Part 2

Hän ryhtyi etsimään Dieneriä. Tapansa mukaan, kun hänellä oli joku ajatus päässään, hän ei nähnyt mitään ympärillään. Pariisista sai hän tällä ensimäisellä vaelluksellaan vanhan, huonosti hoidetun kaupungin vaikutelman. Christophe oli tottunut noihin uuden saksalaisen keisarikunnan kaupunkeihin, samalla sangen vanhoihin ja sangen nuoriin, joissa ylpeys uudesta voimasta tuntuu kohoavan ilmoille. Häneen vaikutti epämieluisasti auki revityt kadut, lokaiset ajotiet, ihmistungos, ajopelien sekamelska, -- kaiken laatuisten ja kaiken muotoisten kulkuneuvojen: kunnioitettavien hevos-omnibusvaunujen ja monenlaista järjestelmää olevien höyry- ja sähköraitiovaunujen hälinä, -- katukäytävillä olevat kauppakojut, toreilla sijaitsevat ratsastusradat puuhevosineen (tai pikemmin kummituksineen, lohikäärmeineen) ahdinkoon asti täynnä redingoteihin puettuja kuvapatsaita: -- ties mikä keskiaikaisen kaupungin markkinakorttelin leima, kaupungin, joka oli tehty osalliseksi yleisen äänioikeuden eduista, mutta joka ei voinut irtautua vanhalta kulkuripohjaltaan. Eilinen sumu oli muuttunut vihmovaksi sateeksi. Useissa kaupoissa paloi kaasu, vaikka kello oli jo yli kymmenen.

Harhailtuaan jonkun aikaa Place des Victoires'ia ympäröivissä katusokkeloissa Christophe saapui sen kaupan luo, jota hän etsi Rue de la Banque'in varrelta. Astuessaan sisälle luuli hän näkevänsä pitkän ja hämärän puodin perällä Dienerin järjestämässä kauppa-apulaisten keskellä tavarapakkoja. Mutta hän oli hieman likinäköinen, eikä luottanut oikein silmiinsä, vaikka niiden intuitsiooni hänet harvoin petti. Kaupan perällä olevien kesken syntyi liikettä, kun Christophe oli sanonut nimensä sille apulaiselle, joka kääntyi hänen puoleensa; ja salakähmäisen neuvottelun jälkeen erkani muuan nuori mies joukosta ja sanoi saksaksi:

-- Herra Diener on lähtenyt ulos. -- Lähtenyt ulos? Pitkäksikin aikaa?

-- Luultavasti. Hän on juuri lähtenyt. Christophe mietti hetkisen ja sanoi sitte:

-- Hyvä. Minä odotan.

Hämmästynyt kauppapalvelija kiirehti lisäämään:

-- Hän ei luultavastikaan palaa, ennenkuin parin kolmen tunnin kuluttua.

-- Oh! se ei tee mitään, vastasi Christophe levollisena. Minulla ei ole mitään tehtävää Pariisissa. Voin odottaa vaikka koko päivän, jos tarvitaan.

Nuori mies katsoi häntä ällistyneenä luullen, että hän laski leikkiä. Mutta Christophe ei enää ajatellutkaan häntä. Hän oli istuutunut rauhallisena erääseen soppeen selkä kadulle päin; ja hän näytti päättäneen majoittua siihen.

Apulainen palasi kaupan perälle ja puhui kuiskaillen tovereidensa kanssa; he koettivat koomillisen hämmästyneinä keksiä keinoa, millä päästä erilleen tungettelijasta.

