Part 6

Mutta on helpompi perehtyä Pariisin murteeseen kuin sen musiikkiin. Christophe tuomitsi hänelle ominaisella intohimoisuudella ja saksalaisille synnynnäisellä kykenemättömyydellä ymmärtää ranskalaista musiikkia. Hän oli ainakin vilpitön ja olisi ollut valmis tunnustamaan hairahduksensa, jos hänelle olisi todistettu, että hän oli erehtynyt. Niinpä hän ei pitänytkään itseään sitovina omia tuomioitaan ja jätti oven selkosen seljälleen uusien vaikutelmien varalle, jotka ehkä saattoivat muuttaa hänen mielipiteensä.

Nykyisinkään hän ei ollut tunnustamatta tälle musiikille suurta kykyä, mielenkiintoista aineistoa, harvinaisia rytmi- ja harmonialöytöjä, hienojen, pehmeiden, loistavien kankaiden valikoimaa, värien kimmellystä ja loppumatonta keksintäkyvyn ja henkevyyden tuhlausta. Christophe nautti siitä ja otti siitä oppia. Kaikilla näillä pikku mestareilla oli äärettömän paljon enemmän hengen vapautta kuin Saksan säveltäjillä; he jättivät urheasti valtatien ja samosivat metsien halki. He koettivat kulkea eksyksiin. Mutta he olivat niin viisaita pikku lapsia, ettei se heille onnistunut. Toiset joutuivat jo kaksikymmentä askelta otettuaan takaisin valtamaantielle. Toiset väsyivät heti ja pysähtyivät siihen, missä olivat. Oli niitäkin, jotka olivat jo melkein saapuneet uusille poluille; mutta sen sijaan, että olisivat niitä seuranneet, he istahtivat pientareelle ja vetelehtivät puun alla. Heiltä puuttui ennen kaikkea tahtoa, voimaa; heillä oli kaikki muut lahjat, -- yhtä vain puuttui: väkevätä elämää. Näytti siltä, että tätä ponnistusten määrää oli käytetty sekavasti hyödyksi, ja että se hupeni tielle. Vain harvoin nämä taiteilijat kykenivät pääsemään selville luonteestaan ja suuntaamaan voimansa järkähtämättömästi tiettyä päämäärää kohden. Se oli seurauksena tuosta ranskalaisesta anarkiasta, joka tuhlaa suunnattomat määrät lahjakkuutta ja hyvää tahtoa, antamalla epävarmuuden ja ristiriitaisuuksien tehdä ne tyhjäksi. Tuskinpa oli ainoatakaan tapausta, jolloin joku heidän suurista säveltäjistään, joku Berlioz, joku Saint-Saëns, -- ettemme mainitsisi aivan tuoreimpia, -- ei olisi takertunut itseensä, jolloin heissä ei olisi riehunut itsetuhon ja itsekieltämisen kiihkoa, tarmon, uskon ja ennen kaikkea sisäisen kompassin puutteessa.

Christophe ajatteli nykypäivien saksalaisten röyhkeällä ylenkatseella:

-- Ranskalaiset kykenevät ainoastaan tuhlailemaan voimansa keksintöihin, joilla he eivät tee mitään. He tarvitsevat aina jonkun vieraan mestarin, jonkun Gluckin tai Napoleonin, joka korjaa heidän vallankumoustensa hedelmät.

Ja hän hymyili mielessään "Brumairekuun kahdeksannelletoista päivälle".

