Part 5

Christophe rypisti kulmiaan, mutta ei virkkanut sanaakaan, vaan seurasi opastaan. He kulkivat halki puolen Pariisin. He saapuivat toiseen saliin, joka haiskahti tallille ja jossa toisina aikoina näyteltiin satunäytelmiä ja kansankappaleita: -- (musiikki on Pariisissa niiden köyhien työmiesten asemassa, jotka vuokraavat yhteisen asunnon: kun toinen nousee makuulta, paneutuu toinen vielä lämpimään vuoteeseen). Ilma oli luonnollisesti tavattoman huonoa: Ludvig XIV:n ajoista lähtien pitävät ranskalaiset sitä epäterveellisenä; ja teatterien hygienia on, samoinkuin ennen vanhaan Versailles'issa, sellainen, että voi tuskin hengittää. Hienonnäköinen vanhus laski eläintenkesyttäjän elein valloilleen erään Wagnerin näytöksen: -- eläin raukka -- näytös -- muistutti noita eläintarhan leijonia, jotka parrasvaloon asetettuina joutuvat päästään pyörälle ja joita täytyy ruoskia saadakseen ne muistamaan, että ne kuitenkin ovat leijonia. Paksuja farisealaisnaisia ja pieniä tytöntallukoita oli läsnä tässä esityksessä hymy huulilla. Kun leijona oli kiltisti istunut ja kesyttäjä kumartanut ja molemmat tulleet palkituiksi yleisön kättentaputuksilla, aikoi Goujart taas viedä Christophe'in kolmanteen konserttiin. Mutta tällä kertaa Christophe tarrautui tuolinsa kaiteisiin ja sanoi, ettei hän enää hievahda paikaltaan: hän oli jo kyllin saanut juosta konsertista toiseen ja poimia ohimennen jonkun murusen sinfoniasta siellä ja jonkun pätkän konsertista täällä. Goujart koetti hänelle turhaan selittää, että musiikkiarvostelu Pariisissa oli ammatti, joka velvoitti enemmän näkemään kuin kuulemaan. Christophe vastasi, ettei musiikki ollut sellaista, jota sopi kuunnella ajurin vaunuissa, ja että se vaati suurempaa hartautta. Tämä konserttien sekoitus ällötti häntä: yksi riitti hänelle kerraksi.

Häntä hämmästytti tämä konserttien runsaus. Hän luuli useimpain saksalaisten tavoin, että musiikki oli Ranskassa toisarvoisessa asemassa. Hän oli odottanut, että sitä tarjoiltaisiin hänelle pieninä annoksina, mutta huolitellusti. Heti alkajaisiksi tarjottiin hänelle viisitoista konserttia viikon kuluessa. Niitä oli joka ilta ja useasti pari, kolme samana iltana, samaan aikaan eri puolilla kaupunkia. Sunnuntaisin niitä oli neljä samaan aikaan. Christophe ihmetteli tätä soitannollista ruokahalua. Yhtä suuresti hämmästytti häntä ohjelmien runsassisältöisyys. Hän oli näihin saakka luullut, että hänen maalaistensa erikoisalana oli tämä sävelmässäys, joka Saksassa oli tuntunut hänestä useammin kuin kerran vastenmieliseltä. Hän havaitsi nyt, että ranskalaiset veivät vielä heistäkin voiton. He antoivat runsaalla mitalla: kaksi sinfoniaa, yhden konsertin, kaksi tai kolme alkusoittoa, yhden näytöksen jostakin lyyrillisestä draamasta. Ja kaikki eri haaroilta: saksalaisia, venäläisiä, skandinaavialaisia, ranskalaisia, -- olutta, samppanjaa, mantelimaitoa ja viiniä, -- he nielivät kaikki siekailematta. Christophe ihmetteli, miten näillä ranskalaisilla pikkulinnuilla oli niin suuri maha. Se ei heitä lainkaan vaivannut. Danaidien seula. Kaikki valui lävitse.