Oli kestänyt hetkisen neuvottomuutta, kun konttorin ovi avautui. Herra Diener ilmaantui. Hänellä oli leveät, punakat kasvot, sinerviä arpia poskessa ja leuassa, vaaleat viikset, sileäksi kammattu tukka, jossa oli jakaus sivulla, kultakehyksinen silmälasi, kultanapit paidanrinnuksessa ja sormuksia paksuissa sormissaan. Hänellä oli hattu ja sateenvarjo käsissään. Hän tuli Christophe'in luo luontevin ilmein. Christophe, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tuolillaan, hätkähti hämmästyksestä. Hän tarttui Dienerin käsiin ja huudahti niin äänekkään sydämellisesti, että kauppapalvelijat salavihkaa naurahtivat ja Diener punastui. Tällä majesteetillisella henkilöllä oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut uudistaa vanhaa tuttavuuttaan Christophe'in kanssa; ja hän oli päättänyt heti alusta alkaen mahtavalla esiintymisellään pitää hänet loitolla. Mutta tuskin oli hän kohdannut Christophe'in katseen, kun hän tunsi itsensä uudelleen pieneksi poikaseksi hänen edessään, mikä raivostutti ja hävetti häntä. Hän sammalsi nopeasti:

-- Minun työhuoneessani... Voimme paremmin keskustella.

Christophe havaitsi taas tässä hänen tavallisen varovaisuutensa.

Mutta työhuoneessa, jonka ovi huolellisesti suljettiin, ei Diener pyytänyt häntä edes istumaan. Hän seisoi itsekin, lausuen sangen kömpelösti:

-- Sepä hauskaa... Olin juuri lähdössä... Minun luultiin jo lähteneen... Mutta minun täytyy nyt lähteä... Minulla on tuskin minuuttiakaan aikaa... Kiireellinen kohtaus...

Christophe ymmärsi, että kauppa-apulainen oli koko ajan valehdellut hänelle, ja että Diener, joka tahtoi siten päästä hänestä, oli neuvonut valehtelemaan. Veri syöksähti hänen päähänsä; mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi kuivasti: -- Ei ole kiirettä.

Diener hätkähti. Hän vimmastui sellaisesta kursailemattomuudesta.

-- Mitä! eikö kiirettä! sanoi hän. Liikeasia... Christophe katsoi häntä suoraa silmiin:

-- Ei.

Paksu poika loi katseensa alas. Hän vihasi Christophe'ia tuntiessaan itsensä niin miehuuttomaksi hänen edessään. Hän sammalsi suuttuneena. Christophe keskeytti hänet:

-- Katsos, sanoi hän, sinä tiedät...

(Tämä sinutteleminen loukkasi Dieneriä, joka heti ensi sanoista saakka oli koettanut pystyttää heidän välilleen raja-aidan sanomalla: te.)

-- ... Sinä tiedät, miksi olen täällä?

-- Kyllä tiedän, sanoi Diener.

(Hän oli saanut kirjeenvaihtajiltaan tietää Christophe'in hyökkäyksestä ja kanteen nostamisesta häntä vastaan.)

-- Tiedät siis, jatkoi Christophe, etten ole täällä huvin vuoksi. Minun täytyi paeta. Minulla ei ole mitään. Minun täytyy elää.

Diener odotti tätä pyyntöä. Hän tunsi sen johdosta tyydytystä, sillä se antoi hänelle tilaisuuden osoittaa jälleen ylemmyyttään Christopherin nähden, mutta samalla se saattoi hänet pulaan, sillä hän ei uskaltanut näyttää tätä ylemmyyttään hänelle, niinkuin olisi tahtonut.

-- Ah! sanoi hän mahtailevasti, se on ikävä juttu, ikävä juttu. Elämä on täällä vaikeata. Kaikki on kallista. Meillä on suunnattomat menot. Kaikki nämä apulaiset...

Christophe keskeytti hänet halveksivasti:

-- En pyydä sinulta rahaa. Diener nolostui. Christophe jatkoi:

-- Sinun liikkeesi menestyy hyvin? Sinulla on paljon liiketuttavia?

-- Kyllä, kyllä, eipä huonostikaan, Jumalan kiitos... sanoi Diener varovasti. (Hän oli varuillansa.)

Christophe loi häneen julmistuneen katseen ja jatkoi:

-- Sinä tunnet paljon saksalaisen siirtokunnan väkeä?

