Part 9

Ja kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen. Anarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin hyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina eteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden tiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene ilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta kukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat olisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he saisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa kohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat hourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. -- Ensiksikin elävät kaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää huomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki toisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa: ei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä kaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi siihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin epäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita se saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä siis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi vastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan, paljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta, yksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat tottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? -- Christophe saattoi kuulla arvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:

-- Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!

Ja seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta, Shakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut heidän päittensä yllä.

-- Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe Sylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren kriitikon, jonkun Lessingin, jonkun...

-- Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.

-- Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.

-- Jos meillä olisi Boileau, sanoi Sylvain Kohn, ei häntä kuultaisi.

-- Jollei häntä kuultaisi, ei hän olisikaan Boileau, vastasi Christophe. Minä vastaan siitä, että jos sanoisin teille suoraan silkan totuuden, niin taitamaton kuin olenkin, kuuntelisitte te sitä ja pitäisitte sen hyvänänne.

-- Poika parka! nauroi Kohn pilkallisesti.

Muuta hän ei sanonut

Hän näytti niin varmalta ja niin tyytyväiseltä tähän yleiseen velttouteen, että Christophe sai äkkiä sen vaikutelman katsellessaan häntä, että tämä mies oli sata kertaa enemmän muukalainen Ranskassa kuin hän itse, ja hänen sydäntään kouristi.

-- Se ei ole mahdollista, sanoi hän taaskin kuten sinä iltana, jolloin hän tympäistynä oli lähtenyt bulevarditeatterista. On muutakin.

-- Mitä muuta sitten tahdotte? kysyi Kohn.

Christophe vastasi itsepintaisena:

-- Ranskaa!

-- Ranskaa, se olemme me, sanoi Sylvain Kohn nauraa hohottaen.

Christophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja kertasi jälleen:

-- On muutakin.

-- No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä makeammin.

Christophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.

II

Sitä mukaa kuin Christophe näki yhä selvemmin siihen ideakattilaan, jossa pariisilainen taide kiehui ja kuohui, valtasi hänet yhä voimakkaammin vaikutelma naisen ylivallasta tämän kosmopoliittisen yhteiskunnan keskuudessa. Hänellä oli luonnottoman vaikutusvaltainen asema. Hän ei enää tyytynyt olemaan miehen toverina. Hän ei tyytynyt edes pyrkimään hänen vertaisekseen. Hänen mielitekonsa tuli olla ylimpänä lakina sekä hänelle että miehelle. Ja mies alistui siihen. Kun kansa vanhenee, jättää se tahtonsa, uskonsa, kaikki elämänehtonsa sen käsiin, joka suo sille nautintoa. -- Miehet luovat teoksia; mutta naiset luovat miehiä, -- (milloin he eivät ryhdy luomaan myös teoksia, kuten siihen aikaan oli laita Ranskassa); -- ja mitä he tekevät, olisi oikeampaa sanoa, että he hävittävät. Ikuisesti naisellinen on epäilemättä aina vaikuttanut innostuttavasti miesten parhaimpiin; mutta huonommille aineksille ja väsähtäneinä aikakausina on olemassa, kuten joku on sanonut, toisenlaista, yhtä ikuista naisellisuutta, joka vetää alaspäin. Tämä hallitsi nyt pariisilaista ajattelua, se oli Tasavallan kuningas.

