naurahti hämillään.

-- Vai on ranskalaisillakin se este? sanoi Christophe.

Olivier kieltäytyi yhä soittamasta:

-- Mutta minkä tähden? Minkä tähden te sitä tahdotte?

-- Sanon sen sitten kohta. Soittakaa nyt.

-- Mitä sitten?

-- Mitä vaan haluatte.

Olivier huokaisi, tuli ja istahti pianon ääreen, ja alistuen lauhkeasti uuden ystävänsä väkevän tahdon valtaan alkoi hän, pitkän aikaa epäröityään, soittaa Mozartin kaunista _Adagiota h-mollissa_. Ensin hänen sormensa vapisivat eivätkä jaksaneet käydä lujasti koskettimiin; sitten hän vähitellen tuli rohkeaksi; ja luullen ainoastaan kopioivansa Mozartin sanoja, hän avasikin tietämättään koko oman sielunsa. Musiikki on hyvin petollinen uskottu: se paljastaa jumaloitsijansa salaisimmatkin ajatukset toisille ihmisille, jotka niinikään sitä rakastavat. Mozartin jumalaisen _Adagion_ takaa ei Christophe nyt huomannut Mozartin muotoa, vaan hän näki tämän hänelle vielä tuntemattoman uuden ystävänsä, joka kappaletta soitti: hän näki rakastettavan ja punastelevan Olivierin, hänen arkahermoisen ja puhtaan olemuksensa koko surumielisen kuulauden, hänen hellän hymynsä. Mutta kun Olivier pääsi melkein sävelmän loppuun, huippukohtaan, jossa tuskallisen rakkauden lauseke on kiihkeimmillään ja murtuu, esti voittamaton häveliäisyyden tunne soittajaa jatkamasta; hänen sormensa vaikenivat, ja ääni petti. Hän veti kätensä pois koskettimilta ja sanoi:

-- En voi enää.

Christophe seisoi hänen takanaan, piti käsiään kahden puolen Olivieria, ja lopetti pianolla soittaen keskeytetyn lausekkeen; sitten hän virkkoi:

-- Nyt tunnen teidän sielunne äänen.

Hän otti Olivieria molemmista käsistä, ja katsoi häntä kauan kasvoihin, ja viimein hän sanoi:

-- Kuinka tämä on kummallista!... Olen nähnyt teidät jo ennen... Minä tunsin teidät niin hyvin jo kauan sitten!

Olivierin huulet vapisivat; hän oli jo vähällä puhua. Mutta hän olikin vaiti; Christophe katseli häntä vielä hetken, sitten hän hymyili hiljaa hänelle, ja lähti pois.

Christophe laskeusi alas portaita, ja hänen sydämessään säteili. Häntä vastaan tuli kaksi rumaa paitaressua, toinen kantaen leipää, toinen ruokaöljy-pulloa. Christophe nipisti heitä veitikkamaisesti poskesta. Hän hymyili nyrpeälle talonmiehelle. Kadulla kulkiessaan hän hyräili melkein kovaa. Sitten hän huomasi olevansa Luxembourgin puistossa. Hän heittäytyi loikomaan penkille puun siimekseen, ja sulki silmänsä. Ilma oli tyyni ja raskas; kävelijöitä liikkui vähän. Suihkulähteen kohina kuului epäselvästi vähän väliä katketen, ja joskus hiekan narina jonkun mennessä ohitse. Christophe tunsi, että häntä laiskotti huikeasti, hän kellotteli kuin sisilisko päiväpaisteessa; varjo oli jo kauan siirtynyt pois hänen kasvoiltaan; mutta hän ei viitsinyt itseään liikauttaakaan. Hänen ajatuksensa kiertelivät siellä täällä; hän ei koettanut niitä mihinkään kiinnittää; ne olivat pelkkää epämääräistä autuasta valoa. Luxembourgin kello löi; hän ei sitä kuunnellut; mutta hetken päästä tuli hänelle mieleen, että se oli lyönyt kaksitoista. Hän nousi ponnahtaen istualleen, huomasi, että hän oli laiskotellut kaksi tuntia, myöhästynyt Hechtin luota ja hukannut turhaan koko aamupuolen. Hän naurahti ja lähti vihellellen kotiin. Teki _Rondon_ kaanon-muotoon erään kaupustelijan huudosta. Suruisetkin säveleet saivat hänessä riemuitsevan asun. Kulkiessaan kadulla erään silitysliikkeen ohitse vilkaisi hän, kuten muulloinkin, tuohon puotiin ja näki siellä pienen ja punatukkaisen silittäjätytön: hänen himmeä hipiänsä punotti nyt kuumuutta; hän puki paraikaa ylleen avonaisia liivejään, hoikat käsivarret melkein olkapäihin asti paljaina; tyttö loi Christopheen julkean silmäyksen, niinkuin aina tavallisestikin; mutta ensi kertaa luiskahti se katse irti Christophesta kiihoittamatta häntä. Christophe vain naurahti. Kun hän tuli huoneeseensa, huomasi hän, että hänen kaikki entiset mietteensä olivat haihtuneet. Hän nakkeli ympärilleen hattunsa, takkinsa ja liivinsä, sinne tänne; ja sitten hän ryhtyi työhön, sellaisella innolla kuin olisi aikonut valloittaa maailman. Hän otti käsiinsä sävellyspätkät, joita oli siellä täällä kaikkialla. Hänen ajatuksensa eivät olleet niissä; hän luki ainoastaan silmillään; muutaman minutin päästä vaipui hän samanlaiseen onnelliseen tylsyydentilaan kuin Luxembourgissa; hänen päätään huumasi, se oli kuin humaltunut. Pari kertaa hän huomasi tuon horroksensa ja koetti karistaa sen pois; mutta se ei onnistunut. Hän kirosi iloisesti, nousi paikaltaan ja meni ja painoi päänsä kylmään pesuvatiin. Se selvitti hiukan. Hän tuli takaisin pöytänsä ääreen, hiljaisena, epämääräinen hymy huulillaan. Hän haaveili:

-- Mikä ero on tällä ja rakkaudella?

Vaistomaisesti oli hän lakannut puhumasta itsekseen ääneen, aivan kuin olisi hävennyt jotain. Hän kohautti hartioitaan:

-- Ei ole kahta tapaa rakastaa... Tai, jos niitä onkin: on ainoastaan tapa rakastaa koko olemuksellaan, ja toinen, niiden, jotka eivät anna rakkaudelleen muuta kuin osan liiastaan. Jumala varjelkoon minua sellaisesta sydämen itaruudesta!

Hän keskeytti ajatuksensa, karttoi jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi kehitellä sitä. Kauan hän istui siinä hymyillen sisäisille unelmilleen. Hänen sydämensä hiljaisuus lauloi:

-- Du bist mein, und nun ist das Meine meiner als jemals...

("Sinä olet minun, ja nyt on minuuteni enemmän minun kuin koskaan ennen...")

Hän otti nuottilehden, ja kirjoitti tyynesti siihen sen, mitä hänen sydämensä lauloi.