-- Kyllä.

-- No, puhu minusta. He ovat kai soitannollisia. Heillä on lapsia. Minä antaisin tunteja. Diener näytti olevan hämillään.

-- No, mitä nyt taas? sanoi Christophe. Epäiletkö ehkä, etten ole kyllin kykenevä sellaiseen ammattiin?

Hän pyysi palvelusta, aivankuin hän olisi sitä tarjonnut. Diener, joka ei koskaan ollut muuten tehnyt Christophe'in hyväksi mitään, kuin saadakseen tuntea hänen kiitollisuuttaan, oli päättänyt olla panematta kortta ristiin hänen hyväkseen.

-- Sinä olet tuhat kertaa kykenevämpi, kuin mitä siihen vaaditaan... Mutta...

-- No, mitä?

-- Niin, se on vaikeata, sangen vaikeata, katsos, sinun tilanteesi vuoksi.

-- Minun tilanteeni?

-- Niin... Tuo juttu, tuo haaste... Jos siitä saataisiin tietää... Se on tukalaa minulle. Se voisi tuottaa minulle paljo vahinkoa.

Hän keskeytti nähdessään Christophe'in kasvojen vääntyvän vihasta; hän kiiruhti lisäämään:

-- Omasta puolestani en pelkäisi... Jospa olisin yksin!... Mutta setäni tähden... Sinä tiedät, että liike on hänen, enkä minä voi mitään ilman häntä.

Häntä pelotti yhä enemmän Christophe'in kasvojen ilme ja lähenevä mielen purkaus ja hän lisäsi kiireesti -- (hän ei ollut pohjaltaan ilkeä; saituus ja turhamaisuus taistelivat hänessä: hän olisi tahtonut tehdä Christophe'ille palveluksen, mutta hyvästä hinnasta): tahdotko viisikymmentä frangia?

Christophe'in kasvot punehtuivat. Hän astui Dieneriä kohti niin uhkaavan näköisenä, että tämä peräytyi kiireen kaupalla ovelle saakka, avaten sen, valmiina huutamaan apua. Mutta Christophe, jonka päähän veri oli noussut, pysähtyi aivan hänen nenänsä eteen:

-- Sika! -- sanoi hän jyrisevällä äänellä. Hän työnsi Dienerin syrjään ja astui ulos kauppapalvelijain välitse. Kynnyksellä hän sylkäisi inhosta.

Hän harppaili katua pitkin askelin. Viha oli hänet huumannut. Sade selvitti hänet jälleen. Minne hän meni? Sitä hän ei tiennyt. Hän ei tuntenut ketään. Hän pysähtyi miettimään erään kirjakaupan eteen ja katseli näytteillä olevia kirjoja näkemättä mitään. Sattumalta kiintyi hänen huomionsa erään kirjan kansilehdellä olevaan kustantajan nimeen. Hän ihmetteli miksi. Hetken kuluttua hän muisti, että se oli sen liikkeen nimi, jossa Sylvain Kohn palveli. Hän pani osoitteen muistiin... Mitäpä hän sillä? Hän ei suinkaan sinne menisi... Miksi ei menisi?... Jos tuo Diener roisto, joka oli ollut hänen ystävänsä, oli ottanut hänet siten vastaan, mitä saattoikaan hän odottaa veijarilta, jota hän oli kohdellut armottomasti, ja joka tietenkin häntä vihasi? Hyödytöntä nöyrtymistä? Hänen verensä nousi kapinaan. -- Mutta synnynnäinen pessimistinen puoli hänessä, joka luultavasti oli peruisin hänen kristillisestä kasvatuksestaan, kannusti häntä koettelemaan pohjia myöten ihmisten ilkeyttä.

-- Minulla ei ole oikeutta kursailla. Täytyy koettaa kaikkia keinoja, ennenkuin läkähtyy.

Ääni hänen sisässään lisäsi:

-- Enkä minä läkähdy.

