Part 19

Hän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä. Hän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä ja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka herätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne olivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset siimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti tosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää salaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne valaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan, pienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon ja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen kasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin epäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin ainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti olevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä oviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe katsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka kääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta Christophe "tunsi jälleen" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo nähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata tuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä kohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa. Hän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin olisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi, että Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi, ajatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että aikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet paikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin heidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin heistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe katsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa äreällä äänellä:

-- Te ette ole pariisilainen?

Tämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka olikin hämillään, ja vastasi: -- En.

Hänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.

-- Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman hämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:

-- Se ei ole mikään moite.

Mutta toinen kävi yhä enemmän hämilleen.

Syntyi jälleen hiljaisuus. Nuori mies teki ponnistuksia puhuakseen; hänen huulensa vapisivat; huomasi, että hänellä oli lause huulillaan, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Christophe tutki uteliaana noita liikkuvia kasvoja, joiden läpikuultavan ihon alla näkyi pientä värähtelyä; hän ei näyttänyt olevan samaa olemusta kuin ne, jotka häntä salongissa ympäröivät, nuo täyteläiset kasvot, nuo raskaat päät, jotka eivät olleet muuta kuin kaulan jatkoa, vain osa ruumista. Näiden kasvojen pinnalla asusti sielu; jokaisessa lihan hiukkasessa oli moraalista elämää.

Hän ei saanut mitään sanotuksi. Christophe jatkoi hyväntahtoisesti:

-- Mitä te teette täällä näiden olentojen keskellä?

Hän puhui kovalla äänellä ja tuolla omituisella vapaudella, joka suututti kaikkia. Hämillään oleva nuori mies ei voinut olla katsahtamatta ympärilleen nähdäkseen kuunneltiinko heitä; tämä liike ei miellyttänyt Christophe'ia. Ja sensijaan, että olisi vastannut, kysyi hän avuttoman kohteliaasti:

-- Entä te?

Christophe nauroi hieman kömpelöä nauruaan:

-- Niin. Ja minä? sanoi hän hyvätuulisena. Nuori mies sanoi äkkiä päättävästi ahtaalla äänellä:

-- Miten ihailenkaan teidän musiikkianne!

Sitte hän keskeytti koettaen turhaan voittaa arkuuttaan. Hän punastui; hän tunsi sen; ja siitä hänen punastuksensa yhä lisääntyi leviten ohimoille ja korviin saakka. Christophe katseli häntä hymyillen, ja hänen teki mieli syleillä häntä. Nuori mies kohotti katseensa häneen masentuneena.

-- Ei, sanoi hän, en todellakaan voi... en voi puhua siitä... täällä...

Christophe tarttui häntä kädestä, ja hänen leveillä, suljetuilla huulillaan väreili sanaton hymy. Hän tunsi vieraan laihojen sormien hieman vapisevan hänen kourassaan ja puristavan sitä tahtomattaan lämpimästi; ja nuori mies tunsi Christophe'in suuren kouran sydämellisesti rusentavan hänen kättään. Salongin hälinä häipyi heidän kuuluviltaan. He olivat kahden, ja he ymmärsivät olevansa ystäviä.

Sitä kesti vain hetken, minkä jälkeen rva Roussin kosketti kevyesti Christophe'ia käsivarteen viuhkallaan ja sanoi hänelle:

-- Huomaan, että olette tehneet tuttavuutta, ja että on turha teitä esittää. Tämä suuri poika on tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne.

Tällöin ystävykset hieman etääntyivät toisistaan kainostellen.

Christophe kysyi rva Roussin'ilta:

-- Kuka hän on?

-- Mitä! sanoi tämä, ettekö tunne häntä? Hän on pieni runoilija, joka kirjoittaa aika somasti. Teidän ihailijoitanne. Hän on hyvä muusikko ja soittaa hyvästi pianoa. Ei ole hyvä puhua teistä hänen kuultensa: hän on teihin rakastunut. Tässä eräänä päivänä oli hän vähällä joutua riitaan teidän tähtenne Lucien Lévy-Coeur'in kanssa.

-- Ah! tuota kelpo poikaa! sanoi Christophe.

-- Niin, tiedän, te tuomitsette väärin Lucien raukkaa. Mutta hänkin pitää teistä.

-- Ah! älkää sanoko minulle niin! Silloin minä vihaisin itseäni.

-- Vakuutan teille.

-- Ei koskaan, ei koskaan! Kiellän häntä pitämästä minusta.

-- Samaa juuri sanoi teidän ihailijanne. Te olette yhtä hupsuja kumpikin. Lucien selitti parhaillaan erästä teidän kappalettanne. Tuo arka poika, jonka juuri näitte, nousi vihasta vavisten ja kielsi häntä puhumasta teistä. Mikä vaatimus!... Onneksi olin lähellä. Minä löin nauruksi koko asian; Lucien teki samoin; ja poika vaikeni hämmentyneenä ja esitti lopuksi anteeksipyynnön.

-- Poika parka! sanoi Christophe. Hän oli liikutettu.

-- Minne hän on mennyt? jatkoi hän kuuntelematta rva Roussin'iä, joka jo puhui hänelle muista asioista.

Hän kääntyi etsimään häntä, mutta tuo tuntematon ystävä oli hävinnyt. Christophe palasi rva Roussin'in luo:

-- Sanokaa minulle hänen nimensä.

-- Kenen? kysyi tämä.

-- Hänen, josta äsken puhuitte minulle,

-- Tuon pienen runoilijanneko? sanoi hän. Hänen nimensä on Olivier Jeannin.

Tämä nimi kaikui Christophe'in korvissa aivankuin tutulta musiikilta. Nuoren tytön siluetti häilähti hänen sielunsilmäinsä ohi. Mutta uusi kuva, ystävän kuva, syrjäytti sen heti.

Christophe palasi kotia. Hän vaelsi pitkin Pariisin katuja keskellä väentungosta. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, hänen aistiensa yhteys ulkomaailmaan oli katkennut. Hän oli kuin järvi, jonka vuoristovyö eroittaa muusta, maailmasta. Ei tuulenhenkäystä, ei melua, ei levottomuutta. Rauha vain. Hän toisteli:

-- Minulla on ystävä!

End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa I, by Romain Rolland