Keskellä anarkiaa koetti kuitenkin muuan ryhmä palauttaa järjestystä ja kuria sekä taiteilijoiden että yleisön keskuuteen. Ensi töikseen se oli ottanut latinalaisen nimen, joka toi mieleen erään kirkollisen laitoksen, joka oli kukoistanut kolme- tai neljätoista vuosisataa sitten, goottien ja vandaalien suurten vaellusten aikoina. Christophe'ia hiukan kummastutti, että mentiin niin kauas taaksepäin. Totta kyllä, että täytyi olla vallitseva näköala yli oman aikansa. Mutta oli tarjona vaara, että neljäntoista vuosisadan korkuinen torni oli hieman epämukava tähystyspaikka, josta paremmin sopi seurata tähtien liikuntoja kuin nykyisten ihmisten elämää. Christophe rauhoittui pian huomatessaan, että nämä Gregorius pyhän pojat oleilivat vain harvoin tornissaan; he nousivat sinne ainoastaan kaiuttamaan kelloja. Muun ajan he viettivät kirkossa sen juurella. Christophe, joka oli muutaman kerran läsnä näissä jumalanpalveluksissa, huomasi vasta jonkun ajan kuluttua, että ne olivat katoolisia; hän oli aluksi luullut, että he kuuluivat johonkin pieneen protestanttiseen lahkoon. Maahan kumartunutta yleisöä; hurskaita, suvaitsemattomia, riidanhaluisia oppilaita; heidän etunenässään perin puhdas, perin kylmä, itsepäinen ja hieman lapsellinen mies, uskonnollisen, moraalisen ja taiteellisen opin koskemattomuuden kannattaja, joka abstraktisin lausein selitti musiikin evankeliumia pienelle valittujen piirille, tuomiten levollisena ylpeyden ja kerettiläisyyden. Hän luki niiden syyksi kaikki taiteen virheet ja ihmiskunnan paheet: renesanssin, uskonpuhdistuksen ja nykyisen juutalaisuuden, jonka hän pani samaan säkkiin. Musiikin juutalaiset tuomittiin poltettaviksi _in effigie_, kun heidät ensin oli puettu häpäiseviin pukineihin. Suuri Händel ruoskittiin. Johann Sebastian Bach yksin sai vapahduksen Herran armosta, joka hänessä tunsi erehdyksestä protestantiksi tulleen.

Temppeli Saint-Jacques-kadun varrella harjoitti apostoolista lähetystyötä: siellä pelastettiin sieluja ja musiikkia. Siellä annettiin metcodillista ohjausta, miten tullaan neroksi. Uutterat oppilaat sovelluttivat näitä määräyksiä suurella vaivalla ja täydellä varmuudella. He näyttivät tahtovan hurskaalla aherruksellaan sovittaa esi-isiensä rikollisen kevytmielisyyden: Auberit, Adamit ja tuon päätuomitun, tuon pirullisen aasin, Berlioz'in, paholaisen ihmishahmossa, _diabolus in musica_. Kiitettävällä hehkulla ja vilpittömällä hartaudella levitettiin tunnustettujen mestarien palvelemista. Kymmenisen vuoden kuluessa oli saatu paljon valmista aikaan; ranskalainen musiikki oli muuttanut muotoaan. Eivät ainoastaan ranskalaiset musiikkiarvostelijat, vaan itse säveltäjätkin olivat oppineet musiikkia. Nyt tapasi säveltäjiä, vieläpä virtuoosejakin, jotka tunsivat Bachin teoksia. Se ei ollut niinkään tavallista, ei edes Saksassa! -- Paljon tarmoa uhrattiin varsinkin taisteluun ranskalaisen hengen kotirakkautta vastaan. Kaikki he elävät huoneisiinsa sulkeutuneina ja kammoavat ulosmenoa. Heidän musiikissaankaan ei ole ilmaa: se on suljettujen kamarien ja leposohvien musiikkia, liikkumatonta musiikkia. Siis aivan päinvastoin kuin joku Beethoven, joka sävelsi vaeltaessaan halki kenttien, kuppelehtiessään alas jyrkänteitä, kulkiessaan pitkin askelin auringossa ja sateessa ja säikyttäessään karjalaumoja huitomisellaan ja huudoillaan! Ei ollut pelkoa, että Pariisin säveltäjät häiritsisivät naapureitaan inspiratsiooninta pauhulla, kuten Bonnin karhu. He asettivat säveltäessäänkin sordiinon ajatuksilleen; ja seinäverhot estivät melun ulkoa kuulumasta heidän korviinsa.