Hän painoi osoitteen uudelleen mieleensä ja läksi Kohnin luo. Hän oli päättänyt iskeä tätä vasten kasvoja, jos huomaisi hänessä nenäkkyyttä.

Kustannusliike sijaitsi Madeleine'in korttelissa. Christophe astui erääseen ensi kerroksen saliin ja kysyi Sylvain Kohnia. Joku livreapukuinen virkailija vastasi, ettei hän "tuntenut sen nimistä henkilöä". Christophe hämmästyi ja luuli lausuneensa nimen huonosti. Hän toisti kysymyksen, mutta virkailija vakuutti, kuunneltuaan tarkkaavasti, ettei sen nimistä henkilöä ollut liikkeen palveluksessa. Christophe joutui aivan ymmälle, pyysi anteeksi ja teki jo lähtöä, kun ovi avautui erään käytävän päästä, ja hän näki itse Kohnin, joka seurasi jotakin naista. Vereksessä muistissaan se loukkaava käytös, jolla Diener oli häntä kohdellut, hän epäili tällä hetkellä kaikkien pitävän häntä pilkkanaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli siis, että Kohn oli nähnyt hänen tulevan ja käskenyt vahtimestarin sanoa, ettei häntä ole siellä. Tällainen hävyttömyys saattoi hänet kuohuksiin. Hän oli juuri harmistuneena lähtemässä, kun kuuli nimeänsä huudettavan. Kohnin terävä katse oli etäältäkin tuntenut hänet, ja hän riensi hänen luokseen hymyillen, kädet ojennettuina ja osoittaen kaikin tavoin liioittelevaa iloa.

Sylvain Kohn oli pieni ja tanakka, amerikkalaiseen tapaan aivan sileäksi ajeltu. Iho oli liian punakka, tukka liian musta, kasvot leveät, täyteläiset ja lihavapiirteiset, silmät pienet, sirrattavat ja vaanivat, suu hieman vino, hymy typerä ja pahansuopa. Hän oli hienoissa pukineissa, joiden avulla hän koetti peittää vartalonsa epäsuhtaisuutta, korkeita olkapäitään ja leveitä lanteitaan. Se olikin ainoa seikka, joka haavoitti hänen itserakkauttaan. Hän olisi keveällä mielellä sietänyt jonkun potkun takalistoonsa, jos vain olisi saanut pari, kolme tuumaa pituutta lisää ja vartalonsa suhdallisemmaksi. Muuten hän oli perin tyytyväinen omaan minäänsä ja piti itseänsä vastustamattomana. Kumma kyllä, hän ei siinä erehtynytkään. Tämä pieni Saksan juutalainen, tämä tomppeli oli tehnyt itsestään Pariisin hienon maailman kronikoitsijan ja arvostelijan. Hän kirjoitteli mauttomia, keikailevan monimutkaisia hienoston-kronikoita. Hän oli ranskalaisen kaunotyylin, ranskalaisen sirouden, ranskalaisen hienon käytöksen ja ranskalaisen espriin esitaistelija, -- vanhan kuninkuuden, punaisten kantojen, Lauzunin aikalainen. Hänestä tehtiin pilaa, mutta se ei estänyt häntä menestymästä. Ne, jotka väittävät, että naurettava tappaa nälkään Pariisissa, eivät tunne Pariisia: kaukana siitä, että se veisi hengen, se elättää päinvastoin monta. Naurettava tuottaa Pariisissa kaikkea, tuottaa mainetta, tuottaa menestystä naisten keskuudessa. Sylvain Kohn oli jo päässyt niin pitkälle, ettei hän enää ehtinyt lukea kaikkia niitä tunnustuksia, joita hänen frankfurtilainen marivaudage'insa hänelle joka päivä tuotti.

Hän puhui kömpelön murteellisesti ja falsettiäänellä.

