Part 14

Muiden kömpelyyksiensä ohella Christophe teki sen virheen, että ryhtyi sotimaan Lucien Lévy-Coeur'iä vastaan. Hän kohtasi hänet kaikkialla, eikä hän voinut salata liioittelevaa vastenmielisyyttänsä tätä hyvänsävyistä ja kohteliasta miestä kohtaan, joka ei näyttänyt ketään kohtelevan huonosti, joka pikemmin näytti olevan parempi ihminen kuin hän ja joka ainakin paljoa paremmin kuin hän osasi pysyä kohtuuden rajoissa. Christophe kiihoitti häntä väittelyihin; ja vaikka väittely sukeutuikin aivan merkityksettömistä seikoista, sai se aina Christophe'in vaikutuksesta äkkiä kiihkeän sävyn, joka ihmetytti kuulijakuntaa. Näytti siltä, kuin Christophe olisi käyttänyt hyväkseen kaikkia mahdollisia tekosyitä hyökätäkseen pää kumarassa Lucien Lévy-Coeur'in kimppuun; mutta tämä väisti aina hänen iskunsa. Christophe'in vastustaja oli niin taitava, että silloinkin, kun syy varmasti oli tämän, hän kuitenkin aina osasi näytellä jalomielisen osaa; hän puolustautui niin kohteliaasti, että Christophe'in käytöstavan puutteet pistivät sitä enemmän silmään. Christophe, joka muuten puhui sangen huonosti ranskaa ja käytti murteellisia, vieläpä varsin karkeitakin sanoja, jotka hän oli heti oppinut ja joita hän käytti taitamattomasti kuten useat ulkolaiset, ei kyennyt tekemään tyhjäksi Lucien Lévy-Coeur'in taktiikkaa; hän taisteli raivoisasti tätä iroonista lempeyttä vastaan. Hän oli kaikkien mielestä väärässä: kukaan ei käsittänyt, mitä hän hämärästi tunsi: tämän lempeyden tekopyhyyttä, joka kohdattuaan voiman, jota se ei kyennyt vahingoittamaan, koetti tukahuttaa sen kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei pitänyt kiirettä, hän luotti ajan voimaan samoin kuin Christophe'kin; mutta hän repi alas, sen sijaan kuin Christophe rakensi. Hän sai helposti hänestä erotetuksi Sylvain Kohnin ja Goujart'in, samoin kuin hän oli vähitellen syrjäyttänyt hänet Stevens'ien salongista. Lucien Lévy-Coeur loi tyhjyyttä hänen ympärilleen.

Christophe auttoi itse häntä siinä. Hän ei tehnyt kenenkään mieliksi, sillä hän ei yhtynyt mihinkään puolueeseen tai oli pikemmin kaikkia puolueita vastaan. Hän ei pitänyt juutalaisista; mutta vielä vähemmän hän sieti antisemiittejä. Hän tunsi vastenmielisyyttä tuota pelkuruutta kohtaan, jolla suuret joukot nousevat mahtavaa vähemmistöä vastaan, ei siksi, että se on huono, vaan siksi, että se on mahtava, tuota vetoamista kohtaan alhaisiin kateuden ja vihan vaistoihin. Niinpä pitivät juutalaiset häntä antisemiittinä ja antisemiitit juutalaisena. Mitä taiteilijoihin tulee, näkivät he hänessä vihollisen. Christophe tekeytyi taiteessaan saksalaisemmaksi kuin hän olikaan. Vastustaakseen eräiden pariisilaisten säveltäjien musiikissa ilmenevää järkähtämätöntä mielenrauhaa, hän ylisti rajua tahtoa, miehekästä ja tervettä pessimismiä. Milloin iloa esiintyi, tapahtui se mauttomasti plebeijisellä tulisuudella, joka oli omiaan suuresti ärsyttämään kansankonserttien ylimyksellisiä suojelijoita. Muoto oli etevää ja karua. Jonkinlaisesta vastavaikutuksesta hän miltei tavoitteli näennäistä tyylillistä huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä ulkopuolista alkuperäisyyttä kohtaan, minkä täytyi loukata ranskalaisia säveltäjiä. Ne harvat heistä, jotka saivat kuulla joitakuita hänen teoksiaan, liittivät hänet, lähemmältä niitä tarkastamatta, sen halveksunnan piiriin, jota he osoittivat nykyaikaisen saksalaisen musiikin myöhäsyntyiselle wagnerismille. Christophe ei siitä välittänyt; hän nauroi sydämessään ja toisti erään viehättävän ranskalaisen renesanssisäveltäjän säkeitä, -- jotka hän oli sovittanut itseensä:

Käy tietäs, käy, älä huoli, jos sanotaan: Christophe'illa tuolla ei kontrapunktia toisten, ei toisten harmoniaa ole laisinkaan. Mull' onhan jotain, jota muilta puuttuu.