_Schola_ oli koettanut puhdistaa ilmaa; se oli avannut ikkunat menneisyyteen. Yksinomaan menneisyyteen. Se oli samaa kuin avata ne pihalle eikä kadulle. Siitä ei ollut suurtakaan apua. Tuskin avattuaan ikkunan, sulkivat he sen jälleen, aivankuin vanhat naiset, jotka pelkäävät nuhaa. Siitä pääsi sisälle joku tuulahdus keskiajasta, Bachista, Palestrinasta ja kansanlauluista. Mutta mitäpä se pyhitti? Huone tuoksui yhtä ummehtuneelta. Itse asiassa he viihtyivät siinä hyvin; he karttoivat suuria uudenaikaisia virtauksia. Ja jos he tunsivatkin enemmän taideasioita kuin muut, kielsivät he yhtä monta seikkaa taiteen alalla. Musiikki sai tässä piirissä opillisen luonteen; se ei ollut virvoitusväline: konsertit olivat historiallisia luentoja tai kasvatusesitelmiä. Liiaksi edistyneet ajatukset akademisoitiin. Suuri, jyrisevä Bach oli otettu kesytettynä kirkon helmaan. Hänen musiikkinsa joutui näissä skolastisissa aivoissa samanlaisen muutoksen alaiseksi kuin Raamatun raivoisa, sensuaalinen sisältö englantilaisten aivoissa. Mitä uuteen musiikkiin tulee, oli oppi, jota saarnattiin, sangen aristokraattista kirkollisuutta, joka koetti yhdistää kolmen tai neljän suuren musiikkikauden tunnusmerkit VI:lta XX:lle vuosisadalle. Jos se olisi käynyt päinsä, olisi musiikin alalla saatu aikaan niitä sekasikiömäisiä rakennuksia vastaavia teoksia, joita jotkut Intian varakuninkaat matkoilta palattuaan pystyttivät kaikilta maapallon kulmilta keräämistään kallisarvoisista aineksista. Mutta ranskalaisten terve järki pelasti kuitenkin heidät tuollaisesta barbaarisen oppineisuuden suhdattomuudesta; he varoivat visusti sovelluttamasta teoriojaan käytäntöön; he menettelivät niiden suhteen samoin kuin Molière lääkäriensä: he ottivat vastaan määräykset, mutta eivät seuranneet niitä. Voimakkaimmat astuivat omaa tietänsä. Muu lauma kyhäili oppineita, vaikeasti-sulavia kontrapunktiharjoitelmia: niitä nimitettiin sonaateiksi, kvarteteiksi ja sinfonioiksi... -- "Sonaatti, mitä vaadit minulta?" -- Se ei tahtonut mitään muuta, kuin olla sonaatti. Ajatukset niissä olivat abstraktisia, nimettömiä, mutkikkaita ja ilottomia. Se oli virheetöntä notaaritaidetta. Christophe, joka aluksi oli ollut kiitollinen ranskalaisille siitä, etteivät he pitäneet Brahms'ista, havaitsi nyt että Ranskassa oli paljon pikku Brahms'eja. Kaikki nämä kunnolliset, uutterat, omantunnontarkat työntekijät olivat täynnä hyveitä. Christophe jätti heidän seuransa ylentyneellä mielellä, mutta perin ikävystyneenä. Se oli sangen hyvää, sangen hyvää... Miten ihana oli ilma ulkona!

Pariisissa oli sentään muutamia riippumattomiakin muusikoita, jotka eivät kuuluneet mihinkään kouluun. He olivat ainoat, jotka herättivät Christophe'in mielenkiintoa. Heistä yksin saattoi mitata taiteen elinvoimaisuutta. Koulut ja nurkkakunnat ilmaisevat vain pinnallista muotia tai tekaistuja teorioja. Mutta riippumattomilla, jotka vetäytyvät omaan itseensä, on parempi mahdollisuus löytää omasta itsestään aikansa ja rotunsa todellinen ajatus. Totta on, että ulkolaisen on heitä sen vuoksi vielä vaikeampi ymmärtää kuin muita.

Niin oli laita Christophe'inkin, kun hän ensi kerran kuuli tuon kuuluisan teoksen, jota ranskalaiset ylistivät pilviin saakka ja jonka joku julisti suurimmaksi vallankumoukseksi musiikin alalla, mitä kymmeneen vuosisataan oli tapahtunut. -- (Vuosisadat eivät heille paljoakaan merkinneet: he eivät juuri omastaan irtautuneet.)