-- Ah! sepä yllätys! huudahti hän iloisesti puristaen Christophe'in kättä makkaranpyöreillä käsillään, joiden lyhyet sormet näyttivät tungetuilta liian ahtaan nahkan sisälle. Hän ei voinut irroittua Christophe'ista. Olisi voinut luulla, että hän oli kohdannut jälleen parhaan ystävänsä. Hämmästyneenä tästä Christophe kysyi itseltään, tekikö Kohn hänestä pilaa. Mutta Kohn ei tehnyt pilaa. Tai jos tekikin, ei ainakaan enempää kuin tavallista. Kohn ei kantanut kaunaa: hän oli liian älykäs siihen. Hän oli jo aikoja sitten unohtanut Christophe'in kovakouraisen kohtelun; ja vaikkapa olisi muistanutkin, ei hän siitä välittänyt. Hän oli ihastunut siitä, että sai näyttäytyä vanhalle toverilleen uuden virka-asemansa mahdissa ja pariisilaistapojensa hienoudessa. Hän ei valehdellut ilmaistessaan hämmästystään: Christophe'in vierailu oli tapaus, jota hän kaikkein vähimmin oli saattanut odottaa; ja vaikka hän olikin liian ovela ollakseen jo ennakolta tietämättä, että sillä oli joku käytännöllinen tarkoitus, oli hän valmis ottamaan hänet hyvin vastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että se kääntyi kunnianosoitukseksi hänen mahdilleen.

-- Ja te tulette suoraa kotimaasta? Miten äiti jaksaa? kysyi hän tuttavallisuudella, joka muulloin olisi loukannut Christophe'ia, mutta joka nyt tässä vieraassa kaupungissa tuntui hänestä hyvältä.

-- Mutta miten on laita, kysyi Christophe vielä hieman epäluuloisena, kun minulle äsken juuri vastattiin, ettei täällä ole lainkaan herra Kohnia?

-- Herra Kohnia ei täällä olekaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen. Nimeni ei ole enää Kohn. Nimeni on Hamilton.

Hän keskeytti puheensa.

-- Anteeksi, sanoi hän.

Hän astui erään naisen luo, joka kulki ohi, antoi hänelle kättä ja väänsi suunsa hymyyn. Sitte hän palasi takaisin ja kertoi, että se oli muuan kirjailijatar, joka oli kuuluisa tulisen nautinnokkaista romaaneistaan. Tällä uudenaikaisella Sappholla oli vyötäisillään violetti ruusuke, hänen muotonsa olivat täyteläiset, hänen hiuksensa vaaleanpunertavat iloisten ja ihomaalisten kasvojen yllä; hän puhui vaateliaasti miesmäisellä äänellä ja yläburgundin murteella.

Kohn alkoi jälleen kysellä Christophe'ilta. Hän tiedusteli kotimaassa olevien kuulumisia, kyseli mitä oli tullut siitä, mitä tästä, ja keimaili sillä, että näytti muistavansa kaikki. Christophe oli unohtanut vastenmielisyytensä; hän vastasi kiitollisella sydämellisyydellä, kertoen joukon yksityisseikkoja, jotka eivät kiinnittäneet lainkaan Kohnin mieltä. Hän keskeytti uudelleen keskustelun.

-- Anteeksi, sanoi hän taas.

Ja hän riensi tervehtimään erästä toista vierailijatarta.

-- Ohoo! naisetko Ranskassa vain kirjailevatkin? kysyi Christophe.

Kohn naurahti ja sanoi itserakkaasti:

-- Ranska on nainen, hyvä ystävä. Jos tahdotte menestyä, niin käyttäkää sitä tietä hyväksenne.

Christophe ei kuunnellut selitystä, vaan jatkoi omaa esitystään. Tehdäkseen siitä lopun kysyi Kohn:

-- Mutta tuhat tulimmaista, kuinka te olette täällä?

-- Kas! ajatteli Christophe. Hän ei tiedä mitään. Siksipä hän on niin ystävällinen. Kaikki muuttuu, kun hän saa tietää.

Hän piti kunnia-asianaan kertoa Konnille kaikesta, mikä saattoi asettaa hänet huonoon valoon: tappelusta sotilaitten kanssa, hänen takaa-ajostaan ja paostaan kotimaasta.