Christophe tarkasteli uteliaana pariisittaria niissä salongeissa, joihin hän oli saanut pääsyn Sylvain Kohnin esittelyn ja oman taiteellisen kykynsä perustalla. Kuten useimmat ulkolaiset, hän yleisti kaikkiin ranskattariin kohdistuvaksi armottomat huomautuksensa kahdesta, kolmesta tyypistä, jotka hän oli kohdannut: ne olivat nuoria, pienenpuoleisia, kalpeahkoja naisia, joilla oli norja vartalo, värjätyt hiukset ja suuri hattu herttaisessa päässään, joka oli hieman liian suuri ruumiiseen verrattuna; heillä oli sievät, hieman lihavahkot piirteet, pieni, siro, usein jokapäiväinen, aina luonteeton nenä; aina valppaat silmät, joissa ei kuvastunut mitään syvempää elämänkäsitystä ja jotka koettivat näyttää mahdollisimman loistavilta ja suurilta; hienopiirteinen, hyvin hallittu suu; pyöreä leuka; ja heidän kasvojensa alaosa osoitti sellaisten eleganttien ihmisten aineellisuutta, jotka eivät koskaan unohda ottaa huomioon seuraelämän vaatimuksia ja huolehtia taloudesta, miten sotkeutuneita he lienevätkin rakkausseikkailuihinsa. He olivat sieviä, mutta heissä ei ollut rotua. Melkein kaikissa näissä mailmannaisissa tuntui olevan turmeltunutta porvarillisuutta, tai joka ainakin tahtoi näyttää turmeltuneelta, samalla kun heissä havaitsi kaikki luokkansa traditsioonit: varovaisuutta, säästäväisyyttä, kylmyyttä, käytännöllistä järkeä, itsekkyyttä. Miten köyhää elämää! Nautinnonhalua, joka johtui paljoa enemmän aivojen uteliaisuudesta kuin aistien tarpeesta. Keskinkertaista, mutta määrättyä tahtoa. He pukeutuivat aistikkaasti, ja heillä oli koko joukko automaattisia liikkeitä. He silittivät hiuksiaan ja järjestelivät hiuskampojaan siroilla liikkeillä, kämmenpuolella tai käden selällä. He istuutuivat aina siten, että saattoivat ihailla itseään -- tai pitää silmällä naapureitaan -- jostakin läheisestä tai etäisestä peilistä, puhumattakaan päivällis- tai teepöytien kirkkaista, loistavista lusikoista, veitsistä tai hopeaisista kahvikannuista, joissa he ohimennen alati saattoivat kuvastella kasvojaan, jotka kiinnittivät heidän mieltään enemmän kuin kaikki muu maailmassa. Ruoka-aikoina pitivät he ankarasti silmällä terveydellisiä näkökohtia, juoden vettä ja karttaen kaikkia ruokia, jotka saattoivat olla haitaksi heidän jauhonvalkealle hipiä-ihanteelleen.

Juutalaisia oli runsaasti niissä piireissä, joissa Christophe seurusteli; ja hän tunsi aina heihin vetoa, vaikkakaan hän ei senjälkeen, kun hän oli kohdannut Judith Mannheimin, kuvitellut heihin nähden mitään. Sylvain Kohn oli vienyt hänet eräisiin juutalaisiin salonkeihin, joissa hänet oli otettu vastaan sen rodun tavallisella intelligenssillä, joka rakastaa intelligenssiä. Christophe tapasi siellä päivällisillä rahamiehiä, insinöörejä, sanomalehtineekereitä, kansainvälisiä kaupanvälittäjiä, eräänlaisia algierilaisia orjakauppiaita, -- Tasavallan liikemiehiä. He olivat selväjärkisiä ja tarmokkaita, välinpitämättömiä muista, avomielisiä ja sulkeutuneita. Christophe'ista tuntui toisinaan, että rikoksia piili näiden kylmien otsien alla, näiden miesten menneisyydessä ja tulevaisuudessa, jotka olivat kerääntyneet upean pöydän ympärille, joka oli kukkuroillaan liharuokia, kukkia ja viinejä. Miltei kaikki olivat rumia. Mutta naisten joukko oli kokonaisuudessaan ja etäämpää katsoen varsin loistava. Heitä ei tullut katsella liian läheltä: useimmilta puuttui värihienoutta. Mutta heillä oli loistoa, melkolailla aineellista ulkomuotoa, kauniita olkapäitä, jotka ylpeästi aukenivat katseille, ja kykyä käyttää kauneuttansa, vieläpä rumuuttansakin pyydykseksi miehille. Taiteilija olisi havainnut eräissä heistä vanhan roomalaisen tyypin, Neron ja Hadrianuksen aikojen naisen. Saattoi myöskin nähdä Palman maalausten tapaisia kasvoja, lihallisia ilmeitä, raskaita leukoja lujasti kaulassa kiinni, kasvoja, joissa oli eräänlaista eläimellistä kauneutta. Toisilla oli runsaat, kiharat hiukset, tuliset, rohkeat silmät: heistä aavisti, että he olivat hienompia, terävämpiä, valmiita kaikkeen, miehekkäämpiä kuin muut naiset, ja kuitenkin naisellisempia. Joukon keskeltä erotti sieltä täältä henkevämmän profiilin. Nämä puhtaat piirteet polveutuivat tuolta puolen Rooman, kaukaa idästä, Labanin maasta: niistä henki hiljaisuuden ja erämaan runoutta. Mutta kun Christophe lähestyi ja kuunteli sanoja, joita Rebekka vaihtoi roomalaisen Faustinan tai venetsialaisen pyhän Barbaran kanssa, tapasi hän Pariisin juutalaisen, samanlaisen kuin kaikki muutkin, vielä pariisilaista pariisilaisemman, vielä teeskennellymmän ja väärennetymmän, joka lasketteli rauhallisesti ilkeyksiä, riisuen madonnasilmillään toiset ilkialastomiksi sekä sielultaan että ruumiiltaan.

