Part 17

Vaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa maalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman muuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut niitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät germaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa hullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, -- jolleivät sattumalta vakaasti usko, että ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe oli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet, ruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet ja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in kermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat, koko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen suurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti. Hän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa; tämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset, toisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli seitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri miellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat; tärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys, Nicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in kalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti Christophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei tuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut sille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli lumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä latinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän väkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille loihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen silmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet tämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua ranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin harmonioihin.

Mutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa huomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan itseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.

Tuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli hänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen, nälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin autioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe kulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten hirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden keskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen sydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi hänet, -- sielun oudot kukat...

Keskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä, loistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi kuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman iskevän häneen. -- Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä huimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli aivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin _Laupiaan samarialaisen_ ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja suojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä hetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan hänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan...

Päivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko sortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista kipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia harha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain valtimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää, on murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta painautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän... Kas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan seinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan kaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki saa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä käsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia olennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä, pelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä apaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, -- koko tämä Rembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja, jotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa, vapista, itkeä, rukoilla. -- Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu pian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta Hänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee ihmisiin...

Christophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki. Hän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin huomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista kengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän laskiessa sisäinen liekki, -- ikäänkuin lampun valo. Christophe'in silmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään olevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä säälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä sateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui kotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan... Ja äkkiä, -- (niin heikko hän oli!) -- tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin päin... Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti jalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.

Juuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin syvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua katseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän pysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen nähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät silmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen tähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa Saksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen häneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja katseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa vastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe ryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos; hetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella puolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä, hän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä hevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin pääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.

Hän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja hänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt kotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet enää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen. Portaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan jääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle, vaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta läähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä raukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin _Keskeneräisestä sinfoniasta_. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli hänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa, joka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä; untuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia; hän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka huvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä kymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy... -- Ja Christophe kuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen silmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta uneksivan sydämen sävelmiä: -- ensimäinen kuoro J. S. Bachin kantaatista: _"Jumalani, koska kuolla saan?"_... Tuntui hyvältä vaipua näihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa kaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto... Kuolla ja vaipua maan rauhaan!... _Und dann selber Erde werden_... "Ja sitten itse muuttua mullaksi..."

Christophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset, heikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti kävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi kuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi kysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka sairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut olla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli äiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä suoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen kalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin hyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet. Joka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien tulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit ja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin sirkushevoset; sitte seurasi äkkiä _Laupiaan samarialaisen_ kultaisen valon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen sukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät synkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan. Hän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja menneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken oli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa, joka oli kuin kallio: "kuolema ei sitä kalva"... -- Mutta meri peitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen, ja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili houreissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria ja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja ja kontrabassoja,... hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo onneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut enää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja hän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää. Eräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat, puhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa, että hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui takaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja hengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta hän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja ullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai hänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen ympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa taisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja vastaan... _"Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns verschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr..."_ ("Ja vaikkapa maailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme heitä pelkää...")

Ja hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri tyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää huminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla kohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta sielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.

Sillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan, joka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa ovi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän luuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei voinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin tällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut hänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen selkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen jalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle aivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki häntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että puhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan, huutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään, mutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen ymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen puoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen kuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen, mikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä. Tämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa, että hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli rohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi kunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä totteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan; hän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa työskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja. Missä oli hän siis nähnyt hänet?... Vihdoin hän muisti: hän oli kohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä oli Sidonie.

Christophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta. Hän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle kammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta lujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa oli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut, ihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä. Hän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella, ilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan pidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.

Kun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella Sidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin tämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin yhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä oli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän oli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui hyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt muuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi kiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina isälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä oli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon ja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen kasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.

-- "Oliko hänellä hyvä paikka?" -- kysyi Christophe

-- "Oli; mutta hän aikoi sen jättää."

-- "Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?"

-- "Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle."

-- "Eikö hän ansainnut kylliksi?"

-- "Kyllä..."

Christophe ei käsittänyt häntä; hän koetti ymmärtää ja kehoitti häntä puhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta elämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut siihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve, melkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle raskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen hänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota sairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto niistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa oli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä kokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon porvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: -- isäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei usein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta koskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa keittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli likaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle välinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti oli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa, vailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla mielenkiintoa mihinkään. -- Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen isäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa säästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet hänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus matkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä tehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä ulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän hieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei lähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen ja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai kamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan pistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän koetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki ikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli hänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut edes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte hän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli sisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja toista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi johonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän laski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat...

Näitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon herääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä huomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa luomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun parahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin taulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten tavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten palvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten palvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin mitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä pianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä, täysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan, joilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei voinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää, jonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin nautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän tuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli oleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän sanoi:

-- Maailmassa täytyy olla kaikkea.

Christophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä päivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:

-- Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.

-- Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko jälkeen?

-- Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon vettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina entiselleen.

-- No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?

-- Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.

Christophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei rohjennut sanoa:

-- Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä, että se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia, joiden elämä on onnellinen?

Mutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi alistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:

-- Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa arpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!

Hän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan ulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei johtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:

-- Kivi on kaikkialla kovaa.

Hänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota rotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on hyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman elinvoimaista, -- tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista, tyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta elämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse keinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.

Christophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi havaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö suhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään vailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa moraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän ei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin naturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain teoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin idylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään esittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten omat paheensa oikeutetuiksi... Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n tinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se oli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista ylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa on myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja. Ylimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri kuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä siitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään, että he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä läsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä esikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät. Jokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain määrin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on mielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön anarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän mykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille on, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas suuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin ympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt järkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. -- Sidonie ei tiennyt juuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt, eikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat kertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset. Hän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän olisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen enempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa; hän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli häntä sen johdosta.

-- Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?

-- Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi Christophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt ajattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.