Kohn nauroi katketakseen.

-- Hyvä! huudahti hän, hyvä! Ah, mikä mainio juttu!

Hän puristi lämpimästi Christophe'in kättä. Hän ihastui aina tavattomasti, kun joku veti nenästä virkavaltaa; ja tämä juttu huvitti häntä sitäkin enemmän, kun hän tunsi kaikki sen sankarit: hän havaitsi sen koomilliset puolet.

-- Kuulkaa, jatkoi hän. Kello on yli kahdentoista. Tehkää minulle se ilo... Syökää kanssani aamiaista.

Christophe otti tarjouksen kiitollisuudella vastaan. Hän ajatteli:

-- Sepä kunnon mies, totta tosiaan. Olen kokonaan erehtynyt.

He läksivät yhdessä. Matkalla rohkeni Christophe esittää pyyntönsä:

-- Näette siis tilanteeni. Olen tullut tänne etsimään työtä, musiikkitunteja, kunnes olen ehtinyt tulla tunnetuksi. Voisitteko te suositella minua?

-- Tietenkin! vastasi Kohn. Kenelle vain tahdotte, Minä tunnen täällä kaikki. Olen palveluksessanne.

Hän oli onnellinen saadessaan näyttää vaikutusvaltaansa.

Christophe kiitti kiittämästä päästyään. Hän tunsi suuren painon vierähtäneen sydämeltään.

Aterioitaessa ahmi hän pöydänantimia sellaisella ruokahalulla, kuin hän olisi ollut kaksi päivää syömättä. Hän oli solminnut lautasliinan kaulansa ympäri ja söi veitsellä. Kohn-Hamiltonia kiusasi kauheasti hänen ahmattimaisuutensa ja talonpoikaiset tapansa. Yhtä suuresti loukkasi häntä se välinpitämättömyys, jolla hänen vieraansa suhtautui hänen kerskumiseensa. Hän koetti häikäistä Christophe'in kertomalla ylhäisistä tuttavuuksistaan ja menestyksistään naisten keskuudessa. Mutta se oli turhaa vaivannäköä: Christophe ei kuunnellut häntä ja keskeytti hänet muitta mutkitta. Hänen oma kielensä pääsi siteistä; hän tuli tuttavalliseksi. Hänen sydämensä oli tulvillaan kiitollisuutta ja hän ikävystytti Kohnia uskoessaan hänelle naivisti tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kohnia harmitti varsinkin hänen hellittämätön tapansa tarttua pöydän alitse hänen käteensä ja puristaa sitä avosydämisesti. Kukkuroilleen kohosi Kohnin suuttumus, kun hän lopuksi tahtoi kilistää laseja saksalaiseen tapaan ja kohottaa tunteellisin sanoin maljan kotimaassa olevien ja _Vater Rheinin_ kunniaksi. Kohn odotti jo kauhistuksella hetkeä, jolloin hän pistäisi lauluksi. Pöytänaapurit katselivat heitä iroonisesti. Kohn kiirehti lähtemään sanoen syyksi ylen kiireelliset asiat. Christophe ei päästänyt häntä irti niin vähällä; hän tahtoi tietää, koska hän saisi suosituksen, voisi esittäytyä jollekin, alottaa tuntien antamisensa.

-- Otan toimittaakseni asian -- vielä tänään -- jo tänä iltana, lupasi Kohn. Puhun siitä heti. Voitte olla levollinen.

Christophe ei hellittänyt.

-- Milloin saan tietää?

-- Huomenna... Huomenna... tai ylihuomenna.

-- Hyvä. Tulen uudelleen huomenna.

-- Ei, ei, kiirehti Kohn sanomaan. Annan teille siitä tiedon. Älkää vaivatko itseänne.

-- Oh! eihän siinä mitään vaivaa. Päinvastoin! Eikö niin? Minulla ei ole täällä mitään tekemistä odotellessani.