Christophe harhaili ryhmältä ryhmälle voimatta yhtyä mihinkään. Miehet keskustelivat saaliinhimoisina metsästyksestä ja raa'asti rakkaudesta, ainoastaan rahasta varmalla täsmällisyydellä, kylmästi ja karkean pilkallisesti. Tupakkahuoneessa merkittiin kurssinoteerauksia. Christophe kuuli sanottavan eräästä keikailijasta, joka käyskenteli naisten nojatuolien ympärillä, ruusunen napinlävessä, ja lausuili sorahtelevia raskaita kohteliaisuuksia:

-- Mitä! Onko hän päässyt vapaaksi?

Eräässä salongin kolkassa keskusteli kaksi naista erään nuoren näyttelijättären ja erään nuoren naisen rakkaussuhteesta. Välillä pantiin toimeen konsertti. Christophe'ia pyydettiin soittamaan. Runoilijattaret lausuivat hengästyneinä ja hikoillen profeetallisella, ilmestyskirjanomaisella tavalla Sully-Prudhomme'in ja Auguste Dorchain'in runoja. Muuan kuuluisa ilveilijä deklamoi juhlallisesti erästä _Mystillistä ballaadia_ taivaallisen urkusoiton säestyksellä. Musiikki ja runot olivat niin typeriä, että Christophe tunsi niitä kuullessaan pahoinvointia. Mutta roomattaret olivat ihastuneita ja nauroivat täydestä sydämestä, näyttäen komeita hampaitaan. Myöskin Ibseniä näyteltiin: Epiloogi suuren miehen taistelusta yhteiskunnan tukeita vastaan, tarkoittaen heidän huvittamistaan!