Christophe huomasi pian, että tämä musiikin paljous rajoittui sangen suppealle alalle. Kaikissa konserteissa kohtasi hän samoja kasvoja ja samoja kappaleita. Nuo yltäkylläiset ohjelmat kiersivät aina samaa kehää. Ei juuri mitään Beethovenia aikaisempaa. Ei juuri mitään Wagnerin jälkeistä. Ja mitä aukkoja silläkin välillä! Musiikki näytti kutistuvan viiteen, kuuteen saksalaiseen ja kolmeen, neljään ranskalaiseen kuuluisaan nimeen sekä -- ranskalais-venäläisen liiton jälkeen -- puoleen tusinaan moskovalaisia kappaleita. -- Ei vanhempia ranskalaisia. Ei suuria italialaisia. Ei XVII:n eikä XVIII:n vuosisadan saksalaisia suurmiehiä. Ei nykypäivien saksalaista musiikkia -- ainoana poikkeuksena Richard Strauss, joka muita ovelampana itse tuli joka vuosi tyrkyttämään uusia teoksiaan Pariisin yleisölle. Ei belgialaista musiikkia, ei tshekkiläistä musiikkia. Mutta mikä ihmeellisintä: tuskin lainkaan nykypäiväin ranskalaista musiikkia. -- Kaikki puhuivat kuitenkin siitä salamyhkäisin sanoin kuin jostakin, joka vielä saa aikaan mullistuksen maailmassa. Christophe odotti joka tilaisuudessa saavansa kuulla sitä. Hän oli sangen tiedonhaluinen ja aivan puolueeton: hän paloi halusta tulla tuntemaan uutta ja saada ihailla neron tuotteita. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän saanut niitä kuulla: sillä hän ei ottanut lukuun kolmea, neljää pientä kappaletta, jotka olivat kyllä varsin sievästi kirjoitettuja, mutta kylmiä ja harkitun monimutkaisia, ja joihin hän ei ollut kiinnittänyt suurempaa huomiota.

Odotellessaan saavansa itse muodostaa mielipiteensä Christophe koetti ottaa selkoa musiikkiarvostelun johdolla.

Se ei ollut helppoa. Se oli oikea sekamelskan pesä. Ei siinä kyllin, että kaikki musiikkilehdet olivat eri mieltä keskenään; ne olivat itsekin ristiriitaisia: jokainen kirjoitus, miltei joka sivu oli eri mieltä. Olisi saanut päänsä pyörälle, jos olisi kaikki lukenut. Onneksi jokainen toimittaja luki vain omat kirjoituksensa, eikä yleisö lukenut ainoatakaan. Mutta Christophe, joka halusi saada perusteellisen käsityksen ranskalaisista säveltäjistä, luki hartaasti joka rivin; ja hän ihmetteli sitä hilpeätä tyyneyttä, jolla tämä kansa liikkui ristiriitaisuudessa aivankuin kala vedessä.

Keskellä tätä mielipiteitten erilaisuutta kummastutti häntä yksi seikka: useimpain arvostelijain kaikkitietävä äänilaji. Ken saattoi siis sanoa, että ranskalaiset olivat herttaisia taiteilijoita, jotka loivat omasta mielikuvituksestaan, eivätkä uskoneet mihinkään. Ne, jotka Christophe näki, olivat kuormitetut paljoa suuremmalla määrällä musiikkitiedettä, -- silloinkin, kun eivät mitään tietäneet, -- kuin koko Rheinin takainen arvostelu.