-- Hitto vieköön! ajatteli Kohn. -- Ei, sanoi hän, kirjoitan mieluummin. Ette tapaisi minua lähipäivinä. Antakaa minulle osoitteenne.

Christophe sanoi sen hänelle.

-- Oivallista. Kirjoitan teille huomenna.

-- Huomennako?

-- Huomenna. Voitte luottaa siihen.

Hän irroitti kätensä Christophe'in lujasta kourasta ja pakeni.

-- Uh! ajatteli hän. Siitäpä vastus!

Palattuaan toimistoon käski hän vahtimestarin sanoa, ettei hän ole tavattavissa, jos "saksalainen" tulee häntä kysymään. -- Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo unohtanut hänet.

Christophe palasi hökkeliinsä. Hän oli aivan liikutettu.

-- Kunnon poika! Kunnon poika! ajatteli hän. Miten kohtuuton olenkaan ollut hänelle! Eikä hän kanna kaunaa minua kohtaan!

Omatunto vaivasi häntä. Hän olisi halunnut kirjoittaa Kohnille, miten häntä suretti se, että hän oli ennen tuominnut häntä väärin, ja että hän pyytää anteeksi hänelle tekemänsä vääryydet. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän niitä ajatteli. Mutta häneltä sujui paremmin partituurin kuin kirjeen kirjoittaminen; ja noiduttuaan kymmenisen kertaa majatalon mustetta ja kynää, jotka olivat todellakin kurjia, tuhrittuaan, pyyhittyään yli ja revittyään neljä, viisi paperiarkkia hän menetti kärsivällisyytensä ja antoi palttua koko puuhalle.

Loppuosa päivää kului hitaasti; mutta Christophe oli niin uupunut kehnon yönsä ja aamullisen juoksunsa jälkeen, että hän vihdoin nukahti tuolilleen. Hän ei herännyt horroksestaan ennenkuin illalla käydäkseen levolle, ja hän nukkui kaksitoista tuntia yhteen menoon kertaakaan heräämättä.

Seuraavana aamuna alkoi hän jo kello kahdeksalta odottaa luvattua vastausta. Hän ei epäillyt Kohnin täsmällisyyttä. Hän ei hievahtanut huoneestaan ajatellen, että Kohn ehkä pistäytyisi majatalossa ennen toimistoon menoa. Ollakseen koko ajan kotosalla antoi hän kantaa aamiaisensa alhaalta ruokalasta omaan huoneeseensa. Sitte hän odotti uudelleen varmana siitä, että Kohn tulisi lähdettyään ravintolasta. Hän kulki huoneessaan, istuutui, nousi taas kävelemään ja avasi oven, kuullessaan askeleita portaista. Häntä ei lainkaan haluttanut kuljeskella Pariisissa lyhentääkseen odotusaikaa. Hän paneutui vuoteelleen. Hänen ajatuksensa suuntautuivat yhä uudelleen vanhaan äitiin, joka myös ajatteli häntä, -- joka oli ainoa, joka häntä ajatteli. Hän tunsi häntä kohtaan ääretöntä hellyyttä ja omantunnonvaivoja sen vuoksi, että oli hänet jättänyt. Mutta hän ei kirjoittanut hänelle. Hän odotti aikaa, jolloin voisi ilmoittaa hänelle jotakin saavuttamastaan asemasta. Syvästä rakkaudestaan huolimatta ei heille kummallekaan olisi pälkähtänyt päähän kirjoittaa vain sanoakseen yksinkertaisesti rakastavansa toisiansa: kirjeessä tuli olla jotakin asiallista. -- Hän makasi vuoteellaan kädet ristissä pään alla ja haaveili. Vaikka hänen huoneensa oli etäällä kadusta, täytti Pariisin jymy hiljaisuuden; talo tärisi. -- Tuli jälleen yö, eikä kirjettä ollut saapunut.

Alkoi uusi päivä, samanlainen kuin edellinenkin.