Sitten luulivat he olevansa velvollisia juttelemaan taiteesta. Se oli inhoittavaa. Varsinkin naiset ryhtyivät puhumaan Ibsenistä, Wagnerista, Tolstoista keimailun halusta, kohteliaisuudesta, ikävästä, tyhmyydestä. Kun keskustelu kerran oli kääntynyt tälle alalle, oli sitä mahdotonta lopettaa. Paha oli tarttuvaa. Täytyi kuunnella pankkiirien, välittäjien ja orjakauppiaiden lausumia ajatuksia taiteesta. Vaikka Christophe kuinka koetti välttää vastauksia ja kääntää keskustelua muille aloille, niin puhuttiin hänelle itsepintaisesti musiikista ja korkeasta runoudesta. Kuten sanoi Berlioz: "Sellaiset ihmiset puhuvat kylmäverisesti suun täydeltä taiteesta, aivankuin juttu koskisi viiniä, naisia tai muuta ruokotonta". Muuan mielenvikaisten lääkäri tunsi Ibsenin sankarittaressa erään potilaansa, mutta paljoa typerämpänä. Muuan insinööri vakuutti täydellä todella, että _Norassa_ oli mies sympaattisin. Muuan kuuluisa ilveilijä, -- tunnettu koomikko, -- änkytti väräjävällä äänellä syviä ajatuksia Nietzschestä ja Carlyle'istä; hän kertoi Christophe'ille, ettei hän voinut nähdä jotakin Velasquez'in taulua, -- (hän oli päivän sankari) -- "ilman että suuria kyyneleitä vieri hänen poskelleen". Hän tunnusti kuitenkin, -- yhä Christophe'ille, -- että niin korkealle kuin hän asettikin taiteen, hän asetti vielä korkeammalle elämäntaiteen, toiminnan, ja että jos hän olisi saanut valita osansa, hän olisi valinnut Bismarckin osan. Toisinaan oli joukossa niin sanottuja espriin miehiä. Keskustelu ei siitä suurestikaan kohonnut. Christophe otti huomioon, mitä he olivat sanovinaan ja mitä he todella sanoivat. Useimmiten he eivät sanoneet mitään; he turvautuivat tehtyyn jurouteen tai arvoitukselliseen hymyilyyn; he elivät maineellaan, eivätkä halunneet nähdä vaivaa, lukuunottamatta muutamia jaarittelijoita, jotka olivat tavallisesti etelästä. He puhuivat kaikesta. Heillä ei ollut mitään käsitystä arvosta; kaikki oli heistä samalla tasolla: niin Shakespeare, niin Molière, niin Pascal tai Kristus. He vertasivat Ibseniä Dumas nuorempaan tai Tolstoita George Sand'iin, ja luonnollisestikin näyttääkseen, että Ranska oli keksinyt kaiken. He eivät tavallisesti osanneet ainoatakaan vierasta kieltä. Mutta siitä he eivät olleet millänsäkään. Merkitsi sangen vähän heidän yleisölleen, puhuivatko he totta! Tärkeintä oli, että he huvittivat yleisöään ja imartelivat kansallista itserakkautta. Ulkolaisia sai sättiä, minkä halusi, -- lukuunottamatta päivän epäjumalaa, sillä sellaista vaati aina muoti, olipa se sitten Grieg, Wagner, Nietzsche, Gorkij tai d'Annunzio. Innostus ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja epäjumala sai olla varma siitä, että hän jonakin kauniina aamuna päätyisi roskalaariin.