Théophile Goujart ja Sylvain Kohn veivät Christophe'in Koomilliseen Oopperaan kuulemaan _Pelléas ja Mélisande'ia._ He olivat kumpainenkin ylpeitä näyttäessään hänelle tätä teosta: olisi melkein luullut, että se oli heidän tekemänsä. He antoivat Christophe'in ymmärtää, että siitä avautuisi hänelle tie Damaskukseen. Näytännön alettuakin he yhä jatkoivat selityksiään. Christophe pyysi heitä olemaan ääneti ja kuunteli tarkkaavaisena. Ensimäisen näytöksen jälkeen hän kumartui Sylvain Kohnin puoleen, joka silmät loistavina kysyi häneltä:

-- No, veikkoseni, mitä sanot siitä?

Christophe virkkoi:

-- Onko se koko ajan tällaista?

-- On.

-- Mutta sehän ei ole mitään.

Kohn päästi huudahduksen ja nimitti häntä poroporvariksi.

-- Ei kerrassaan mitään, jatkoi Christophe. Ei musiikkia, ei kehitystä. Ei mitään tulosta, ei yhtenäisyyttä. Sangen hienoja harmonioja. Sangen hyviä pieniä orkesterivaikutuksia, jotka todistavat erittäin hyvää makua. Mutta se ei ole mitään, ei kerrassaan mitään...

Hän ryhtyi jälleen kuuntelemaan. Vähitellen syttyi lyhtyyn tuli. Hän alkoi erottaa jotakin hämärän keskeltä. Niin, hän tajusi varsin hyvin, että siinä oli tahallista kohtuuden tavoittelua Wagnerin ihannetta vastaan, joka nieli draaman musiikin aaltoihin; mutta hän kysyi itseltään hieman iroonisesti, eikö tämän kieltäymys-ihanteen laita ollut niin, että luovuttiin sellaisesta, mitä ei omistettu. Hän tunsi kautta koko teoksen vaivan pelkoa, vaikutuksen tavoittelua, joka saatiin aikaan mitä pienimmillä ponnistuksilla, velttoa luopumista siitä ankarasta ponnistuksesta, jota Wagnerin valtavat teokset vaativat. Häntä hieman hämmästytti tuo tasainen, yksinkertainen, kaino, ohut lausunta, vaikka se tuntuikin hänestä hieman yksitoikkoiselta; eikä hän saksalaisena pitänyt sitä todellisena. (Hänestä näet tuntui, että kuta enemmän se tavoitteli todellista, sitä paremmin siitä huomasi, kuinka huonosti ranskankieli soveltuu musiikkiin; se on liian loogillista ja hiottua, sillä on liian tarkat ääriviivat, se on sinänsä oma maailmansa, mutta ilmanpitävästi suljettu.) Siitä huolimatta oli yritys mieltäkiinnittävä, ja Christophe yhtyi mielellään tuohon taantumushenkeen, joka nousi vastustamaan Wagnerin taiteen korkealentoista hurjuutta. Ranskalainen säveltäjä näytti hillityn iroonisesti koettavan kuiskailla intohimoisia tunteita puoliääneen. Rakkautta ja kuolemaa ilman huutoja. Vain tuskin huomattava sävelviivan vavahdus, vain joku orkesteri-väritys, aivankuin pieni nytkähdys suupielissä, antoi aavistuksen siitä draamasta, joka sieluja järkytti. Tuntui siltä, kuin säveltäjä olisi peljännyt välitöntä avomielisyyttä. Hänellä oli nerokas maku, -- paitsi eräinä hetkinä, joina Massenet, joka uinuu jokaisen ranskalaisen sydämessä, heräsi hänessä ja saattoi hänet lyyrilliseksi. Silloin havaitsi kuulija hiukset liian vaaleiksi, huulet liian punaisiksi, -- kolmannen tasavallan porvarisnaisen, joka näytteli suurta rakkautta. Mutta ne hetket olivat poikkeuksellisia: pieniä höllennyksiä siinä pakonalaisuudessa, johon tekijä oli alistunut; teosta yleensä hallitsi hienostunut yksinkertaisuus, yksinkertaisuus, joka ei ollut niinkään yksinkertaista, joka oli tahdon tuotetta, vanhan yhteiskunnan hienon hieno kukka. Christophe, tuo nuori barbaari, nautti siitä vain puoliksi. Varsinkin draaman runko, runoelma, harmitti häntä. Hän oli näkevinään vanhenevan pariisittaren, joka näytteli lasta ja antoi kertoa itselleen satuja haltioista. Se ei tosin ollut wagnerilaista ruikutusta, tunteellista ja kömpelöä, aivankuin paksu rheiniläis-tyttö. Mutta ranskalais-belgialainen ruikutus ei ollut sen kummempaa keimailuineen ja salonkilaverteluineen: -- "kutrit", "pikku isä", "kyyhkyset", -- ja kaikki tuo salamyhkäisyys maailmannaisten makuun. Pariisilaissielut ihailivat itseään tässä näytelmässä, joka imartelevan taulun tavoin näytti heille heidän raukean fatalisminsa, heidän budoarinirvanansa ja heidän pehmeän melankoliansa kuvan. Ei jälkeäkään tahdosta. Ainoakaan ei tiennyt, mitä tahtoi. Ainoakaan ei tiennyt, mitä teki.

