Part 3

Kohn loi häneen viekkaan silmäyksen ja vastasi: -- Enpä todellakaan. En oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Jo usean päivän olen tuntenut voivani huonosti.

-- Ah! hyvä Jumala! huudahti Christophe ja tarttui hänen käsivarteensa. Hoitakaa ennen kaikkea itseänne hyvin! Teidän täytyy levätä. Olen ylen pahoillani, että olen tuottanut teille vielä lisää vaivaa! Teidän olisi pitänyt sanoa minulle tästä. Miltä teistä oikeastaan tuntuu?

Hän otti toisen epäiltävät selitykset niin vakavalta kannalta, että tämä koomillinen luottavaisuus teki aseettomaksi Kohnin, joka parhaansa mukaan koetti salata yltyvää iloisuuttaan. Juutalaisista on ironia niin mieluinen nautinto -- (ja Pariisissa on moni kristityistä tässä kohden juutalainen), -- että he ovat erikoisen anteeksiantavia ikäviä, jopa vihaamiaankin henkilöitä kohtaan, jotka antavat heille aihetta ironian käyttämiseen. Sitäpaitsi ei Kohn voinut olla tuntematta pientä liikutusta sen mielenkiinnon johdosta, jota Christophe osoitti hänelle. Hän oli valmis palveluksiin.

-- Minussa heräsi muuan ajatus, sanoi hän. Ettekö tekisi odottaessanne tunteja jotakin työtä säveljulkaisun alalta?

Christophe myöntyi innostuneena.

-- Tiedän mikä teille sopii, sanoi Kohn. Tunnen hyvästi erään suuren musiikkikustannusliikkeen johtajan, Daniel Hechtin. Esitän teidät hänelle; sittehän näette, mitä tehtäviä hän voi antaa. Minä, kuten tiedätte, en tunne niitä asioita lainkaan. Mutta hän on todellinen musiikkimies. Teidän ei ole vaikea ymmärtää toisianne.

He päättivät tavata seuraavana päivänä. Kohn oli tyytyväinen päästessään Christophe'ista erilleen, tehden hänelle samalla palveluksen.

Seuraavana päivänä Christophe meni noutamaan Kohnia toimistosta. Hän oli tämän neuvosta ottanut mukaansa muutamia sävellyksiään näyttääkseen niitä Hechtille. He tapasivat hänet hänen musiikkikaupastaan Oopperan luona. Hecht ei ollut tietääkseenkään, kun he astuivat sisälle; hän ojensi kylmästi pari sormea Kohnille, eikä ollut huomaavinaan Christophe'in juhlallista tervehdystä. Kohnin pyynnöstä hän siirtyi heidän kanssaan viereiseen huoneeseen, mutta ei pyytänyt heitä istuutumaan. Hän nojasi itse uuniin, jossa ei ollut tulta, ja tuijotti seinään.

Daniel Hecht oli nelisenkymmenen ikäinen, suuri, kylmä mies moitteettomissa pukineissa, hyvin selvää foiniikkialaista tyyppiä, ilmeeltään älykäs ja epämiellyttävä, jörön näköinen. Hänen tukkansa ja pitkä, assyyrialaiskuninkaiden malliin tasaiseksi leikattu partansa olivat mustat. Hän ei juuri koskaan katsonut toista kasvoihin, ja hänen puhetapansa oli jäinen ja raaka ja vaikutti loukkaavalta, yksin hänen tervehtiessäänkin. Tämä röyhkeys oli enemmän näennäistä kuin todellista. Se vastasi epäilemättä jotakin halveksivaa piirrettä hänen luonteessaan, mutta johtui kuitenkin enemmän hänen olentonsa automaattisesta ja kangistuneesta puolesta. Tämän tapaiset juutalaiset eivät ole harvinaisia, eikä yleinen mielipide ole suinkaan lempeä heitä kohtaan: se syyttää ylpeydestä tätä tylyä jäykkyyttä, jonka syynä useasti on ruumiin ja sielun auttamaton kömpelyys.