Tällä kertaa oli epäjumalana Beethoven. Beethoven oli muodissa -- kukapa olisi sitä uskonut? Ainakin hienossa mailmassa ja kirjallisissa piireissä: sillä musiikkimiehet olivat heti alkaneet vieroksua häntä seuraten tasapainosysteemiä, joka on yksi Ranskan taiteellisen maun laeista. Tietääkseen mitä ajatella, tarvitsee ranskalaisen tietää, mitä hänen naapurinsa ajattelee, voidakseen ajatella samoin tai päinvastoin. Kun siis arvokkaimmat muusikot huomasivat, että Beethoven tuli yleisesti suosituksi, eivät he enää pitäneet häntä kyllin arvokkaana itselleen; he tahtoivat aina käydä yleisen mielipiteen edellä, eikä koskaan seurata sitä, he käänsivät sille mieluummin selkänsä, kuin olivat sen kanssa yhtä mieltä. He olivat alkaneet nimittää Beethovenia kuuroksi ukoksi, joka huusi kovalla äänellä; ja jotkut vakuuttivat, että hän saattoi olla kunnioitettava moralisti, mutta liian suureksi arvioitu säveltäjänä. -- Tämä huono pila ei ollut Christophe'in makuun. Hienon maailman innostus ei häntä myöskään tyydyttänyt. Jos Beethoven olisi nyt tullut Pariisiin, olisi hän ollut päivän leijona: oli harmillista hänelle, että hän oli jo sata vuotta maannut haudassa. Tämä muotisuosio ei ollut niinkään aiheutunut hänen musiikistaan kuin hänen elämänsä enemmän tai vähemmän romaaninomaisista puolista, jotka olivat tulleet yleisesti tunnetuiksi tunteellisten ja hyveellisten elämäkertojen kautta. Hänen voimakas päänsä leijonankuonoineen oli tullut romanssikuvaksi. Naiset säälittelivät häntä; he antoivat kuulla, että jos he olisivat tunteneet hänet, hän ei olisi ollut niin onneton; ja heidän suuri sydämensä oli sitä uhrautuvampi, kun ei ollut pienintäkään vaaraa siitä, että Beethoven takertuisi heidän sanoihinsa: tuo kunnon ukko ei enää tarvinnut mitään. -- Sentähden tunsivatkin taiteilijat, orkesterinjohtajat ja impressaariot suunnatonta kunnioitusta häntä kohtaan; ja hänen edustajinaan he ottivat vastaan hänelle tarkoitetut suosionosoitukset. Suurenmoisissa juhlakonserteissa, joita annettiin korkeilla hinnoilla, oli hienostolla tilaisuus näyttää auliuttaan, -- ja joskus myös keksiä Beethovenin sinfonioja. Komiteat, joihin kuului näyttelijöitä, hienoston jäseniä, nousukkaita ja poliitikkoja ja joille Tasavalta oli uskonut taiteen kohtalon ohjaamisen, antoivat maailman tietää, että he aikoivat pystyttää muistopatsaan Beethovenille: listalla näkyi muutamien kunnon miesten ohella, joita oli haalittu toisten suositukseksi, koko tuo roskalauma, joka olisi polkenut jalkoihinsa elävän Beethovenin, tai jonka Beethoven olisi murskannut.

Christophe katseli ja kuunteli. Hän puri hampaansa yhteen, jotta ei sanoisi raakuuksia. Koko illan tunsi hän olonsa väkinäiseksi ja sietämättömäksi. Hän ei tiennyt, puhuako vai vaieta. Hänestä tuntui nöyryyttävältä ja häpeälliseltä puhua kohteliaisuudesta, jotakin puhuakseen, kun hän ei tuntenut halua eikä tarvetta puhua. Hänen ei sopinut sanoa, mitä hän todella ajatteli. Hän ei voinut puhua joutavia. Eikä hän edes osannut kohteliaasti vaieta. Jos hän katseli naapuriaan, katseli hän liian kiinteästi ja terävästi: tahtomattaan hän tuli tutkineeksi häntä, ja se loukkasi toista. Jos hän puhui, uskoi hän liiaksi siihen, mitä sanoi: se loukkasi kaikkia ja oli hänelle itselleen kiusallista. Hän tunsi hyvästi, ettei hänen paikkansa ollut siellä; ja kun hän oli kyllin intelligentti tajutakseen tämän ympäristön sopusoinnun, johon hänen läsnäolonsa ei soveltunut, kiusasi häntä hänen käytöstapansa yhtä suuresti kuin hänen isäntäväkeänsäkin. Hän oli kiukkuinen sekä itselleen että heille.

