Part 16

Hän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, -- joka oli hänelle liian kallis, -- ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka muiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto. Mutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja näköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre. Muutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita hän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla hänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita kipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli käärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut kallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä Pariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva ilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan, hänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin puhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.

Hänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran päivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka hän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka hän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka hän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän olisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se, että hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti; hän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa. Vatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt koira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen henkiset kykynsä pysyivät virkeinä.

Hän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut kylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän tuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän päätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut mistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän huomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet Daniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa kohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka hän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei tahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä hänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin mahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä röyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi kättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan, ja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään työhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään tästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota hän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen tarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut läsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa _David_ esitettiin; ja se vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan häntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti teoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan henkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään Christophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä sanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan siitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe oli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan ystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän halusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut kortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi hänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen kiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt, vaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti esittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan vastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle seuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi mandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi hän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta osoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla hänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei hän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin piti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin ne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä kerran oli hänelle tarjonnut -- ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta Christophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut nöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi hän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä hänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; -- mutta hän ei tahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut Wagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut taidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota hän ei ollut ansainnut. -- Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita hän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht huomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi ruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä aterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti huomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa muistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut noudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään -- (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); -- mutta hän ei koskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan.

Christophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut kustantajat olivat vielä pahempia. -- Oli myöskin rikkaita dilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen, eivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in luokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: -- Mitä! Eikö se ole kaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, -- (toisin sanoen kokonaan kirjoitettaviksi); -- ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään suurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja siitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen heistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti levottomasti, nimitti Christophe'ia heti "rakkaaksi ystäväksi", tarttui häntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi hänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin tällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette Guilbert... Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa hänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla. Loppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia, jotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä päivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli täytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen äidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo odotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen turhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle hieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen hänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään Christophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian arka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja hän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla, ei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina ollut itselläänkään.

Muuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli tullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka vuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa. [Katso _Jean-Christophe, IV._ Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti, että hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta äidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen, jotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli odottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi paasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan edessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään pyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta korpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se ei tullut toista kertaa.

Huolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut hilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja puhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään Berlioz'in sanoilla: "Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden yläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista virttä: _Dies irae_..." -- Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa harmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa naurunpurskahduksiin.

Christophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: "rakastajan ura on joutilaiden ja rikkaiden ura". Christophe'in kurjuus, hänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen kohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen luomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua ajatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän oli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen moraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta ja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä, ettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne saaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina silloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä nautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja kun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei ollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka saastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen pohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien niiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen jälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen kulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi kosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli _nautinto_ -- sen ainoa uskontunnustus. -- Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea, toivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä katsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa on kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on silloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on muussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen nautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman suurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen mielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. -- Niin, heidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!... Mutta eivätkö he itse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan "lihavalle" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle "valiojoukolle" kuin heidän, ja että se on köyhille myrkkyä?...

"Nautinnon ura on rikkaiden ura".

Christophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli ansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän oli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan viimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän sukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän janosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että orkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui kaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että jotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta kuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle; hän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään antautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa, unelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä hämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia ja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan lailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin muutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä haltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän kiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin ruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja Christophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä sympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa tietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää mitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta katkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat musiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin olemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta kuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii joukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on liian suuri yksin kannettavaksi.

Näiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi voidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen huomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan pieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään ymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä, hänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos pistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat hienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat tuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan iloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat noita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa ehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka asuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää vain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken; he lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.

Christophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen sydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä iloa, voimaa ja viihdytystä, -- niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö, -- sehän on sanomattakin selvää, -- oli heti huomannut, että Christophe katseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta, magneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla melkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa maun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö erikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään huuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti hän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä sekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin kukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän koetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen; ja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä hän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli tullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan toisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet -- (Christophe ainakaan) -- tavata toisiansa poistuttaessa.

Kerran sattui eräässä iltakonsertissa, että he olivat istuutuneet rinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa ystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli paljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka tahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti. Hän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan keskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän imi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta. _Tristanin_ alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston; ja _Eroica_ sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan musiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. -- Hän kertoi Christophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä huolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä, vaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei Beethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli kaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta; se mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: "ihminen ei ollut mikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia". -- Christophe'ista oli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin häntä. _Isolden kuoleman_ aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä; käsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka; hän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman elämänvirran.

He poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat jutellen _Quartier latin'iin_; tyttö oli käynyt Christophe'in käsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta kun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle tietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen houkuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän raivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään; tultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen ja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen konsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä, hieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei hän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö suhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle sydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista asioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi hänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin kuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta, mutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan kiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään osoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet toistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön kerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö ei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni pyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.

Siten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä olemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän jätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä valostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään, samassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän säteilyn alaisiksi.

Christophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä konserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla tunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua liikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja kuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin unohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja ajattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella kuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä, tai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä vaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä elämä näytti hänestä vain kauan, kauan... vuosisatoja sitten olleen elämän haavekuvalta. Pieninkin merkki -- jota muut ihmiset eivät huomanneetkaan -- suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen vaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään henkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho, puu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla bulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu, viimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen maailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön kulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: -- enempää ei tarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan henki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.

Pitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan useita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi loppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin tätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki uuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat häntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen sielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän rakasti.

Eräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät olivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit sulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset, vääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat kasvullisuutta valtameren pohjalla, -- astui Christophe, jota eilisestä saakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään, Louvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.

Maalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli liiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen värien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella jälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen vaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat näkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun syviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa kastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut muuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän valtakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään siitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili Ranskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.