Part 8

Taiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun onnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen moraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö kaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen taju saivat ravintonsa. -- Täytyy muuten tunnustaa, että se oli irstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa. Se olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai pahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä pilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu sointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien, vastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys, kuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he esittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja, pelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän sen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei pelottaisi pientä lastakaan. -- (Apostoli oli vakuutettu siitä, että hän lausui kohteliaisuuden.) -- Heidän taiteessaan ei milloinkaan tuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin, -- ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi ja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, -- he kammosivat "ennen sanottua". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa päinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen: valittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan niiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen vaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen hyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa kuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan pätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin pikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman tyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.

He leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei runollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He luonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:

Suurenmoinen sielu tärkeint' on, kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon, näkö valtava, liikuttava, loistavainen, sydän väräjöivä, katse unelmainen.

Tällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen, näiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja pahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman tyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka näyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa vastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan ja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan joukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt, jotka olivat autioittaneet maailmaa: -- ja tämän kaiken he tekivät näyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä marionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui oikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän oli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, -- tai Henrik IV:ttä, joka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa oli kylmentynyt häntä kohtaan.

Siten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja sellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. _Grand-Cyrus'n_ aikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen gascognelaisten, -- Scudéry'n ja La Calprenède'in, -- ikuista rotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden, joka on todellisen sankaruuden vihollinen. -- Christophe havaitsi hämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin sukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.

Kaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut muotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana Bossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat kirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä Theresasta. Bodinière'issä näyteltiin _Ristinpolkua_, Ambigu'ssä _Jeesus-lasta_, Porte-Saint-Martin'issä _Kärsimys-näytelmää_, Odéon'issa _Jeesusta_, Jardin d'Acclimation'issa _Kristusta_. Joku mainio jutustaja, -- hekumallisen rakkauden runoilija, -- esitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden maailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus ja Maria Magdaleena: -- _"Mikä on totuus?"_ ja pyhä tyhmä neitsyt. -- Ja heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin tunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.

Christophe sanoi:

-- Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä tukehdun. Lähtekäämme.

Oli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka pysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella, samoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman pöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta ei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen sisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle jäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, -- joka on niitä ranskalaisen taiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua, siksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui hänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä keimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua, henkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia kuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien karikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian ja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua, puhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää vai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen mielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet väitteet, joita _Cinnan_ puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli aivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.

Hän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä kuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka häntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen: hän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan ranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina. Hänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan kuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat piirteet: -- (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa). -- Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään toisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta Christophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän ei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä tarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret esi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei enää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka vimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon asioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin psykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa sydäntään.

Kaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet klassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin _Tartuffe'iä ja Phèdre'aa_... He eivät väsyneet kuulemaan samoja näytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina samoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo lapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään muussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut. Muu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan lahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja jotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu Ranskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan näytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria, ei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen Kreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, -- (kuten kaikki Euroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta saattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi koulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli _Kuningas Lear'ia_ porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile Augier'n komediaa; toinen teki _Hamletista_, oopperan loisto-aarioineen ja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut mieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli itsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare tuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.

Oli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia teatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas ala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella. Olipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla iskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat neulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät uskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki, klassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän vakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun saakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään näppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista, -- pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän teatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen anarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.

Pariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen esittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia. Ei ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja itsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, "ikuisesti eilinen": se vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä, valtioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli kirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen hidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone. Joukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen uutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset ainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät muuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista väriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen hinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta; ja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi nurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja vaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan kuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki. Toiset kääriytyivät akateemiseen _credoon_, toiset kumoukselliseen uskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.

Herättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti Sylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin, jotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. -- Siellä sai nähdä murhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja vatsojen halkomisia, -- kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja tyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta. Sillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, -- samoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa suojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla lörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. -- Mutta Christophe kieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui tähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi askeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä hellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.

Kuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla. Christophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti alusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus ei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, -- kaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan rakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen suurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet mitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri taiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi pikemmin:

-- Oletko terve?

Olla terve, se oli tärkeintä. "Jos runoilija on sairas, alottakoon tekemällä itsensä terveeksi", kuten Goethe sanoi. "Terveeksi tultuaan hän vasta kirjoittakoon".

Pariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä oli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja hankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt joissakin heidän taiteensa piirteissä: -- nautinnonhimossa, ajatuksen hillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi kaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla -- olivat, asianhaarain mukaan, -- terveitä tai sairaita; niissä ei ollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä voimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät, se oli heissä itsessään. -- Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin rakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen kotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan seikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja jotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne olivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten suussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti yltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan estetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle leikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän vakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen elämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki hedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus arvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava taide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, -- kaunis muoto todellakin, kauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi hävittämättömänä, -- teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli tyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka osasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka olivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja, soinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat tyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja järkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä ilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen, jonka Eurooppa havaitsi -- ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon laskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon hienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin! He eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He nauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran rauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo ei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he tahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin loukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta etsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon pappeina.

-- Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me harrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä ei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien tavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me rakastamme kauneutta.

-- Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa anteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli laita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina idealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi uskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan itsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla Taide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, -- milloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen Velvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden löytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!... Se on suurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa elämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota sen kera kirkkaaseen avaruuteen!... Siihen tarvitaan kotkan kynnet, laajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka löydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja kirkuen... Taide taiteen vuoksi!... Onnettomat! Taide ei ole halpaa ruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin, ja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan taistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on kesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar, täytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita: se on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten ne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan, teette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te viljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa, sen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua ihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon, kaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te johdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin, mutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. -- No niin, minä sanon: Missä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta rehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita, että silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole näkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa:

-- Se on vaarallista, sen myönnän: siinä on myrkkyä; mutta se osoittaa erinomaista kykyä!

Aivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:

-- Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!

Christophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki. Puutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää tahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.

Christophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata nähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka muodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa yhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi toisten huoleksi elämän tarkastelun, -- joka tuntee välittäjien kautta. Sitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin silmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä toisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä. Tämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei heijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo museopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien ylöspäin kääntyneet kasvot.

Oli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton auktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei pitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina intelligentteinä taiteilijoina: -- (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet sopivan yhteen). -- Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti lisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin moni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei heitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään. Rohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen tapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä kaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille kunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli opettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa vakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä sitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: "joilla aina on huulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei". Koko ranskalainen parahisto oli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous ja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää teoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas tai typerä. Sanottiin:

-- Saattaa olla... Onhan mahdollista... En tiedä... Pesen käteni.

Jos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:

-- Roskaa.

Sanottiin:

-- Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa. Meidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi ei teidän tule sanoa: "Roskaa", vaan: "Minusta näyttää... Minusta tuntuu, että se on roskaa... Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla, että se on mestariteos. Kukapa tietää?"

Ei ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen tyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut oman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:

Palvelijoiden velvollisuudeksi.

-- Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu. Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.

Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!

Täytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet valtiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja he olivat. -- Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan siivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat järjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja jättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: -- yleiselle kansan äänestykselle.

Itse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä porvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet taisteluun -- tosin vielä perin heikosti -- yleisen puhdistuksen hyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa hän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun sattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä epätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he olivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan suun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki! Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen yleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että taiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön määrätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto -- katsojain lukumäärä ja tulojen numerot -- hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista ajattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että taideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina; ja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis tunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön silmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö puolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli ajatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet toistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.