-- Se ei ole minun syyni! Se ei ole minun syyni!... vaikeroivat nämä suuret lapset. Koko viiden näytöksen ajan, jotka tapahtuivat ainaisessa hämärässä, -- metsissä, luolissa, maanalaisissa holveissa, ruumishuoneissa, -- lentää räpyttelivät nämä etelän lintuset vaivaloisesti sinne tänne. Pienet linturaukat! kauniit, lauhat ja hienot... Miten he pelkäsivät liian voimakasta valoa, raakoja liikkeitä, sanoja, intohimoja, elämää! Elämä ei ole hienostunut. Elämä ei käsittele hansikkailla...

Christophe kuuli kaukaa lähestyvien tykkien jyrinää, jotka ennen pitkää saapuivat murskaamaan tämän hivuneen sivistyksen, tämän pienen, riutuvan Kreikan.

Tämä melankoolinen ja ylpeä säälikö se lie kaikesta huolimatta herättänyt hänessä myötätuntoa tätä teosta kohtaan? Varmaa vain oli, että se kiinnitti hänen mieltään suuremmassa määrin, kuin hän olisi tahtonut tunnustaa. Vaikka hän teatterista poistuessaan yhä itsepintaisesti vastasi Sylvain Kohnille, että "se oli sangen hienoa, sangen hienoa, mutta että siitä puuttui _Schwung'ia_. (lentoa), ja ettei siinä ollut hänestä kylliksi musiikkia", varoi hän sekoittamasta _Pelléas'_ta muihin ranskalaisiin musiikkiteoksiin. Tuo usvan keskellä palava lamppu veti häntä puoleensa. Hän huomasi myöskin muita vireitä, eriskummaisia liekkejä, jotka loimuilivat sen ympärillä. Nämä virvaliekit herättivät hänessä uteliaisuutta: hän olisi tahtonut lähestyä niitä saadakseen tietää, miten ne paloivat; mutta niitä ei ollut helppo tavoittaa. Näitä vapaita säveltäjiä, joita Christophe ei ymmärtänyt ja joita olisi ollut sitä mieltäkiinnittävämpi tarkastella, oli vaikea lähestyä. Heillä ei näyttänyt olevan tuota suurta sympatian tarvetta, joka täytti Christophe'in. Yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta he näyttivät lukevan vähän, tietävän vähän, eikä heillä näyttänyt olevan sanottavasti tiedonhaluakaan. Melkein kaikki elivät syrjässä, toiset ulkopuolella Pariisia, toiset Pariisissa, mutta ehdoin tahdoin eristäytyneinä ja sulkeutuneina pieneen piiriin -- ylpeydestä, arkuudesta, vastenmielisyydestä tai välinpitämättömyydestä. Niin pieni kuin heidän lukunsa olikin, olivat he jakautuneet pieniin kilpaileviin ryhmiin, jotka eivät voineet sietää toisiaan. He loukkaantuivat äärettömän helposti, eivätkä he kärsineet ei vihollisiaan, ei kilpailijoitaan, eikä edes ystäviään, milloin nämä uskalsivat ihailla jotakin muuta säveltäjää kuin heitä tai milloin he rohkenivat