Siihen aikaan olivat ranskalaiset musiikkiarvostelijat päättäneet opiskella musiikkia. Oli kyllä joitakuita, jotka tunsivat alansa: he olivat originaaleja, jotka olivat ottaneet vaivakseen miettiä taidettaan ja ajatella itse. He olivat luonnollisesti vähän tunnettuja: he saivat tyytyä pieniin aikakauskirjoihinsa, yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta olivat sanomalehdet heiltä suljettuja. Rohkeita, älykkäitä, mieltäkiinnittäviä miehiä, joita heidän eristäytyneisyytensä joskus houkutteli lausumaan paradokseja ja jotka olivat tottuneet puhelemaan itsekseen, julistamaan suvaitsemattomia tuomioita ja laajasti lavertelemaan. -- Toiset olivat hätimmiten ottaneet selon harmonian ensi alkeista ja olivat ylen ihastuneita tuoreesta opistaan. Aivankuin herra Jourdain opeteltuaan kieliopin sääntöjä, he ihailivat tietojaan:

-- _D, a, Da. F, a, Fa. R, a, Ra... Ah! kuinka se on kaunista!... Ah! miten ihanaa on osata jotakin!_...

He eivät puhuneet muusta kuin teemoista, kontrapunkteista, rinnakkaissävelistä ja soinnuista, noonien jaksoista ja suurten terssien sarjoista. Lueteltuaan harmoniasarjat, jotka avautuivat nähtäviksi nuottilehdellä, he pyyhkivät ylpeänä hien otsaltaan: he luulivat selittäneensä kappaleen; he luulivat miltei kirjoittaneensa sen. Itse asiassa he olivat vain kerranneet sitä koulutermein aivankuin koulupoika, joka kieliopillisesti erittelee jonkun sivun Cicerosta. Mutta parhaimpainkin heistä oli niin vaikeata tajuta musiikkia sielun luonnollisena kielenä, että jolleivät he tehneet siitä maalaustaiteen haaraa, he sijoittivat sen tieteen esikaupunkeihin ja rajoittivat sen sointukonstruktsioonien probleemeihin. Niin oppineiden miesten täytyi luonnollisestikin antaa ojennuksia menneen ajan säveltäjille. He keksivät virheitä Beethovenissa ja antoivat Wagnerille patukkaa. Berliozista ja Gluckista he tekivät pilaa. Muut eivät tänä muotiaikana täyttäneet heidän mielestään mittaa kuin Johann Sebastian Bach ja Claude Debussy. Jopa alkoi ensinmainittukin, jota viime vuosina oli paljon väärinkäytetty, näyttää pedanttiselta, vanhoilliselta ja, suoraan sanoen, hieman hullunkuriselta. Sangen arvossapidetyt miehet ylistelivät salamyhkäisesti Rameau'ta ja Couperin'iä, jota sanottiin suureksi.

Näiden oppineiden miesten kesken sukeutui eepillisiä kamppailulta. He olivat kaikki muusikoita, mutta kun heillä oli eri menettelytapansa, väittivät he kukin omaansa ainoaksi hyväksi ja huusivat alas ammattiveljiensä menettelytavat. He haukkuivat toisiaan epäkelvoiksi kirjailijoiksi ja epäkelvoiksi oppineiksi; he löivät toisiaan korvalle sanoilla idealismi ja materialismi, symbolismi ja verismi, subjektivismi ja objektivismi. Christophe mietti, ettei olisi kannattanut saapua Saksasta löytääkseen Pariisissa samat kiistat. Sen sijaan, että olisivat olleet kiitollisia hyvälle musiikille siitä, että se tarjosi heidän nautittavakseen niin monta eri muotoa, he eivät suvainneet muuta kuin omaansa. Vimmattu sota jakoi tähän aikaan muusikot kahteen armeijaan: kontrapunktin ja harmonian kannattajiin. Toiset vaativat ankarasti, että musiikkia tuli lukea vaakasuoraan, ja toiset, että sitä tuli lukea pystysuoraan. Jälkimäiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavan muusta kuin maukkaista akordeista, sulavista jaksoista ja mehukkaista soinnuista: he puhuivat musiikista aivan kuin sokerileivoskaupasta. Edelliset eivät sallineet kiinnitettävän huomiota korvaan, tuohon nahkalappuseen: musiikki oli heistä puhe, parlamentaarinen seura, jossa puhujat olivat yhtaikaa äänessä, välittämättä siitä, olivatko toiset vielä lopettaneet. Vähät siitä, vaikkei heitä kuultu! Heidän esityksensä voitiin seuraavana päivänä lukea _Journal officiel'in_ palstoilta: musiikki oli tarkoitettu luettavaksi, eikä kuunneltavaksi. Kun Christophe ensi kertaa kuuli puhuttavan tästä kiistasta _vaakasuoralaisten ja pystysuoralaisten_ välillä, ajatteli hän, että he olivat kaikki hulluja. Kun häntä kehotettiin asettumaan joko peräkkäis- tai päällekkäis-armeijan puolelle, vastasi hän heille tavallisella mielilauseellaan, joka ei suinkaan ollut mikään kohteliaisuus:

-- Hyvät herrat, kaikkien vihollinen!

Ja kun he eivät niin vähällä hellittäneet, kysyen:

-- Millä on musiikissa suurempi merkitys, kontrapunktilla vai harmonialla?

Hän vastasi:

-- Musiikilla. Näyttäkää minulle omanne.

Omasta musiikistaan olivat he kaikki yksimielisiä. Nämä urheat sotijat, jotka pehmittivät toisiaan minkä ennättivät, jolleivät pehmittäneet jotakin kuuluisaa vainajaa, jonka maine eli liian kauan, sulivat sovintoon yhteisestä intohimosta: musikaalisen isänmaallisuutensa hehkusta. Ranska oli heistä suuri musiikkimaa. He julistivat yhteen ääneen Saksan vallastasyöksymistä. -- Christophe ei siitä loukkaantunut. Hän oli itse siinä määrin tuominnut maatansa, ettei voinut hyvällä tunnolla väittää tätä arvostelua vastaan. Mutta puhe ranskalaisen musiikin paremmuudesta hämmästytti häntä hieman: totta puhuen hän näki siitä menneisyydessä sangen vähän jälkiä. Ranskalaiset muusikot väittivät kuitenkin, että heidän taiteensa oli jo sangen varhaisina aikoina ollut ihailtava. Paremmin ihannoidakseen ranskalaista musiikkia alkoivat he muuten pilkata kaikkia edellisen vuosisadan ranskalaisia kuuluisuuksia, lukuunottamatta yhtä ainoata erittäin hyvää ja aitoa mestaria, -- joka oli belgialainen. Tämän teloituksen jälkeen sopi paremmin ihailla arkaistisia mestareita, jotka kaikki olivat unohdettuja ja joista jotkut olivat tähän päivään saakka olleet aivan tuntemattomia. Päinvastoin kuin Ranskan maallikkokoulut, jotka päiväävät maailman alkavan Ranskan vallankumouksesta, pitivät muusikot sitä valtavana vuoriketjuna, jonka harjalle oli noustava voidakseen ihailla sen takaista musiikin kulta-aikaa, taiteen Eldoradoa. Pitkän auringonpimennyksen jälkeen alkoi kulta-aika jälleen elpyä henkiin: kivinen seinä sortui; sävelten taika sai ihmeellisen kevään kukoistamaan; musiikin vanha puu pukeutui uuteen, tuoreeseen lehtivaippaan; harmonian penkereellä avasivat tuhannet kukat hymyilevät silmänsä kohden uutta auringonnousua; kuului lähteitten hopeista solinaa, purojen raikasta laulua: -- se oli idylli.