Sylvain Kohn esitti suojattinsa vaateliaan leikkisällä tavalla ja ylisteli häntä ylenmäärin. Christophe, joka oli hämillään moisesta vastaanotosta, vaappui kahden vaiheilla hattu ja sävellykset käsissä. Kun Kohn oli lopettanut, käänsi Hecht, jolle Christophe tähän saakka oli ollut pelkkää ilmaa, ylenkatseellisesti päänsä häntä kohden ja sanoi katsomatta häneen:

-- Krafft... Christophe Krafft... En ole koskaan kuullut sitä nimeä.

Christophelle olivat nämä sanat kuin nyrkinisku vasten rintaa. Hän karahti punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi suuttuneena:

-- Saatte vielä siitä kuulla.

Hechtin kasvoilla ei huomannut pienintäkään värettä, ja hän jatkoi järkkymättömän levollisena, aivankuin Christophe'ia ei olisi ollutkaan: -- Krafft... Ei, en tunne.

Hän oli niitä miehiä, joille sellainen, jota he eivät tunteneet, oli huonoissa kirjoissa. Hän jatkoi saksaksi:

-- Ja te olette Rheinin maasta?... On merkillistä, miten paljon siellä on väkeä, joka sekaantuu musiikkiin! Luulenpa, ettei siellä ole ainoatakaan, joka ei kuvittelisi olevansa säveltaiteilija.

Hän tahtoi laskea leikkiä, eikä suinkaan olla hävytön, mutta Christophe käsitti asian toisin. Hän olisi antanut sanan sanasta, jollei Kohn olisi ehtinyt ennen häntä.

-- Ah! anteeksi, anteeksi, sanoi hän Hechtille, teette kai minulle oikeutta, sillä minähän en ymmärrä siitä mitään.

-- Se on teille kunniaksi, sanoi Hecht.

-- Jollei tule olla säveltaiteilija ollakseen teille mieliksi, sanoi Christophe kuivasti, olen pahoillani, etten ole teidän mieleisenne.

Hecht jatkoi yhtä välinpitämättömästi ja yhä katsoen muualle:

-- Olette kai jo kirjoittanut sävellyksiä? Mitä olette kirjoittanut? Tietenkin _Lieder_?

-- _Lieder_, kaksi sinfoniaa, sinfoonisia runoelmia, kvartetteja, pianosarjoja ja näyttämömusiikkia, sanoi Christophe kuohuksissaan.

-- Saksassa kirjoitetaan paljon, sanoi Hecht ylenkatseellisen kohteliaasti.

Hän oli sitä epäluuloisempi uuteen tulokkaaseen nähden, kun tämä oli kirjoittanut niin suuren joukon teoksia, eikä hän, Daniel Hecht, tuntenut niitä.

-- No niin, sanoi hän, ehkä voisin teitä käyttää, koska ystäväni Hamilton teitä suosittelee. Me toimitamme parhaillamme erästä kokoelmaa, "Nuorisokirjastoa", jossa julkaisemme helppoja pianokappaleita. Voisitteko "yksinkertaistuttaa" meille Schumannin _Karnevaalin_ ja sovittaa sen kuudelle tai kahdeksalle kädelle?

Christophe hätkähti:

-- Ja sellaistako te tarjoatte minulle, minulle?...

Tämä naivi "minulle" huvitti Kohnia, mutta Hechtin ilme kävi vastustuksenhaluiseksi:

-- En käsitä, mikä teitä tässä ihmetyttää, sanoi hän. Se ei ole niinkään helppoa työtä. Jos se näyttää teistä liian helpolta, sitä parempi! Sittehän näemme. Sanotte olevanne hyvä muusikko. Tuleehan minun se uskoa. Mutta enhän tunne teitä lainkaan.

Hän mietti itsekseen:

-- Jos uskoisi kaikkia noita veitikoita, olisi heissä miestä mestaroimaan itse Johannes Brahmsia.