Kolmantena päivänä Christophe, jota tämä vapaaehtoinen vankinaolo alkoi raivostuttaa, päätti lähteä ulos. Mutta Pariisi oli ollut hänelle heti ensi illasta lähtien vaistomaisesti vastenmielinen. Häntä ei haluttanut mitään nähdä, hän ei ollut lainkaan utelias; häntä askarrutti liiaksi hänen oma elämänsä, jotta hän olisi voinut nauttia toisten elämän katselemisesta;. ja entisaikain jäljet, kaupungin muistomerkit eivät olleet koskaan kiinnittäneet hänen mieltänsä. Niinpä häntä, tuskin ulos tultuaan, jo niin ikävystytti, että hän, vaikka oli päättänyt olla käymättä Kohnin luon kahdeksaan päivään, läksi suoraa päätä häntä tapaamaan.

Vahtimestari, joka oli saanut määräyksen, sano herra Hamiltonin matkustaneen Pariisista liikeasioille. Se oli ankara isku Christophe'ille. Hän kysyi sammaltaen, milloin herra Hamilton palaisi. Virkailija vastasi umpimähkään:

-- Noin kymmenen päivän päästä.

Christophe palasi hämmentyneenä takaisin ja sulkeutui seuraaviksi päiviksi huoneeseensa. Hänen oli mahdotonta ryhtyä työhön. Hän näki kauhukseen, että hänen vähäiset varansa -- se pieni rahasumma, jonka hänen äitinsä oli pannut huolellisesti nenäliinaan, käärittynä hänen matkalaukkunsa pohjalle, hupeni nopeasti. Hän ryhtyi ankarasti säästämään. Hän laskeutui ainoastaan iltaisin syömään alas kapakkaan, jossa hän oli pian tullut tunnetuksi ruokavieraiden kesken "Preussilaisen" tai "Hapankaalin" [saksalaisen pilanimitys] nimellä. -- Suurella vaivalla kirjoitti hän pari kolme kirjettä eräille ranskalaisille säveltaiteilijoille, joiden nimet hän hämärästi muisti. Yksi heistä oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Hän pyysi päästä heidän puheilleen. Oikeinkirjoitus oli perin kummallista ja kirjoitustapaa koristi tuo pitkä, käännetty lausejärjestys ja nuo seremonialliset lauseparret, jotka ovat saksalle ominaisia. Hän osoitti kirjeet "Ranskan Akatemian palatsiin". -- Se ainoa, joka sai kirjeen, nauroi sille makeasti ystävineen.

Viikon kuluttua pistäytyi Christophe taas kustannustoimistoon, ja tällä kertaa oli onni hänelle myötäinen. Hän kohtasi kynnyksellä Sylvain Kohnin, joka oli juuri lähdössä ulos. Kohnin naama vääntyi virneeseen, kun hän huomasi joutuneensa satimeen; mutta Christophe oli niin onnellinen, ettei hän huomannut mitään. Ärsyttävään tapaansa puristi hän Kohnin käsiä ja kysyi ilostuneena:

-- Te olette ollut matkoilla? Oliko matka hauska? Kohn vastasi myöntäen, mutta ei tullut iloisemman näköiseksi. Christophe jatkoi:

-- Olen tullut, tiedättehän... Eikö teille ole sanottu?... No mitä uutta? Olette kai puhunut minusta? Mitä he ovat vastanneet?

Kohn kävi yhä nyrpeämmäksi. Christophe'ia hämmästytti hänen väkinäinen käytöstapansa: miestä ei ollut tuntea entiseksi.

-- Olen puhunut teistä, sanoi Kohn; mutta en ole vielä saanut mitään tietooni; minulla ei ole ollut aikaa. Minulla on ollut ylen kiirettä siitä saakka, kun teidät tapasin. Olen ollut vallan hukkua liikeasioihin. En tiedä miten tästä kaikesta selviän. Olen aivan nääntynyt. Tulen lopulta sairaaksi.

-- Ettekö voi hyvin? kysyi Christophe huolestuneena.