Christophe ihastui. Mutta kun hän silmäili Pariisin teatterien ohjelmia, näki hän aina Meyerbeerin, Gounod'n, Massenet'n, vieläpä Mascagni'n ja Leoncavallo'n nimet, joiden musiikin hän liiankin hyvin tunsi. Ja hän kysyi ystäviltään, oliko tämä epäkaino musiikki, nämä tyttöjen pyörtymiset, nämä tekokukkaset, tämä hajuvesimyymälä se Armidan puutarha, jonka he olivat luvanneet hänelle näyttää. He huudahtivat loukkaantuneen näköisinä: ne olivat heidän sanojensa mukaan kuolevan aikakauden viime rippeitä; kukaan ei niitä enää ajatellut. -- Todellisuudessa hallitsi _Cavalleria Rusticana_ yhä Koomillisessa Oopperassa ja _Pagliacci_ Oopperassa. Massenet ja Gounod saivat suurimmat tulot; ja musikaalinen kolminaisuus: _Mignon, Hugenotit ja Faust_, oli jo reippaasti purjehtinut ohi tuhannen esityksen niemen. -- Mutta ne kaikki olivat vain ohimeneviä ilmiöitä, joihin ei tullut kiinnittää huomiota. Kun nenäkäs tapaus panee sekaisin jonkun teorian, ei mikään ole yksinkertaisempaa, kuin kieltää se. Ranskalaiset arvostelijat kielsivät nämä hävyttömät teokset, he kielsivät yleisön, joka niille osoitti suosiotaan; ja helposti olisi saanut heidät kieltämään koko musiikkidraaman. Musiikkidraama oli heistä kirjallisuuden haara, siis epäpuhdas. (He kun kaikki olivat kirjailijoita, torjuivat he kaikki sen varjon yltään.) Kaikki ekspressiivinen, deskriptiivinen, suggestiivinen musiikki, sanalla sanoen kaikki musiikki, joka tahtoi jotakin sanoa, leimattiin epäpuhtaaksi. -- Jokaisessa ranskalaisessa on Robespierre'iä. Hänen täytyy aina lyödä pää poikki joltakin henkilöltä tai asialta tehdäkseen ne puhtaiksi. -- Suuret ranskalaiset musiikkiarvostelijat hyväksyivät ainoastaan puhtaan musiikin ja jättivät kaiken muun rahvaalle.

Christophe tunsi itsensä nöyryytetyksi ajatellessaan miten alhainen hänen makunsa oli. Häntä lohdutti hieman se seikka, että hän näki kaikkien näiden säveltäjien jotka halveksivat teatteria, itsekin kirjoittavan teatteria varten: heissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi säveltänyt oopperoita. -- Mutta nekin olivat epäilemättä vain ohimeneviä ilmiöitä. Heitä tuli arvostella, kuten he halusivat itse tulla arvostelluiksi, heidän puhtaan musiikkinsa mukaan. Christophe etsiskeli heidän puhdasta musiikkiaan.

Théophile Goujart vei hänet konsertteihin, joita pani toimeen kansalliselle taiteelle pyhittäytynyt seura. Siellä muokkailtiin ja kehitettiin vitkaan uusia kuuluisuuksia. Se oli suuri nurkkakunta, kokonainen pieni kirkko, jossa oli monta kappelia. Jokaisella kappelilla oli pyhimyksensä, jokaisella pyhimyksellä palvelijansa, jotka mielellään panettelivat naapurikappelin pyhimystä. Christophe ei aluksi nähnyt juuri minkäänlaista eroa näiden pyhimysten kesken. Hän ei luonnollisestikaan voinut, tottunut kun oli aivan toisenlaiseen taiteeseen, ymmärtää rahtuakaan tästä uudesta taiteesta; ja hän ymmärsi sitäkin vähemmän, kun luuli ymmärtävänsä.

