Part 15

Grazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen heikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas, hauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt johtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens, joka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys, päätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen suruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens oli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen: häntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja talossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään, tytärtään ja rakastajiaan; -- sillä häneltäkään ei niitä puuttunut; hän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla käytännöllinen ja intohimoinen, -- ja lisäksi sangen turhamainen ja sangen levoton.

Kun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla kaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni luonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin yhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen, kun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi: valtavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan. Hän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti häneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in läsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia, kun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja onnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena astuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli hän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä rakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle jotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta tukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien, valkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä joutessaan sormeansa ulos, -- kääntyi hän alati näytännön kestäessä Colette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen osalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle ruskeilla, kirkkailla silmillään: -- Minä rakastan sinua kovasti. Kun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän Colette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli hänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi, ja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana puistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi hän ilon kirkaisun, -- jota hän sitte häpesi; -- hän oli onnellinen siitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän sitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.

Oli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa lukenut, -- (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), -- jotka tuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat sitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän musiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka hän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei tiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.

Muuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika herkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia ääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä helposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia naurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset mitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi lapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle tuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti jotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli aina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan kaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei lainkaan ollut.

Hänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin hyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.

Grazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa oli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon yleisön makua, soitti loppumattoman pitkän _adagion_, joka sai koko seuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas uudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen. Rva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia huvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista puolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä suhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli hänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä häntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki kyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi pois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin sentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista. Muutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että Grazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin liikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin lientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi, että hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva Stevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä Christophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin yhdessä Christophe'in kanssa.

Christophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä, hänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi niitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen kätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen ne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi pelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän harjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä huudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän ei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät kuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja korosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa harmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.

Christophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki vain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta Christophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni, hyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta. Hän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui luonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. -- Vasta kun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi hän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella intuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta ja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei ollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin häntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella pitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella ankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen käytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta ei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna. Mutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan: muuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät kahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella Graziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta Grazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta onnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi siitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette sanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma, ei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.

Hänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin. Hänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe kärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli sitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän luuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui tähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe oli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka sai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli raivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla tuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi hänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna oli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon ääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn, mitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli häntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi kokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti, ettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia tai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää sotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä. Minkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti raivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin, vähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä herättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in mieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että tuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.

Hän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä Stevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi, joka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla maalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa neurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta sitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen isänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän antoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa vallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle hän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:

-- Ota minut takaisin!

Eikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi; sillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että Grazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen luonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi Pariisiin.

Mutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle pienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin valoon. -- Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut sinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen nähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli törkeästi loukkaamalla taiteilijaa... Taiteilija? Hän, joka Grazian silmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma, jota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun saakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja -- kotiin päästyään -- tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun hän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan huoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli Christophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä hänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut tehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä Pariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:

-- En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä tänne.

Hänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin pitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa epätoivoiseen tahdonponnistukseen.

Grazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen rakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan ja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä päivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko vähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia. Maatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia heinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin kuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän keskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut lainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven ja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan aikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti salavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka sijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, -- hyvän, liikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin, ettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä, rakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, -- kirje raukan, joka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.

Sitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in kaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen onnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja hiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana liekkinä Christophe'in muisto.

Mutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka etäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin tärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa samassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli tuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen rinnallaan käsi kädessä.

Hän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut. Hän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti hänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen itsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla oma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: "Jos me luovutamme elämälle oman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta varten?" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa luonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa kuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän tarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien luokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin pian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin aurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä hymyllä.

Miten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin ollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi muistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli Saksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan heidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa, heidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän pienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina heidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma noita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen silmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat inhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt enemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut. Mitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja nyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden naurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät häntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat hänelle lempeästi hymyillen:

-- Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin kylliksi kurjuutta... Mutta loppuuhan se kerran...

Hän kuuli valtameren pauhaavan Johann Sebastian Bachin sielussa: hirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, -- riemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä lempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, -- kaupunkeja, jotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista sulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, -- ihmeellinen kokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista elämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia ennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina pienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen... -- hän näki hänet niin selvästi! -- kaksi leukaa, pienet loistavat silmät ryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, -- synkkänä, hilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja, gotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta, samalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta... -- hän näki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä oppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä kerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa hän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet pahanpäiväisesti... -- hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden lapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi oli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle toimeen pieniä konsertteja... Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja, puutetta, hänen neronsa väheksymistä; -- ja kaiken tuon yläpuolella hänen musiikkinsa, hänen uskonsa, -- vapautus ja valo, Ilo, jota hän aavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui, -- Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka, nostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa kautta... Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!...

Christophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin hyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se on usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä? Oleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan musiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin, jotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat nirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat saksalaisten nerojen virheitä!

-- Pienet raukat! -- ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin oli ennen ollut yhtä naurettava, -- he löytävät virheitä Wagnerissa ja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!... Aivankuin myrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää järjestystä!...

Hän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä ei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa: luodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti laaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija ei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa kuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan sanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten ei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää ole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.

Nyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka sielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin suihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka olivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen tarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän kaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään hänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo ruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva luostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista, päivän eri hetkien melu ja vivahdukset, -- hän ei tajunnut niitä itsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. -- Christophe oli onnellinen.

Hänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän oli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen ainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli matkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli muuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana oli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei soittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa paremmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme opetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista kuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus olikin hänen varsinainen kutsumuksensa. -- Sinä päivänä, jolloin hän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe makeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi, että hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen oppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei häntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava itselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien puoleen. Se ei ollut ilahduttavaa... Pff!... Oli turhaa siitä edeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in metsään.

Hänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä kokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin mehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle surinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia. Hypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä... Luokaa sitten rytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä yhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä pariisilaiset!

Kun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä oli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui unelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota lokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät. Hän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka ilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat keskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä, parasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto. Gottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso _Jean-Christophe, III_. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä hautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, -- koko hänen tuntematon sukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan tämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä hirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin lapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän läjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta hän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin. Hänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen armeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän oli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa, kokonaista kansaa vastaan.