ihailla heitä joko liian kylmästi, liian innostuneesti, liian arkisesti tai liian yltiöllisesti. Heitä oli miltei mahdoton tyydyttää. Jokainen heistä oli lopuksi antanut luottamuksen ja patentin jollekin arvostelijalle, joka mustasukkaisena vartioi epäjumalan jalkojen juurella. Siihen ei saanut kukaan muu kajota. -- Jollei heitä ymmärtänyt kukaan muu kuin he itse, eivät hekään ymmärtäneet itseään sen paremmin. Puoluelaistensa ja oman mielipiteensä liehakoimina ja turmelemina he kadottivat pohjan oman taiteensa ja kykynsä arvioimiseen. Herttaiset mielikuvitustaiteilijat luulivat itseään reformaattoreiksi. Aleksandrialaiset taideniekat ryhtyivät kilpailemaan Wagnerin kanssa. He olivat melkein kaikki ylitarjoamisen uhreja. Joka päivä täytyi heidän hypätä korkeammalle entistään ja ennen kaikkea korkeammalle kuin heidän kilpailijansa. Nämä korkeushypyt Pegasuksen selkään eivät heille aina onnistuneet; eivätkä niistä olleet huvitettuja muut kuin jotkut ammattimiehet. He eivät välittäneet mitään yleisöstä, eikä yleisö välittänyt heistä. Heidän taiteellaan ei ollut yhteyttä ihmisten kanssa, se oli musiikkia, joka sai ravintonsa yksinomaan musiikista, ammatista. Christophe sai sen vaikutelman, että varsinkin juuri ranskalaiselle musiikille olisi ollut tarpeen etsiä tukea ulkopuolelta itseään. Tämä hontelo köynnöskasvi ei tullut toimeen ilman tukea: se ei tullut toimeen ilman kirjallisuutta. Sillä ei ollut itsessään kylliksi tarkoitusta elämälleen. Sen hengitys oli heikkoa, se oli vähäverinen ja heikkotahtoinen. Se oli kuin raukea nainen, joka odottaa miehen syleilyä. Mutta tätä hentovartaloista, kalpeata, yltä päältä jalokivillä koristettua bysanttilaista keisarinnaa ympäröi parvi eunukkeja: taidekeikareita, esteettejä ja arvostelijoita. Kansakunta ei ollut musikaalinen; ja koko tämä parikymmentä vuotta suurella melulla toitotettu ihastus Wagneriin, Beethoveniin tai Bachiin tai Debussy'hin ei ulottunut pientä kastia ulommaksi. Tämä lukematon määrä konsertteja, tämä kaikin mokomin paisutettu musiikkitulva ei vastannut mitään todellista yleisen maun kehityksessä. Se oli liiallinen muotirasitus, joka koski vain valiojoukkoa ja saattoi senkin keskuudessa sekasortoa aikaan. Vain kourallinen ihmisiä rakasti todella musiikkia, eivätkä ne suinkaan aina olleet niitä, jotka sillä eniten askartelivat: säveltäjiä ja arvostelijoita. Ranskassa on sangen vähän muusikoita, jotka todella rakastavat musiikkia!