Kaikki näytti hänestä kylpevän ainaisessa hämärässä. Se oli "harmaata harmaalla", jossa kaikki viivat oli hämmennetty, vajotettu, hetkittäin selveten ja jälleen häipyen. Näiden viivojen seassa oli jäykkiä, jyrkkiä, aivankuin kulmaviivaimella vedettyjä piirtoja, jotka tekivät teräviä, laihan naisen olkapäätä muistuttavia kulmia. Toiset aaltoilivat ja kiemuroivat kuin sikarin savu. Mutta kaikki sumeni harmaaseen. Eikö Ranskassa enää ollut aurinkoa? Christophe, joka koko Pariisissa olonsa aikana ei ollut nähnyt muuta kuin sadetta ja sumua, oli jo valmis uskomaan, että niin oli laita. Mutta taiteilijan tehtävä on luoda auringonpaistetta sinne, missä sitä ei ennestään ole. Nämä sytyttivät kylläkin pienet lyhtynsä, mutta ne olivat vain kuin kiiltomatojen tuiketta: ne eivät lämmittäneet lainkaan ja niiden valokin oli kovin heikkoa. Teosten nimet vaihtelivat: toisinaan oli kysymys keväästä, päivästä, rakkaudesta, elämänilosta ja retkistä halki ketojen; musiikki itse ei vaihdellut lainkaan; se oli aina yhtä yksitoikkoisen vienoa, kalpeata, raukeata, vähäveristä ja näivettynyttä. -- Ranskassa oli valittujen kesken muotiasiana puhua hiljaa musiikissa. Ja heillä oli siihen täysi syy: sillä jos he korottivat äänensä, huusivat he; keskitietä ei ollut. Ei ollut valittavana muuta kuin hienostunut unteluus ja meluava mahtipontisuus.

Christophe ravisti yltänsä uneliaisuuden, joka alkoi tarttua häneenkin, ja katsahti ohjelmaansa; ja hän hämmästyi suuresti nähdessään, että näillä pienillä sumukoilla, jotka purjehtivat harmaalla taivaalla, oli tarkoituksena esittää tarkasti määrättyjä aiheita. Sillä teorioista huolimatta oli tämä puhdas musiikki miltei aina ohjelmamusiikkia tai ainakin aihemusiikkia. Sättikööt he kirjallisuutta miten tahansa, he tarvitsivat kuitenkin kirjallisen kainalosauvan, johon nojata. Ja omituisia kainalosauvoja ne tavallisesti olivat! Christophe huomasi niiden aiheiden eriskummaisen lapsellisuuden, joita he koettivat kuvata. Siinä oli hedelmä- ja kasvitarhoja, kanaloita, musikaalisia eläinkokoelmia, todellinen _Kasvitieteellinen puutarha_. Jotkut transponoivat orkesterille tai pianolle Louvre'in tauluja tai Oopperan freskoja; he siirsivät musiikkiin Cuyp'in, Baudry'n ja Paul Potter'in. Selityksistä sai tietää, milloin oli kysymys Pariksen omenasta, hollantilaisesta majatalosta tai valkoisen hevosen kaulasta. Se tuntui Christophe'ista vanhojen lasten leikiltä, joita ei huvittanut muu kuin kuvat; kun he eivät osanneet piirustaa, töhersivät he vihkoihinsa kaikkea, mitä heidän päähänsä pälkähti, ja kirjoittivat naivisti alle, että tässä oli talon, tässä puun kuva.