Christophe -- (joka oli päättänyt hillitä kiivauttaan) -- painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja astui ovea kohti. Kohn pysäytti hänet nauraen:

-- Odottakaa, odottakaa toki! sanoi hän.

Ja kääntyen Hechtin puoleen:

-- Hän on vartavasten tuonut muassaan muutamia kappaleitaan, jotta te voisitte saada käsityksen hänestä.

-- Vai niin! sanoi Hecht ikävystyneenä. No, katsotaan.

Christophe ojensi ääneti sävellykset. Hecht silmäili niitä huolimattomasti.

-- Mikä tämä on? Pianosarja... (Lukien:) _Päivä_... Aina vain ohjelmamusiikkia!...

Näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hän luki hyvin tarkkaavasti. Hän oli erinomainen musiikkimies ja tunsi ammattinsa, vaikkei käsittänytkään mitään sen ulkopuolella. Ensi tahdeista lähtien hän tunsi täydelleen, kenen kanssa oli tekemisissä. Hän käänsi lehtiä ääneti, halveksivan näköisenä, vaikka häntä hämmästytti suuresti lahjakkuus, jota teos ilmaisi. Mutta hänen ynseä luonteensa ja itserakkautensa esti häntä sitä näyttämästä. Hän luki ääneti läpi koko teoksen, nuottiakaan sivuuttamatta:

-- Niin, sanoi hän suojelevaan tapaan, se on sangen hyvin kirjoitettu.

Ankara arvostelu ei olisi niin suututtanut Christophe'ia.

-- Sitä ei tarvitse minulle sanoa, sanoi hän vimmastuneena.

-- Otaksun kuitenkin, sanoi Hecht, että koska te näytätte minulle nämä kappaleet, te tahdotte kuulla, mitä minä niistä ajattelen.

-- Enpä suinkaan.

-- Silloin en käsitä, sanoi Hecht loukkaantuneena, mitä te olette tullut minulta pyytämään.

-- Pyydän teiltä työtä, en mitään muuta.

-- Minulla ei ole teille muuta tällä hetkellä tarjottavana, kuin sitä, mistä puhuin. Enkä siitäkään ole varma. Sanoin, että mahdollisesti voisin sen antaa.

-- Ettekä te voi muulla tavoin käyttää minun laistani säveltäjää?

-- Teidän laistanne säveltäjää? sanoi Hecht purevan iroonisesti. Vähintään yhtä hyvät säveltäjät kuin te eivät ole katsoneet tätä työtä arvoaan alentavaksi. Voisin mainita useita, jotka nyt ovat sangen tunnettuja Pariisissa ja jotka ovat olleet minulle kiitollisia.

-- Ne ovat kurjia raukkoja, puuskautti Christophe. -- (Hän taisi jo joukon ranskankielen vivahduksia.) -- Erehdytte, jos luulette olevanne tekemisissä jonkun heidänlaisensa kanssa. Luuletteko te vaikuttavanne minuun sillä, että ette katso minua suoraan kasvoihin, ja että puhutte minulle siten, kuin olisin pelkkää ilmaa? Te ette suvainnut vastata tervehdykseeni, kun astuin sisälle... Mutta mikä te sitten olette, kohdellessanne minua näin? Oletteko te muusikko? Oletteko te koskaan kirjoittanut mitään?... Ja te tahdotte opettaa minulle, kuinka kirjoitetaan, minulle, jolle kirjoittaminen on koko elämä!... Eikä teillä, luettuanne sävellykseni, ole mitään sen parempaa työtä minulle tarjottavana kuin suurten mestarien silpominen: heidän teoksistaan pitäisi minun tehdä tusinatekeleitä pikku tyttöjen tanssittaviksi... Kääntykää pariisilaistenne puoleen, jos he ovat sellaisia raukkoja, että ottavat onkeensa teidän opetuksenne! Minä puolestani mieluummin läkähdyn!