Mutta kun hän koetti saada teoksiaan esitetyksi konserteissa, huomasi hän ovet suljetuiksi. Oli jo kylliksi työtä nuorten ranskalaisten säveltäjien teosten esittämisessä -- tai esittämättä jättämisessä, -- jotta olisi huolehdittu jonkun tuntemattoman saksalaisen teoksista.

Christophe heitti yritykset sikseen. Hän sulkeutui huoneeseensa ja ryhtyi työhön. Vähät välitti hän siitä kuulivatko pariisilaiset hänen teoksiaan vai ei. Hän kirjoitti omaksi nautinnokseen, eikä menestyäkseen. Tositaiteilija ei huolehdi teostensa tulevaisuudesta. Hän muistuttaa niitä renesanssitaiteilijoita, jotka maalasivat huolettomina talojen fasaadeihin, vaikka tiesivät, ettei heidän maalauksistaan kymmenen vuoden päästä ollut enää mitään jälellä. Christophe työskenteli siis kaikessa rauhassa, odotellen alistuvana ja hyvätuulisena parempia aikoja, kun hän äkkiä sai apua odottamattomalta taholta.

Christophe tunsi näihin aikoihin vetoa dramaattista muotoa kohtaan. Hän ei vielä rohjennut täydellisesti antautua sisäisen lyyrillisen tulvansa valtaan. Hänen täytyi johtaa sitä määrättyjen aiheiden kanaviin. Ja epäilemättä on nuoren neron, joka ei vielä ole itsensä herra, joka ei vielä edes täydellisesti tunne itseään, hyvä luoda vapaaehtoisia rajoja, joihin sulkea sielunsa, joka muuten karkaisi häneltä itseltään. Ne ovat välttämättömiä sulkuja ja patoja, joilla ajatusten tulvaa saattaa johtaa. -- Onnettomuudeksi ei Christophe tuntenut ketään runoilijaa; hänen täytyi itsensä veistää aiheet legendoista tai historiasta.

Niistä näyistä, jotka jo joitakuita kuukausia olivat väikkyneet hänen mielessään, olivat muutamat raamatullisia kuvia. -- Raamattu, jonka hänen äitinsä oli antanut hänelle ikäänkuin maanpakotoveriksi, oli ollut hänelle lähteenä moniin unelmiin. Vaikka hän ei lukenutkaan tätä hebrealaista Iliaadia uskonnollisella mielellä, oli se kuitenkin hänelle jonkinlaisena siveellisen tai paremmin sanoen elämän tarmon lähteenä, jossa hän joka ilta pesi alastoman sielunsa puhtaaksi Pariisin ryvettävästä savesta ja liasta. Hän välitti vähät kirjan pyhästä tarkoituksesta; mutta se oli kuitenkin hänelle pyhä kirja sen koskemattoman luonnon ja alkuperäisen yksilöllisyyden vuoksi, joka siitä henki häntä vastaan. Hän imi itseensä noita hymnejä, joissa maa hehkui uskoa, vuoret vapisivat, taivaat riemuitsivat ja leijonat olivat ihmisenkaltaisia.

Eräs niistä Raamatun henkilökuvista, joita kohtaan hän tunsi erikoista hellyyttä, oli nuori David. Hän ei kuvitellut Davidille firenzeläisen katupojan iroonista hymyä, ei sitä traagillista jännitystä, jonka Verrocchio ja Michelangelo olivat antaneet yleville teoksilleen, joita hän ei lainkaan tuntenut. Hän näki _Davidinsa_ pienenä, runollisena, puhdassydämisenä paimenena, jossa uinaili etelämaisen Siegfriedin sankaruus, joka oli hienostuneempaa rotua, kauniimpi ja sopusointuisempi sekä ruumiiltaan että ajatuksiltaan. -- Sillä Christophe saattoi mielin määrin kapinoida latinalaista henkeä vastaan: hänen tietämättään oli tämä henki alkanut vaikuttaa häneen. Ei ainoastaan taide vaikuta taiteeseen, eikä ainoastaan ajattelu, vaan kaikki, mikä ihmistä ympäröi: -- ihmiset, esineet, eleet, liikkeet, ääriviivat, kunkin kaupungin valo. Pariisin ilmapiiri on sangen sakea: se muovaa kapinallisimmat sielut. Ja germaanisen sielun vastarinta on kaikkein heikoin: se verhoutuu turhaan kansalliseen ylpeyteensä, se on kaikista eurooppalaisista sieluista herkin menettämään kansallisuutensa. Christophe'in sielu oli jo alkanut, ilman että hän sitä aavistikaan, omaksua itselleen latinalaisen taiteen kirkkautta, kohtuullisuutta, tunneälyä, vieläpä jossain määrin plastillista kauneuttakin, jota se ei olisi ilman sitä koskaan saavuttanut. Hänen Davidinsa oli siitä todistuksena.