Näiden sokeitten kuvaniekkojen ohella, jotka näkivät korvillaan, oli myös filosoofeja. He käsittelevät musiikissa metafyysillisiä kysymyksiä. Heidän sinfoniansa olivat abstraktisten periaatteiden taistelua tai jonkun symboolin tai uskonnon esitystä. Ne olivat samoja, jotka oopperoissaan pohtivat aikansa juriidisia tai sosiaalisia kysymyksiä: yleistä äänioikeutta ja naisen oikeuksia, joita Edustajakamarin ja Montmartre'n metafyysikot olivat jauhaneet. Ei epäilty, etteikö musiikissa voisi käsitellä avioeroa, isyyden toteamista ja kirkon ja valtion erottamista. Heidän joukossaan oli sekä maallikkosymbolisteja että kirkollisia symbolisteja. He panivat filosoofiset lumppurit, sosioloogiset katutytöt, profeteeraavat leipurit ja apostooliset kalastajat laulamaan. Goethe puhui jo oman aikansa taiteilijoista, jotka "esittivät Kantin ajatuksia vertauskuvallisissa tauluissa". Christophe'in aikalaiset kirjoittivat sosiologiaa 16-osanuoteilla. Zola, Nietzsche, Maeterlinck, Barres, Jaurés, Mendés, Evankeliumit ja Punainen mylly olivat sen kaivon lähteitä, josta oopperoiden ja sinfoniojen tekijät ammensivat ajatuksensa. Moni heistä oli Wagnerin esimerkin tartuttamana huudahtanut: "Minäkin olen runoilija!" -- ja he piirsivät luottavaisina nuottiensa alle loppusointuisia tai loppusoinnuttomia säkeitä kansakoulutyyliin tai dekadenttisen nurkkanovellin makuun.

Kaikki nämä ajattelijat ja runoilijat olivat puhtaan musiikin puoltajia. Mutta siitä he mieluummin vain puhuivat. -- Joskus he sitä kirjoittivatkin. Se oli silloin musiikkia, joka ei tahtonut sanoa mitään. Onnettomuudeksi he siinä usein onnistuivatkin: se ei sanonut mitään -- ei ainakaan Christopheille. -- Tulee lisätä, että hänellä ei ollut avainta.

Ymmärtääkseen ulkolaista musiikkia, täytyy vaivautua sen kielen oppimiseen, eikä luulla osaavansa sitä ennalta. Christophe luuli niin, kuten kaikki hyvät saksalaiset. Mutta sen saattoi antaa anteeksi. Moni ranskalainenkaan ei ymmärtänyt paremmin kuin hän. Samoinkuin ne Ludvig XIV:n aikuiset saksalaiset, jotka siinä määrin pyrkivät puhumaan ranskaa, että vihdoin unohtivat oman kielensä, niin olivat XIX:n vuosisadan ranskalaiset muusikot niin kauan laiminlyöneet omansa, että heidän musiikistaan oli tullut jonkunlaista ulkolaista murretta. Aivan viime aikoina oli herännyt liike ranskan puhumiseksi Ranskassa. Kaikki eivät siinä onnistuneet: tapa oli liiaksi juurtunut. Joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta heidän ranskansa oli belgialaista tai oli sillä germaaninen tuoksu. Olihan siis luonnollista, että saksalainen saattoi siitä erehtyä ja selittää järkähtämättömään tapaansa, että se oli perin huonoa saksaa, eikä merkinnyt mitään, koska hän ei sitä ymmärtänyt.

Christophe ei tässä tehnyt poikkeusta. Ranskalaiset sinfoniat tuntuivat hänestä abstraktiselta kaunopuheisuudelta, jossa musikaaliset teemat olivat vastakkain tai päällekkäin aivankuin aritmeettisissa laskutoimituksissa: niiden yhdistelmäin ilmaisemiseen saattoi niiden sijasta yhtä hyvin käyttää numeroita tai aakkosten kirjaimia. Eräs rakensi teoksen yhden ainoan sointukaavan etenevälle kehkeämiselle; se ilmaantui täydellisenä vasta viimeisen sivun viimeisessä osassa, ollen yhdeksän kymmenettäosaa teoksesta toukan kehitysasteella. Toinen sommitteli kokoon variatsiooneja teemasta, joka näyttäytyi vasta lopussa, laskeutuen vähitellen monimutkaisesta yksinkertaiseen. Ne olivat perin oppineita leikkikaluja. Täytyi olla samalla sangen vanha ja sangen lapsellinen voidakseen olla niistä huvitettu. Ne olivat vaatineet keksijöiltään suunnattomia ponnistuksia. He uhrasivat vuosia yhden fantasian kirjoittamiseen. He ahersivat hiuksensa harmaiksi etsiessään uusia akordiyhdistelmiä, -- ilmaistakseen...? Vähät siitä, mitä! Uusia ilmaisuja. Kuten elin luo tarpeen, sanotaan, niin päätyy ilmaisukin aina luomaan ajatuksen: tärkeintä vain on, että se on uusi. Uusi, millä hinnalla tahansa! He pelkäsivät sairaaloisesti "ennen sanottua". Parhaimmatkin se oli lamauttanut. Tunsi että he alati pelokkaina vartioivat itseään, pyyhkivät mitä olivat kirjoittaneet ja kyselivät itseltään: "Ah! hyvä Jumala! missä olenkaan ennen kuullut tämän?"... On muusikoita, -- varsinkin Saksassa, -- jotka kuluttavat aikansa liimaamalla toisten säveliä peräkkäin. Ranskalaiset tutkivat tarkasti jokaista sävellausettaan, ettei se vain ollut siinä sävel-luettelossa, joita muut olivat käyttäneet, ja korjailivat lakkaamatta, muutellen nenänsä muotoa niin, ettei se enää ollut minkään tietyn nenän näköinen, eikä yleensäkään nenän näköinen.