Mahdotonta ehkäistä tätä sanatulvaa.

Hecht sanoi jäisesti:

-- Teillä on oma vapautenne.

Christophe läksi ja paiskasi mennessään oven läjähtäen kiinni. Hecht kohautti olkapäitään ja sanoi Sylvain Kohnille, joka nauroi:

-- Kyllä hänkin siitä vielä tasaantuu, kuten muutkin.

Sisimmässään hän kunnioitti Christophe'ia. Hän oli kyllin älykäs huomatakseen ei ainoastaan teosten, vaan miestenkin arvon. Christophe'in loukkaavan kiihkon alta oli hän osannut erottaa voiman, jonka hän tiesi harvinaiseksi -- varsinkin taidemaailmassa. Mutta hänen itserakkautensa teki tenän: hän ei mistään hinnasta olisi suostunut tunnustamaan erehdystään. Hän tahtoi vilpittömästi tehdä Christophe'ille oikeutta, mutta hän oli kykenemätön siihen, varsinkin kun Christophe ei nöyrtynyt hänen edessään. Hän odotti, että Christophe palaisi hänen luokseen: hänen synkkä skeptisisminsä ja hänen kokemuksensa ihmisistä olivat opettaneet hänet tuntemaan tahdon välttämättömän heikontumisen kurjuuden kourissa.

Christophe palasi asuntoonsa. Vihanpuuskaa oli seurannut alakuloisuus. Hän tunsi olevansa hukassa. Se heikko tuki, johon hän oli luottanut, oli sortunut. Hän luuli saaneensa verivihollisen ei ainoastaan Hechtistä, vaan myös Kohnista, joka oli hänet esittänyt. Nyt oli hän ypö yksin vihamielisessä kaupungissa. Dieneriä ja Kohnia lukuunottamatta hän ei tuntenut ketään. Hänen ystävättärensä Corinne, kaunis näyttelijätär, johon hän oli tutustunut Saksassa, ei ollut Pariisissa; hän oli kiertueella ulkomailla, Amerikassa, ja tällä kertaa omaan laskuunsa: sillä hän oli tullut kuuluisaksi; sanomalehdet julkaisivat repäiseviä tietoja hänen matkastaan. Mitä tuli siihen pieneen ranskalaiseen opettajattareen, joka hänen tähtensä, joskin hänen tahtomattaan, oli menettänyt paikkansa, ja jota hän kauan oli muistellut omantunnon vaivoja tuntien, miten monesti hän olikaan päättänyt etsiä hänet saavuttuaan Pariisiin! [Ks. Jean-Christophe, IV Kapinoitsija.] Mutta nyt, kun hän oli Pariisissa, hän huomasi unohtaneensa ainoastaan yhden asian: hänen nimensä. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän ei muistanut kuin ristimänimen: Antoinette. Ja vaikkapa hän olisi sen muistanutkin, miten löytää pieni opettajatar-raukka tämän inhimillisen muurahaiskeon keskeltä!

Täytyi niin pian kuin mahdollista hankkia millä elää. Christophe'illa ei ollut enää kuin viisi frangia. Vastenmielisyydestään huolimatta otti hän kysyäkseen isännältään, paksulta kapakoitsijalta, eikö tämä tuntisi siinä korttelissa ketään, jolle hän voisi antaa pianotunteja. Mies, jonka arvonanto jo oli ollut varsin vähäinen vuokralaista kohtaan, joka söi vain kerran päivässä ja puhui saksaa, menetti kaiken kunnioituksen saadessaan kuulla, että tämä oli vain soittoniekka. Hän oli niitä vanhan polven ranskalaisia, joille musiikki oli vain laiskurien työtä.

Hän virnisti:

-- Pianoa!... En tunne. Vai niin, te rimputatte pianoa? Onneksi olkoon!... Onpa merkillistä valita se homma oikein ammatiksi! Minusta musiikki tuntuu aivan samalta kuin sataisi vettä... Ehkäpä te voisitte opettaa minua. Mitäs te muut siitä sanotte? huusi hän kääntyen ryypiskelevien työmiesten puoleen.