Hän oli aikonut kuvata useampia episoodeja Dadivin nuoruudesta: kohtausta Saulin kanssa, taistelua Goliathia vastaan; hän oli jo aloittanut ensimäistä näistä näytöksistä. Hän oli kuvitellut sen sinfooniseksi tauluksi, jossa oli kaksi henkilöä.

Tuo pieni paimen makasi yksinäisellä ylängöllä kukkivan kankaan keskellä ja uneksi auringonpaisteessa. Kirkas valo, hyönteisten surina, huojuvan heinän hiljainen kahina, laitumella käyvän karjan hopeasointuinen kellonkilke ja maan voima tuudittivat nuorukaisen unelmia hänen siinä uinuessaan tietämättömänä jumalallisesta kutsumuksestaan. Vaivattomasti yhtyivät hänen äänensä ja hänen huilunsa säveleet hiljaisuuden sopusointuun; ja tämä laulu ilmaisi niin tyyntä, niin kirkasta iloa, ettei sitä kuunnellessa ajatellut iloa eikä surua, vaan tuntui siltä, että niin tuli olla, eikä toisin voinut ollakaan. -- Äkkiä peittyi kangas suuriin varjoihin; ilmassa vaikeni; elämä tuntui vetäytyvän maan laskimoihin. Huilun laulu yksin kaikui rauhallisena. Saul kulki houreissaan ohi. Mielipuolinen kuningas, jota tyhjyys jäyti, riehui rauhattomana kuin raivoisa liekki, joka polttaa itseään ja jota myrsky kiskottaa. Hän rukoili, kirosi, haastoi taisteluun tyhjyyden, joka häntä ympäröi ja jota hän kantoi sielussaan. Ja kun hän hengästyneenä heittäytyi kankaalle, kuului taas hiljaisuuden keskeltä pienen paimenen hymyilevä, rauhallinen laulu, joka oli koko ajan soinut. Silloin Saul tukahutti riehuvan sydämensä rajun tykinnän ja tuli hiljaa lepäävän nuorukaisen luo; hän katseli häntä ääneti; hän istuutui hänen viereensä ja laski kuumeisen kätensä paimenen otsalle. Hämmentymättä kääntyi David ja katsoi hymyillen kuninkaaseen. Hän nojasi päänsä Saulin polville ja jatkoi soittoaan. Ilta alkoi hämärtyä; David nukahti lauluunsa, ja Saul itki. Ja tähtikirkkaassa yössä kaikui jälleen henkiin heränneen luonnon tyynen ilon hymni ja toipuvan sielun kiitoslaulu.

Kirjoittaessaan tätä näytöstä oli Christophe kokonaan oman ilonsa vallassa; hän ei ollut lainkaan ajatellut teoksensa esittämistä; varsinkaan ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt ajatus, että sitä voitaisiin näytellä. Hän ajatteli, että se voitaisiin esittää jossakin konsertissa, jos joku suvaitsisi mieltyä siihen.

Kun hän eräänä iltana puhui siitä Achille Roussin'ille ja tämän pyynnöstä koetti antaa siitä hänelle käsityksen pianolla, hän hämmästyi suuresti nähdessään Roussin'in tulisesti innostuvan teokseen ja selittävän, että se täytyi kaikella muotoa saada esitetyksi jollakin pariisilaisella näyttämöllä, ja että hän ottaisi asian toimittaakseen. Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän jonkun päivän päästä huomasi, että Roussin otti asian vakavalta kannalta; ja hänen hämmästyksensä nousi huippuunsa, kun hän sai kuulla, että Sylvain Kohn, Goujart ja Lucien Lévy-Coeur'kin olivat teokseen innostuneita. Hänen täytyi myöntää, että rakkaus taiteeseen sulatti näiden miesten henkilökohtaisen kaunan häntä kohtaan: hän ihmetteli sitä suuresti. Hän itse oli kaikkein vähimmin innostunut teoksen esittämiseen. Se ei ollut ensinkään tehty teatteria varten: oli suotta sitä näytellä ja melkeinpä sopimatonta. Mutta Roussin oli niin itsepintainen, Sylvain Kohn niin vakuuttava ja Goujart niin varma, että Christophe antoi houkutella itsensä. Hän oli veltolla tuulella ja hän halusi kiihkeästi kuulla sävellystään esitettävän!