Kun hän vihdoinkin oli astunut ulos yksinäiselle, yölliselle kadulle, oli hän niin lamaantunut ikävästä, ettei hän jaksanut kulkea jalkaisin kotiin; hänen teki mieli paneutua pitkäkseen keskelle katua, kuten hän parisenkymmentä kertaa oli ollut vähällä tehdä palatessaan poikasena suurherttuan linnasta, jossa hän oli ollut soittamassa. Vaikka hänellä toisinaan oli vain viisi, kuusi frangia loppuviikon varalle, käytti hän niistä kaksi ajuriin. Hän nousi ajoneuvoihin nopeasti päästäkseen mahdollisimman pian pakoon; ja istuessaan niissä, hän huokaili uupumuksesta. Kotonaankin hän vielä huokaili maatessaan vuoteellaan... Ja sitte hän yhtäkkiä purskahti nauramaan muistaessaan jonkun hullunkurisen lauseen. Hän yllätti itsensä matkimassa sitä, jäljitellen liikkeitä. Seuraavana päivänä ja vielä myöhemminkin hän saattoi yksinäisellä kävelyllään yhtäkkiä päästää eläimellisiä mörähdyksiä... Miksi hän meni noiden ihmisten luokse? Miksi hän yhä uudelleen meni heitä tapaamaan? Miksi hän pakotti itseään jäljittelemään muiden liikkeitä ja virneitä ja näyttämään huvitetulta asioista, joista hän ei rahtuakaan välittänyt? -- Oliko hän varma siitä, ettei tuo kaikki häntä huvittanut? -- Vuosi sitten hän ei olisi voinut sietää tätä seurapiiriä. Nyt se pohjaltaan häntä huvitti, samalla ärsyttäen. Oliko se pariisilaisen välinpitämättömyyden alkua, joka tarttui häneen? Hän kysyi itseltään levottomana, oliko hän tullut heikommaksi. Mutta hän oli päinvastoin tullut voimakkaammaksi. Hänen henkensä oli vapaampi vieraassa ympäristössä. Hänen silmänsä aukenivat hänen tahtomattansakin näkemään maailman suurta komediaa.

Muuten täytyi hänen, tahtoipa hän tai ei, jatkaa tätä elämää, jos hän tahtoi tehdä taiteensa tunnetuksi pariisilaisissa seurapiireissä, joissa teokset herättivät mielenkiintoa ainoastaan sikäli, kuin tunnettiin taiteilijoita. Ja hänen täytyi pakosta tehdä itsensä tunnetuksi, jos hän tahtoi saada musiikkioppilaita näiden poroporvarien keskuudesta, joita hän tarvitsi elääkseen.

Ja onhan jokaisella sydän, ja sydän kiintyy kaikesta huolimatta; olipa ympäristö mikä tahansa, löytää se aina mihin kiintyä; jollei se kiintyisi, ei se voisi elää.

Niiden harvojen, nuorien hienoston tyttöjen joukossa, joita Christophella oli oppilainaan, oli rikkaan automobiilitehtailijan tytär, Colette Stevens. Hänen isänsä oli ranskalaistunut belgialainen, Antverpenissä asuvan anglo-amerikalaisen ja hollannittaren poika. Hänen äitinsä oli italialainen. Perhe oli siis aito pariisilainen. Christophe'in ja monen muunkin silmissä oli Colette Stevens tyypillinen ranskalainen nuori tyttö.

Hän oli kahdeksantoista vuotias, hänellä oli sametinpehmeät mustat silmät, joilla hän suloisesti katseli nuoria miehiä, espanjattaren silmäterät, jotka täyttivät koko silmäkuopan kostealla kiillollaan, pieni, kapea ja hieman omituinen nenä, jota hän hiukan nyrpisti puhuessaan, samalla muikistaen vallattomasti suutaan, aina hieman epäjärjestyksessä oleva tukka, sievät, mutta säännöttömät kasvot, kalpeahko, puuteroitu iho, lihavahkot, hieman pyöreät piirteet; hänen ilmeensä muistutti pientä, pulleaposkista kissaa.