Mutta sillä he eivät saaneet Christophe'ia petetyksi: he saattoivat minkä ennättivät verhoutua monimutkaiseen kieleen, näytellä yli-inhimillistä innostusta, vääntelehtiä orkestraalisissa kouristuksissa tai viljellä epäorgaanisia harmomoja, yksitoikkoisia ynistyksiä ja Sarah-Bernhardt-deklamointia, jotka aina alkoivat säveleen ohella ja vaelsivat tuntikausia kuin torkuksissa kulkevat muulit livettävän jyrkänteen reunalla, -- Christophe tunsi aina naamion alla samat pienet, kylmät, tyhjät sielut, ylenmäärin parfymoidut Gounod'n ja Massenet'n tapaan, mutta luonnottomammin. Ja hän toisti Gluckin epäoikeutetut sanat ranskalaisista:

-- Antaa heidän puuhata: he palaavat kuitenkin aina renkutuksiinsa.

He vain koettivat kaikin voimin tehdä sävellyksensä hyvin oppineiksi. He käyttivät kansanlauluja teemoiksi korkeaoppisiin sinfonioihin, jotka muistuttivat Sorbonne'in väitöskirjoja. Se oli päivän suuri huvitus. Eri maiden kansanlaulut otettiin vuoroonsa käytäntöön. -- Ja he muodostelivat niitä yhdeksännen sinfonian tai Franck'in kvartettien tapaisiksi, mutta paljoa vaikeammiksi. Yksi ja toinen sai pienen, kirkkaan ajatuksen. Heti kiiruhti hän sotkemaan siihen toisen, joka ei merkinnyt mitään, mutta sorahteli julmasti ensimäistä vastaan. -- Ja kaikesta tunsi, että nämä miehet olivat niin perin tyyniä, niin liikahtamattoman tasapainoisia!...

Johtaessaan näitä teoksia nuori, moitteeton, raju kapellimestari huitoi, leiskui ja tempoi Michel-Angelon liikkein, aivankuin olisi ollut kysymyksessä Beethovenin tai Wagnerin armeijain henkiinherättäminen. Yleisö, -- osaksi salonkiväkeä, joka oli kuolla ikävään, mutta joka ei mistään hinnasta maailmassa olisi halunnut luopua kunniasta maksaa kalliisti mainehikkaasta ikävästä, -- osaksi oppilaita, jotka olivat onnellisia saadessaan näyttää kouluviisauttaan, selvitellessään ohimennen ammatin rihmoja, -- osoitti tuhlaten mieletöntä suosiota, joka vastasi orkesterinjohtajan liikkeitä ja musiikin pauhua...

-- Suursuisia olette! sanoi Christophe.

(Hänestä oli näet tullut täysi pariisilainen.)