Kaikki oli helppoa Roussin'ille. Johtaja ja taiteilijat koettivat tehdä hänelle mieliksi. Eräs sanomalehti järjesti parhaillaan juhlamatineaa erään hyväntekeväisyyslaitoksen hyväksi. Päätettiin esittää David tässä juhlatilaisuudessa. Kerättiin hyvä orkesteri. Ja mitä laulajiin tuli, sanoi Roussin löytäneensä aivan ihanteellisen Davidin osan tulkitsijan.

Harjoitukset alettiin. Orkesteri suoriutui varsin hyvin ensimäisestä harjoituksesta, vaikkakin se ranskalaiseen tapaan oli kuriltaan hieman löyhä. Saulin ääni oli hieman rasittunut, mutta muuten kiitettävä; ja hän oli taitava ammatissaan. Davidina oli kaunis, kookas, lihava, sopusuhtainen nainen, jolla oli tunteileva ja jokapäiväinen ääni, jolla hän kankeasti ja mahtailevasti lauloi melodraamallisin äänenvärinöin ja varieteemaisin liehivin elein. Christophe virnisti. Heti ensi tahdit kuultuaan havaitsi Christophe, ettei osaa voinut jättää tämän laulajattaren käsiin. Ensimäisen orkesteripaussin aikana meni hän tapaamaan impressaariota, jolla oli huolenaan konsertin käytännöllinen järjestely ja joka oli Sylvain Kohnin kanssa läsnä harjoituksessa. Nähdessään hänen tulevan, sanoi impressaario hänelle kasvot loistavina:

-- No, oletteko tyytyväinen?

-- Kyllä, sanoi Christophe, ehkäpä tästä selvitään. Eräs seikka vain ei menettele: laulajatar. Täytyy hankkia toinen. Sanokaa se hänelle kohteliaasti; onhan teillä tottumusta... Te löydätte kyllä helposti toisen.

Impressaario ällistyi; hän katsahti Christophe'iin aivankuin ei olisi uskonut, että tämä puhui tosissaan; ja hän sanoi:

-- Eihän se ole mahdollista!

-- Miksi se ei olisi mahdollista? kysyi Christophe. Impressaario ja Sylvain Kohn vaihtoivat ovelan katseen keskenään, ja edellinen jatkoi:

-- Hänellähän on suuret lahjat!

-- Hänellä ei ole lainkaan lahjoja, sanoi Christophe.

-- Mitä!... Niin kaunis ääni!

-- Hänellä ei ole lainkaan ääntä.

-- Ja hän on lisäksi erittäin kaunis!

-- Siitä minä viis.

-- Ei se ole haitaksi ainakaan, sanoi Sylvain Kohn nauraen.

-- Minä tarvitsen Davidin ja Davidin, joka osaa laulaa; en tarvitse kauniita Helenoita, sanoi Christophe.

Impressaario siveli hämillään nenäänsä:

-- Se on ikävää, perin ikävää,... sanoi hän. Hän on mainio taiteilija... Sen voin vakuuttaa teille! Ehkei hän ole oikein kunnossa tänään. Teidän tulee vielä yrittää.

-- Kernaasti, sanoi Christophe; mutta se on vain ajan hukkaa.

Hän jatkoi harjoitusta; mutta laulu vain huononi. Hänen oli vaikeata sietää sitä loppuun saakka. Hän kävi kärsimättömäksi; hänen huomautuksensa laulajattarelle, jotka aluksi olivat olleet kylmiä, mutta kohteliaita, muuttuivat kuiviksi ja teräviksi, huolimatta siitä, että laulajatar silminnähtävästi ponnisti voimiaan ollakseen hänelle mieliksi, ja huolimatta niistä silmäyksistä, joita hän loi häneen lumotakseen hänet. Impressaario keskeytti varovaisuuden vuoksi harjoituksen, kun kaikki näytti uhkaavan mennä myttyyn. Lieventääkseen sitä ikävää vaikutelmaa, jonka Christophe'in huomautukset olivat tehneet laulajattareen, liehui impressaario hänen ympärillään ja tuhlasi hänelle kömpelöitä kohteliaisuuksia. Christophe, joka seurasi tätä peliä, salaamatta kärsimättömyyttään, viittasi häntä käskevästi luokseen ja sanoi:

-- Ei kannata tuhlata sanoja. Minä en tyydy tähän henkilöön. Se on harmillista, myönnän sen; mutta minä en ole häntä valinnut. Järjestäkää asia, miten parhaiten taidatte.