Hän oli hoikkavartaloinen, sangen hienosti pukeutunut, ja hänessä oli jotakin puoleensa vetävää ja kiehtovaa. Hänen käytöksensä oli teeskentelevää, sievistelevää ja typerää; hän näytteli pikku tyttöä, keinuen tuntikausia kiikkutuolissaan, päästellen ruokapöydässä sellaisia pieniä huudahduksia kuin:

-- Niinkö? Onko se mahdollista?... ja taputtaen käsiään, kun oli jotakin ruokalajia, josta hän piti; salongissa hän poltti paperossia, osoitti miesten nähden ylenpalttista hellyyttä ystävättärilleen, heittäytyen heidän kaulaansa, hyväillen heidän käsiään, kuiskutellen heidän korviinsa, lasketellen lapsellisuuksia ja myöskin ilkeyksiä ihastuttavalla tavalla, suloisella ja hennolla äänellä, jolla hän myöskin tilaisuuden tullen saattoi sanoa sangen kevytmielisiä asioita sen näköisenä, kuin ei olisi sellaisista ollut kysymyskään, millä hän vielä paremmin osasi houkutella muut niitä latelemaan, näyttäen kaiken aikaa viattoman, järkevän pikku tytön naamaa; hänen silmänsä loistivat raskaiden luomien alta nautinnonhaluisesti ja viekkaasti; hän katseli veikistellen sivulta päin, päästämättä ainoatakaan juorua korviensa ohi, ahmien kaikki keskustelun ruokottomuudet ja koettaen aina sieltä täältä saada jonkun sydämen tarttumaan ongenkoukkuun.

Tämä apinapeli, nämä koiranpenikan kujeet, tämä valheellinen viattomuus ei lainkaan miellyttänyt Christophe'ia. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin yhtyä pienen, veijarimaisen tytön metkuihin tai edes suoda niille huomiotaan. Hänen täytyi ansaita leipänsä, pelastaa elämänsä ja ajatuksensa kuolemalta. Hän tarvitsi näitä salonkipapukaijoja ainoastaan hankkiakseen itselleen toimeentulon mahdollisuuksia. Heidän rahansa vastineeksi antoi hän heille opetusta tunnontarkasti, otsa kurtussa, ajatukset suunnattuina tiukasti tehtävään, jottei häntä häiritsisi työn ikävyys eikä oppilaiden keimailu, vaikka he olivat niinkin koketteja kuin Colette Stevens. Hän ei suonut suurempaa huomiota hänelle kuin hänen pienelle serkulleenkaan, kaksitoistavuotiselle, hiljaiselle ja aralle tyttöselle, jonka Stevens'it olivat ottaneet luokseen ja jolle Christophe myös antoi opetusta pianonsoitossa.

Mutta Colette oli kyllin herkkähermoinen tunteakseen, että koko hänen suloutensa meni Christophe'iin nähden hukkaan, ja kyllin taipuisa sopeutuakseen heti Christophe'in tapoihin. Hänen ei tarvinnut edes ponnistaa, kaikki kävi vaistomaisesti. Hän oli nainen. Hän oli kuin muodoton laine. Kaikki hänen kohtaamansa sielut olivat hänelle kuin maljakoita, joiden muodot hän heti uteliaisuudesta ja tarpeesta omaksui. Olemassaoloansa varten tarvitsi hänen aina sulautua jonkun toisen muotoon. Koko hänen persoonallisuutensa oli muodon vaihtelua. Hän vaihtoi usein maljakoita.

Christophe veti häntä useasta syystä puoleensa, ja ensimäinen niistä oli se, ettei hän viehättänyt Christophe'ia. Hän tunsi vetämystä Christophe'iin myöskin siksi, että tämä oli erilainen kuin kaikki muut miehet, joita hän tunsi: hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut sen muotoista ja niin karkeata porsliinimaljakkoa. Hän tunsi lopuksi vetämystä Christophe'iin siksi, että omaten synnynnäisen taidon arvioida heti ensi silmäyksellä tarkasti porsliinimaljakoiden ja ihmisten hinnan, hän heti huomasi, että Christophe'issa eleganssin asemesta oli kestävyyttä, jota eivät mitkään pariisilaiset koruesineet voineet hänelle tarjota.