He rähähtivät nauramaan.

-- Se on siistiä ammattia, sanoi eräs joukosta. Siinä ei rähjäänny. Ja se huvittaa naisia.

Christophe ei vielä oikein ymmärtänyt ranskaa ja sitä vähemmän kokkapuheita. Hän tapaili sanoja, eikä tiennyt, pitikö hänen suuttua. Isännän vaimo tunsi sääliä häntä kohtaan:

-- No, no, Philippe, olehan hulluttelematta! sanoi hän miehelleen. -- Ehkäpä sentään, jatkoi hän kääntyen Christophe'in puoleen, täällä hyvinkin olisi joku, joka teitä tarvitsisi.

-- Kuka? kysäisi mies.

-- Grasset'n pikku tyttö. Tiedäthän, että hänelle on ostettu piano.

-- Jaha, nuo herrastelijat. Se on totta. Christophe sai tietää, että kysymys oli teurastajan tyttärestä: vanhemmat tahtoivat tehdä hänestä neidin. Heidät saisi ehkä suostumaan siihen, että tyttö ottaisi tunteja, jollei muun, niin sen vuoksi, että siitä puhuttaisiin. Hotellin emäntä lupasi ottaa asian toimekseen.

Seuraavana päivänä hän ilmoitti Christophe'ille, että teurastajan vaimo haluaa tavata häntä. Christophe läksi tämän luokse. Hän tapasi hänet myymäpöydän takana eläinten ruhojen keskellä. Hän oli hauskannäköinen, verevä, imelähymyinen nainen, joka kävi arvokkaan näköiseksi kuullessaan, millä asialla hän oli. Hän otti heti esille hintakysymyksen ja kiirehti lisäämään, ettei hän halua maksaa paljoa, koska piano oli tosin hauska, mutta ei välttämätön, kapine: hän tarjosi Christophe'ille viisikymmentä centimiä tunnilta. Enempää kuin neljä frangia viikolta ei hän missään tapauksessa halunnut maksaa. Sitte kysyi hän epäilevän näköisenä, oliko hän todella taitava musiikissa. Hän näytti tulevan vakuutetuksi ja muuttui ystävällisemmäksi, kun Christophe sanoi, ettei hän ainoastaan osaa soittaa, vaan myös säveltää: se hiveli hänen itserakkauttaan ja hän päätti levittää korttelissa tietoa, että hänen tyttärensä ottaa tunteja säveltäjältä.

Kun Christophe seuraavana päivänä istuutui pianon ääreen, -- kauhean soittimen, joka oli sattuman kautta ostettu ja rämisi kuin kitara, -- vieressään pieni teurastajan tytär, jonka lyhyet, paksut sormet töykkäilivät kömpelösti koskettimia, ilman että hän erotti säveltä toisesta, joka väänteli itseään ikävystyneenä, joka haukotteli heti alusta alkaen, -- kun hänen täytyi sietää äidin silmälläpitoa ja hänen jaarituksiaan, hänen mielipiteitään musiikista ja musiikin opetuksesta, -- silloin hän tunsi itsensä niin kurjaksi, niin surkean nöyryytetyksi, ettei hänellä ollut enää voimaa edes harmistua. Hän palasi masentuneena asuntoonsa, eikä hän muutamaan iltaan voinut syödäkään. Jos hän oli vaipunut tällaiselle asteelle muutamassa viikossa, miten alas hän lopulta vajoaisikaan? Mitä oli häntä hyödyttänyt nousta Hechtin tarjousta vastaan? Se, mihin hän nyt oli joutunut, oli vielä alentavampaa.