Niin ajatteli Christophe, mutta ei tullut ajatelleeksi, että siten on asian laita kaikkialla, ettei Saksassakaan ole paljoa enempää todellisia muusikoita, ja ettei taiteessa suinkaan ole merkitystä sillä tuhantisella laumalla, joka ei siitä mitään ymmärrä, vaan sillä kourallisella, joka sitä rakastaa ja palvelee sitä ylevällä nöyryydellä. Oliko hän vielä nähnyt niitä Ranskassa? Luovia neroja ja arvostelijoita, -- parhaimmat tekivät työtä hiljaisuudessa, etäällä melusta, kuten Franck oli tehnyt, kuten tekivät nykyajan lahjakkaimmat säveltäjät ja niin moni taiteilija, joka eli koko ikänsä varjossa tuottaakseen myöhemmin jollekin sanomalehtikirjailijalle kunnian hänen keksimisestään ja hänen ystävyydestään, -- ja tuo tuntemattomien, työteliäitten oppineitten pieni armeija, joka kunnianhimoa vailla ja itsestään huolehtimatta kohotti jälleen kivi kiveltä Ranskan muinaista suuruutta, tai joka kansan musikaaliselle kasvatukselle omistautuneena valmisti Ranskan tulevaa suuruutta. Miten paljon olikaan siellä henkiä, joiden rikkaus, vapaus ja yleismaailmalliset harrastukset olisivat herättäneet Christophe'issa mielenkiintoa, jos hän olisi heidät tuntenut! Mutta hän oli tuskin vilaukselta nähnyt pari kolme heistä; eikä hän tuntenut heitä muuten kuin heidän ajatustensa karikatyyrien välityksellä. Hän näki vain heidän virheensä, joita taiteen alalla tavallisiksi käyneet apinat ja sanomalehdistön kauppamatkustajat kopioivat ja liioittelivat. Mikä häntä eniten tympäisi tässä musiikkirahvaassa, oli sen formalismi. Koskaan ei näiden miesten kesken ollut kysymys muusta kuin muodosta. Tunteesta, luonteesta, elämästä ei sanaakaan! Ei yhdelläkään heistä ollut aavistusta siitä, että jokainen todellinen muusikko elää erikoisessa sävelten maailmassa samoinkuin muut ihmiset näkyväisessä maailmassa, ja että heidän päivänsä vierivät ainaisina sävelaaltoina. Musiikkia on ilma, jota hän hengittää, taivas, joka kaartuu hänen yllään. Luonto heijastuu hänen sieluunsa musiikkina. Hänen sielunsakin on musiikkia; musiikkia kaikki, mitä hän rakastaa, vihaa, kärsii, pelkää, toivoo. Kun musikaalinen sielu rakastaa kaunista ruumista, näkee hän sen musiikin muodossa. Rakkaat silmät, jotka lumoavat hänet, eivät ole siniset, harmaat, eivätkä ruskeat: ne ovat musiikkia; hän tuntee ne nähdessään sävelten hyväilyn, ihanan akordin. Tämä sisäinen musiikki on tuhat kertaa rikkaampi sitä musiikkia, joka sitä ilmaisee, ja soitin on alhaisempi kuin se, joka sillä soittaa. Neroa mitataan elämän voimasta ja siitä, miten se pystyy loihtimaan sitä ilmi taiteen, tuon epätäydellisen soittimen avulla. -- Mutta kuinka monella Ranskassa on sellaisesta aavistusta? Tälle kemistikansalle ei musiikki näytä olevan muuta kuin sävelten sommittelutaitoa. He luulevat aakkosia kirjaksi. Christophe kohautti olkapäitään kuullessaan heidän itsekylläisinä sanovan, että ymmärtääkseen taidetta täytyy tehdä abstraktsiooni ihmisestä. He olivat hyvin tyytyväisiä tähän paradoksiin, sillä he luulivat siten osoittavansa musikaalisuuttaan. Niin oli laita Goujart'inkin, tuon hölmön, joka ei ollut koskaan voinut käsittää, miten saattoi tarkalleen muistaa jonkun sävellyssivun -- (hän oli koettanut saada Christophe'in selittämään tätä salaperäistä asiaa) -- ja joka tahtoi saada hänet vakuutetuksi siitä, että Beethovenin sielunsuuruudella ja Wagnerin sensualismilla ei ollut sen suurempaa osaa heidän musiikissaan kuin jonkun maalarin mallilla muotokuvissa.

-- Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä, ettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa kuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!... Ettekö lainkaan aavista, että täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen kauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen musiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa... Mies parka!... Ammattiko yksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä kai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?... Mies parka!... Te olette niiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja sanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään ymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin... Mies parka!... Mies parka!... Riivatun hölmö!

Mutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan kaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin ja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin keskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut kyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe ajatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi aika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää kirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle musiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan vuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle... Elämä! Koko elämä! Kaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa syleilyynsä totuus, -- kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka puree sitä, joka häntä suutelee!

Kyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä harmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään ainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.

Hän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat tislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän pakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista ympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.