Part 18

-- Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat ovat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.

-- Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.

Hän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen vaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa kanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen, niin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan häviä.

Hän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.

Ensimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin maksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun hän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua kirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään hänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli omituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi hänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, -- puolisen kuukautta, jonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi koskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan kuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja sitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut. Vihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa ei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien aikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen vointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja oikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.

Sidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti Christophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki tehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in liinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta ne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta muodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta äidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana olevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä hellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin voimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän, kun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa lähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus joitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi, suhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin. Sekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.

Hän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta tämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään, aikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan, leikkisään tapaansa, että "se ei ollut sallittua palvelijalle: se mutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin, eikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He pitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja lähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia esimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo." -- Hän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen "tulevansa" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki ansaitsemansa rahat omaisilleen. -- Christophe näki hänen leikkivän äidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun hän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä niitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka hän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin muutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin kuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä valitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan ja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!...

Christophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian ystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.

Eräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli sen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti Christophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän erään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle tavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi päiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä. Christophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi sitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä millään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän päästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt paikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein kiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle osoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi hänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä, ettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä Sidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän muutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän lähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä voimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun saakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.

Christophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.

Talvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea. Pitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin jo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta oikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia, jotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan Rivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän olisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään tullut hänen luokseen. -- Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita hänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä neuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina ilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he olivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja hieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan, joka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta lakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että nämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä hävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli:

-- Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!

Huolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta kärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa. Hän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä itsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat se vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä ja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa ja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana, ei vielä täysin tunne itseään.

Sairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli riistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla vaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä kaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien, kun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin muistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun tapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi sielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka hän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala piti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän luotti häneen aivankuin pieni lapsi.

Ensi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista seuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen jännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka häntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien aikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa kiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän oli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli siirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin muutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki se, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut ketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän ne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan ja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut hänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen, jotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän itsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta nyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja sairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä, kuunnellen yön salaperäisiä ääniä,... naapuritalosta kuuluvaa laulua, joka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia Mozart-rimputusta,... hän ajatteli:

-- Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei vielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te tiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa vastaan, -- tahdon, että saavuttaisitte onnen -- on niin hyvä olla onnellinen!... Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan teille käteni... Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen kulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me milloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen muuri: kuolema?... -- Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni yksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille hyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani jälkeen!...

Niin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja: _"Liebe und Noth"_ (Rakkaus ja kurjuus).

Kun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi tarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko, ja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla siihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi kaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat. Hän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn. Hän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään puheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä ja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita kiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän uuvutus, -- noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja, joiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili omituinen hymy, -- noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden alla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän ohi, -- tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman sairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan sanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään antanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö, jonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti hänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin vuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi suinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen tarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat naiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa huoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa heidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä nämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät olleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja elämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan; hän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa oli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja pohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut, vaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät toisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.

Hän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen mielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta, joka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan _Vater Rhein_. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita näköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se häipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat kalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka henkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin keskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita ja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä tyttö... Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe oli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä, ilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin kauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia iltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän harmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun ja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten muistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä vuosisatojen valon, -- tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista auringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa vihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.

Eräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten aitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan erään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän avasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut muutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä ollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa, hänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä iltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli Jeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä Orleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain romaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän. Äkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki, ja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus; ja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä odottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi, alkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen täytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut naurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. -- Kun hän aikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa laatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä oli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa, mutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja seuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä musiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi olikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah! jospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja makkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!

Aikaisin seuraavana aamuna hän lähti Hechtin luo noutamaan rahaa; mutta kulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin -- Jeanne'in "taivaallisen veljen" -- nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa matkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan laatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia sen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä myöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän saamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan, vaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen ostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän olisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt, oliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman kappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti fetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja tahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.

Christoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in kärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus enää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi hellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä paimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan. Hän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan kirkonkellojen soivan, -- hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin. Hänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen kyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, -- rakkauden kyyneleet, säälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla miehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö, joka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla terveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä itsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien hylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät juonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin raateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.

Eniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä hellyys: -- hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia, itki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he olivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut lainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä edes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut itseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan ja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi "lempeänä kamppailuista katkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse sodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun riemujuhlaan".

Ja Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:

-- Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.

Hän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:

"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja kohtalon kovuutta... Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia katkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota tähän sisäiseen aarteeseen..."

Ja hän toisti:

-- Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut hyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. -- Suokaa minulle anteeksi! Älkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan taistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin... Mutta täytyyhän teitä estää tekemästä pahaa...

Ja kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän ajatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi sitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa heidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden ja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä maaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö sellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut olla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa, josta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä, puoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.

Sen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän ranskalaista, jota voisi rakastaa.

Oltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe ollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä, lukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt, että hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän itsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen käynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi siellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; -- hän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen ainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut hänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.

Hän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna sai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun kvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin oli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan ylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä sitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä laulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen mies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli vahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa olisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata heitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.

Ensi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene. Mutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa. Hän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä ja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei astuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta, meni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.

Hän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen ja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys heitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä kuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi. Oli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä. Christophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.