Eräänä iltana, kun hän oli kotona, tulvahtivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän heittäytyi epätoivoisena vuoteensa ääreen polvilleen ja rukoili... Ketä hän rukoili? Ketä hän saattoi rukoilla? Hän ei uskonut Jumalaan, hän ei uskonut Jumalaa olevankaan... Mutta hänen täytyi rukoilla, hänen täytyi rukoilla _itseään_. Ainoastaan keskinkertaiset eivät rukoile koskaan. He eivät tiedä mitään voimakkaiden sielujen tarpeesta vetäytyä aika ajoin pyhimpäänsä. Päivän nöyryytysten jälkeen Christophe tunsi sydämensä sykkäilevässä hiljaisuudessa oman ikuisen Olentonsa, Jumalansa läsnäolon. Viheliäisen elämän aallot kuohuilivat syvällä Hänen allaan koskettamatta häntä: mitä yhteistä oli sillä ja Hänellä? Kaikki maailman kärsimykset, kärkkäät tuhoamaan ihmisen, murtuivat tätä kalliota vasten. Christophe tunsi valtimoidensa sykkäilevän, ikäänkuin sisäisen meren käynnin, ja äänen toistavan:

-- Ikuinen... Minä olen... Minä olen...

Hän tunsi hyvin tuon äänen: niin kauas kuin hänen muistinsa ulottui oli hän kuullut sen. Hän saattoi sen kyllä unohtaa; toisinaan kului kuukausmääriä ilman, että hän oli tietoinen valtavan, muuttumattoman rytminsä olemassaolosta; mutta hän tiesi, että se oli olemassa, että se koskaan herkeämättä aaltoili aivankuin yön kätkössä kuohuva valtameri. Tästä musiikista sai hän sen rauhan ja tarmon, jota hän oli siitä ammentanut aina, kun hän oli siitä karaisua etsinyt. Hän nousi ylös rauhoittuneena. Ei, hänen ei suinkaan tarvinnut hävetä raskasta elämäänsä; hän saattoi syödä leipäänsä punastumatta. Niiden, joiden tähden hän sai sen ostaa sellaisella hinnalla, olisi tullut punastua. Kärsivällisyyttä! Kärsivällisyyttä! Aika on vielä tuleva...

Mutta seuraavana päivänä alkoi hänen kärsivällisyytensä jälleen horjua. Ja huolimatta hänen ponnistuksistaan loppui se eräänä päivänä kokonaan: hän raivostui keskellä tuntia tuohon typerään pässinpäähän, joka vielä päälle päätteeksi oli nenäkäs, ilkkui hänen murteellisuudelleen ja osoitti aivan apinamaista kujeilutaitoa tekemällä aina päinvastoin, kuin hän sanoi. Christophe'in vihanpuuskaan vastasi tytönletukka kirkunalla; häntä säikäytti ja harmitti se, että mies, jolle he maksoivat, uskalsi kohdella häntä ilman arvonantoa. Hän huusi, että Christophe oli lyönyt häntä: -- (Christophe oli ravistanut häntä kovanpuoleisesti käsivarresta.) -- Äiti kiirehti hätään raivottaren lailla, peitti tytön suudelmilla ja haukkui Christophe'ia. Teurastajakin ilmaantui vuorostaan paikalle ja selitti, ettei hän salli preussilaisroiston koskea tyttäreensä. Christophe seisoi häpeissään, vihasta kalpeana; hänen teki miltei mieli kuristaa teurastaja sekä hänen vaimonsa ja tyttärensä. Hän pakeni heidän sanakuuroaan. Hänen isäntäväkensä, joka näki hänen saapuvan kuohuksissaan, sai helposti hänen kertomaan koko jutun; ja heidän pahansuopaisuutensa naapureitaan kohtaan sai siitä tyydytystä. Mutta illalla tiesi jo koko kortteli, että saksalainen oli raakalainen, joka pieksi lapsia.

Christophe teki uudelleen kiertokäynnin musiikkikaupoissa, mutta siitä ei ollut mitään tulosta. Ranskalaiset eivät tuntuneet hänestä lainkaan ystävällisiltä, ja heidän levoton liikehtimisensä pani hänen päänsä pyörälle. Hänen vaikutelmansa heistä oli, että he elivät anarkistisessa yhteiskunnassa, jota ohjasi pöyhkeä ja despoottinen byrokratia.

