Part 7

Christophe, -- kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, -- tutustui aluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen kirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä pariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä, luki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden sanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki hirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät useita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan tyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä varsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen isästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä makasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen veljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta, jotka makasivat yhdessä. Viidentenä... Viidentenä hän heitti lehden inholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille:

-- Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?

Sylvain Kohn nauroi ja sanoi:

-- Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:

-- Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:

-- Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.

Hän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta "Taide ja moraali", jossa tultiin siihen tulokseen, että "rakkaus pyhittää kaiken", että "aistillisuus on taiteen kiihotin", ettei "taide voinut olla moraaliton", että "moraali oli jesuiittalaisen kasvatuksen keksintö", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli "halun valtava voima". -- Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä erään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja. Useat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden suurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija, porvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle sangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista. Lyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa uutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa, Bysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta vuosisataa... se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen kokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat olivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä tutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt, että näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa oli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut muista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa arkaistisia ruokottomuuksia.

Mutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten taiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa oikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille sopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten tapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat. He munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa tekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat, vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen niistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä säädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja siitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi aina tarjota yli entisen määrän, -- tarjota yli toisten, yli omansa; -- ja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa näytelmää.

Christophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia vaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut sen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa voinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä hopeapenningistä...

-- Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?

-- Ei sekään.

-- Se ei ole inhimillistä.

-- Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla mies... Inhimillinen!... Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista inhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!... Ei voi rakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta Herraa!...

... Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt saksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut aavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti levittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille kaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset ennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi helposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla tapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön kauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki vieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä hyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat. Hän ajatteli iroonisesti: "Jokaisella kansalla on omat tapansa", ja hänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia, että Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus. Niinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä mätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen taiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.

Christophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen teki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se vähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa käsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti "olennaisten huvitusten mauksi". Mutta kauneimmat ja parhaimmat niistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia, jotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota; ne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he eivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut niistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän ja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen piirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet olivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei taidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen ranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe tiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi keskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in kirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen, että olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta dilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta joskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä pieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in kasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi Barrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin osaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi hienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin epämääräinen suru. -- Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman virtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi siitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.

Näiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi _odor di femina_. Senaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. -- Hyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä kuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun syvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää; useimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat kirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat itseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää olleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa pieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen sadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina teennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja hyville parfymeille, -- liiaksi hyville parfymeille, -- ja myöskin keskinkertaisille, -- ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja imelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe ajatteli Goethen tavoin: "Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin paljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan! Siitä en pidä!" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä epäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä olennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä tyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta, tätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia kuorma-ajureita.

Christophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi arvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli mahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun keskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden taustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset viivat, -- niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon elämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai nuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia, jotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta ei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle hallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi ollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen onnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka tuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet, naiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se raivosi kulkutautina.

Christophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain Kohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin hän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet täydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut kirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää, edustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan mielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan oma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta. Sillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija. Se oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen teoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei kuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan ruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä teattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista esityksistä, -- satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja jotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä ja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia. Neljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo palveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen miljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella esittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän virnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja sanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli erikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat sekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden pariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten, jotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset apinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän pääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän kuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.

Mutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin kirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen suosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen kuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki. Hänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.

Nautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa hyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta nautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta, ruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä miehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja hapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, -- tuota "miehistä suorasukaisuutta", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli yhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen koiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen voimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon aviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, -- (kunhan vain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), -- tuota mässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille irstailun luonteen: -- gallialaista lajia.

Toinen koulu oli _modern-style'iä_. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta myös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet kristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon tavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin tunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat kieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin. Riisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta persoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä ja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua, eräänlaista _olla podrida'a_ [eräs espanjalainen liharuokalaji. S. m.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin teatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja tunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää ylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän taiteellaan oli siten erikoinen tuoksu _sui generis_, joka lemusi hyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he nimittivät sitä _amoralismiksi_.

Muuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko. Heidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman. Tätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia makupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna hänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär kertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti; kunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi sovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja käännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko oman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen muista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan kertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi niistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka ryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän kauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet olivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki tapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, -- ainoa seikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille ylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten maalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten naisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju ja seralji-suitsutuksen tuoksu.

Tyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman sotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli pedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja törkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden sekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat iroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan luontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin kätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan kirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista ja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se riitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta likinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen konttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla, nähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli erikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin sitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta: kourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka kiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin kunniattomista naikkosista.

Joskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea luonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä ties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun sanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin omituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin pariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien ummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt, päihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei kouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; -- Simson -- joka vuosisadat oli istunut varjossa -- nousee äkisti leijonan tavoin ja ravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja hänen vihollisensa päälle.

Christophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:

-- Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan jotakin muuta.

-- Mitä? kysyi Sylvain Kohn.

-- Ranskaa.

-- Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.

-- Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.

-- Niin Ranska, niinkuin Saksakin.

-- Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi kahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.

-- Ei mitään parempaa.

-- On muutakin, intti Christophe.

-- Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja teattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan teidät sinne viedä.

Hän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.

Sinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli juriidista kysymystä.

Heti ensi sanoista alkaen oli Christophe ymmällä siitä, missä maailman kolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin muhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen tavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he tuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin nikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar, joka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin, näytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja hymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä syvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin ja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli mustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi kurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli kirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja, byrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan odottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka kuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma, näytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita. Arkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä rohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.

Sankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa hänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen miehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero tässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon kannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin, että ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen vaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän häpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa ja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta sankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa olla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä olevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin puhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin olisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten kanssa. -- Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit, nämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa, jollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa maaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle kauneutta, miltei hyvettä.

Yleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo loppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se nauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden _tuli_ naurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi ajoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna, milloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät vanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.

-- Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti Christophe lähdettäessä teatterista.

-- Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte nähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.

-- Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on kaunopuheisuutta!

-- Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.

-- Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En voi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?

Sylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.

Ranskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä oli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri on runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: _Sicut amori lupanar_ [Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.

Christophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi, jotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin Kristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; -- ystäviä, jotka pettivät ystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; -- ylistetyn kolminaisuuden sotkuja; -- sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut eurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta; kuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut heidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he enää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe näki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli joutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa; velvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja ja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti velvollisuuden. -- Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan eronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen. Sana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti kaupan.