Kun hän eräänä iltana harhaili bulevardeilla masentuneena hyödyttömistä ponnistuksistaan, näki hän Sylvain Kohnin tulevan vastaansa. Luullen, että heidän välinsä olivat rikki, hän katsoi muuanne ja koetti päästä huomaamatta ohitse. Mutta Kohn kutsui häntä:

-- No mitä teille kuuluu tuon mainion päivän jälkeen? kysyi hän nauraen. Aioin tulla teidän luoksenne, mutta en löytänytkään teidän osoitettanne... Jumaliste, hyvä ystävä, en tuntenut teitä lainkaan. Tehän olitte suurenmoinen.

Christophe katsoi häntä hämmästyneenä ja hieman häpeissään:

-- Ettekö ole siitä minulle suuttunut?

-- Siitä teille suuttunut? Kaikkea vielä!

Kaukana siitä, että olisi ollut suuttunut, oli hän päinvastoin iloinnut siitä tavasta, jolla Christophe oli rökittänyt Hechtiä: se oli ollut hänelle nautinnon hetki. Hänestä oli aivan yhdentekevää kumpi oli oikeassa, Hechtkö vai Christophe. Hän katsoi ihmisiä vain sen mukaan, minkä verran huvia heistä saattoi olla hänelle; ja hän oli huomannut Christophessa korkeankoomillisen suonen, jota hän päätti käyttää hyväkseen.

-- Teidän olisi pitänyt tulla katsomaan minua, jatkoi hän. Olen odottanut teitä. Mitä aiotte tehdä tänä iltana? Tulkaa kanssani illalliselle. En päästä teitä enää. Meitä on pieni seurue: muutamia taiteilijoita, jotka kokoonnumme pari kertaa kuussa. Teidän täytyy tutustua tähän piiriin. Tulkaa. Minä esitän teidät. Christophe pani turhaan vastaan arkipukunsa vuoksi. Kohn vei hänet mukaansa.

He astuivat erääseen bulevardiravintolaan ja nousivat ensimäiseen kerrokseen. Christophe huomasi joutuneensa kolmisenkymmenen nuoren, kahdenkymmenenviiden -- kolmenkymmenenviiden korvilla olevan miehen seuraan, jotka keskustelivat vilkkaasti keskenään. Kohn esitti hänet hiljattain Saksan vankiloista karanneena. Seura ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, eikä keskeyttänyt innokasta keskusteluaan, jonka virtaan Kohn heti saavuttuaan heittäytyi.

Christophe, joka tunsi itsensä araksi tämän valitun seuran piirissä, vaikeni ja oli pelkkänä korvana. Kun hänen oli vaikea seurata ranskankielen liukasta sanatulvaa, ei hänen onnistunut käsittää, mistä suurista taiteellisista harrastuksista oli kysymys. Hän sai rauhassa kuunnella. Hän eroitti vain yksinäisiä sanoja: "trusti", "ennakko-osto", "hintojen aleneminen", "kassatulot" ja niiden joukossa sellaisia kuin "taiteen arvokkuus" ja "kirjailijan oikeus". Vihdoin hänelle selvisi, että keskustelu koski liikeasioita. Joukko kirjailijoita, jotka näyttivät kuuluvan johonkin finanssiyhtiöön, kiivaili uuden, kilpailevan yhtiön muodostamista vastaan, joka aikoi anastaa siltä sen liikemonopoolin. Muutamien osakkaiden luopuminen ja siirtyminen kimpsuineen kampsuineen kilpailijan puolelle saattoi heidät raivoon. Ei puhuttu sen vähemmästä kuin kaulan katkaisemisesta. "Kukistaa... Petosta... Häpeällistä peliä... Myyneet itsensä..."

Toiset eivät käyneet elävien, vaan kuolleitten kimppuun, joiden palkkiottomat jälkipainokset vallitsivat kirjamarkkinoita. Näytti siltä, että Musset'n teokset saavuttivat yhä yleisempää suosiota, ja että niitä ostettiin aivan liiaksi. He vaativat valtiolta tarmokasta suojelusta: menneen ajan mestariteoksille tuli asettaa niin suuri vero, ettei niitä voitaisi levittää alhaisilla hinnoilla, jota he katkerina syyttivät epärehelliseksi, nykyajan taiteilijain tavaramenekkiä ehkäiseväksi kilpailuksi.

He keskeyttivät silloin tällöin toistensa puheen tiedustellen, mitkä kassatulot se tai tämä näytelmä edellisenä iltana oli tuottanut. Erään iäkkään, sekä vanhassa että uudessa maailmassa kuuluisan näytelmäkirjailijan menestys saattoi kaikki haltioihinsa; -- he halveksivat häntä, mutta kadehtivat häntä vielä enemmän. -- Kirjailijain tuloista siirtyivät he arvostelijain tuloihin. He keskustelivat siitä, mitä muuan tunnettu kriitikko sai erään bulevarditeatterin joka ensi-illan kiittämisestä -- (mikä epäilemättä oli alusta loppuun pelkkää panettelua). Hän oli kunnon mies, ja kun kauppa kerta oli tehty, pysyi hän rehellisesti sanassaan, mutta hänen suuri taitonsa oli -- (heidän päätelmänsä mukaan) -- siinä, että hän ylisti kappaleita sillä tavalla, että ne mahdollisimman pian kadottivat menekkinsä, joten ensi-iltoja oli useammin. Juttu herätti naurua, mutta ei ihmetyttänyt ketään.

Kaiken tämän seasta kuului suuria sanoja; puhuttiin "runoudesta" ja "taiteesta taiteen vuoksi". Mutta keskellä tätä rahojen kilinää kuulosti se pikemmin: "taiteelta rahan vuoksi". Nämä vasta äskettäin ranskalaisessa kirjallisuudessa alaa voittaneet hevoshuijaritavat närkästyttivät Christophe'ia. Kun hän ei ymmärtänyt raha-asioita, ei hän enää viitsinyt kuunnella koko keskustelua. Vihdoin kääntyi puhelu kirjallisuuteen tai ainakin kirjailijoihin. -- Christophe heristi korviaan kuullessaan Victor Hugon nimen.

Kysymys oli siitä, oliko hän ollut aisankannattaja. He pohtivat perinpohjin Sainte-Beuve'in ja rouva Hugon rakkaussuhdetta. Senjälkeen he puhelivat George Sand'in rakastajista ja heidän keskinäisistä ansioistaan. Se olikin silloisen kritiikin suuri tehtävä: tutkittuaan tyystin suurten miesten asunnot, pengottuaan kaapit, laatikot ja komerot, se ryhtyi nuuskimaan makuuhuonetta. Herra de Lauzun pitkällään kuninkaan ja rouva de Montespanin sängyn alla, siinä sen mielenkiinnon esine silloisessa historian ja todellisuuden palvonnassa: -- (kaikkihan siihen aikaan, kuten tunnettua, palvoivat todellisuutta). -- Christophe'in pöytäkumppanit osoittautuivat sen oikeiksi palvojiksi: he olivat uupumattomia yksityiskohtaisessa totuudenetsinnässään. He ulottivat sen sekä nykypäivien että menneitten aikojen taiteeseen; ja he erittelivät samalla tarkkuus-innolla eräiden tunnetuimpien nykyään elävienkin taiteilijoiden yksityiselämää. Oli omituista, että he pienimpiä yksityisseikkoja myöten tunsivat kohtauksia, jotka tavallisesti tapahtuvat ilman todistajia. Olisi saattanut uskoa, että asianomaiset itse ensimäisinä olivat antaneet yleisölle tarkkoja tietoja -- hartaassa totuus-innossaan.