Impressaario kumarsi ikävystyneenä ja sanoi välinpitämättömästi:

-- Minä en mahda mitään. Kääntykää hra Roussin'in puoleen.

-- Mitä hra Roussin siitä piittaa? kysyi Christophe. En halua ikävystyttää häntä näillä asioilla.

-- Eivät ne häntä ikävystytä, sanoi Sylvain Kohn iroonisesti.

Ja hän osoitti hänelle Roussin'iä, joka parhaiksi saapui.

Christophe meni häntä vastaan. Roussin, joka oli loistavalla tuulella, huudahti:

-- Mitä! Onko jo lopussa? Toivoin vielä kuulevani yhden osan. No, rakas mestarini, mitä sanotte siitä? Oletteko tyytyväinen?

-- Kaikki käy sangen hyvin, sanoi Christophe. En saata teitä kylliksi kiittää...

-- Älkää! Älkää!

-- Yksi ainoa seikka ei menettele.

-- Sanokaa, sanokaa. Järjestämme kaiken. Haluan, että voitte olla tyytyväinen.

-- Niin, tarkoitan laulajatarta. Näin meidän kesken, hän on inhoittava.

Roussin'in iloiset kasvot jäykistyivät äkkiä. Hän sanoi tuimalla äänellä:

-- Saatte minut hämmästymään.

-- Hän ei ole minkään arvoinen, ei kelpaa mihinkään, jatkoi Christophe. Hänellä ei ole ääntä, ei makua, ei taitoa, ei lahjojen varjoakaan. Olipa onni, että ette olleet äsken häntä kuulemassa!

Roussin'in ilmeet yhä enemmän nyrpistyivät. Hän keskeytti Christophe'in, sanoen äreällä äänellä:

-- Minä tunnen nti de Sainte-Ygraine'in. Hän on erittäin lahjakas taiteilijatar. Minä ihailen häntä sangen suuresti. Kaikki pariisilaiset, joilla on makua, ovat samaa mieltä kuin minä.

Hän käänsi selkänsä Christophe'ille, joka näki hänen tarjoavan käsivartensa näyttelijättärelle ja poistuvan hänen kanssansa. Kun Christophe seisoi siinä ällistyneenä, tarttui Sylvain Kohn, joka nautinnolla oli katsellut näytelmää, hänen käsivarteensa ja sanoi nauraen, heidän laskeutuessaan yhdessä teatterin portaita:

-- Te ette siis tiedä, että hän on Roussin'in rakastajatar?

Christophe ymmärsi. Näytelmä olikin siis puuhattu häntä, eikä suinkaan Christophe'ia varten! Hänelle selvisi nyt, miksi Roussin oli niin innostunut asiaan ja miksi hän ei säästänyt uhrauksia, sekä myös hänen apulaistensa into. Sylvain Kohn kertoi hänelle Sainte-Ygraine'in tarinan: hän oli ollut varietee-diiva ja esiintynyt menestyksellä useissa sen lajin teattereissa; sitte hänet oli vallannut kunnianhimo, kuten usean hänen kaltaisensa, esiintyä jollakin näyttämöllä, joka olisi arvokkaampi hänen lahjoilleen. Hän luotti siihen, että Roussin toimittaisi hänet Oopperaan tai Koomilliseen oopperaan; ja Roussin, joka ei parempaa toivonut, piti Davidin esitystä sopivana tilaisuutena jolla voisi vaaratta näyttää pariisilaiselle yleisölle uuden tragediennen lyyrillisiä lahjoja osassa, joka ei juuri laisinkaan vaatinut dramaattista toimintaa, ja joka salli hänen muotojensa kauneuden esiintyä täydessä valaistuksessaan.

Christophe kuunteli tarinan loppuun saakka; sitte hän irroittautui Sylvain Kohnin käsikoukusta ja purskahti nauruun. Hän nauroi kauan. Lakattuaan nauramasta sanoi hän:

-- Te tympäisette minua. Te tympäisette minua kaikki. Taide ei merkitse teille mitään. Kaikessa ovat aina vain naiset kysymyksessä. Kokonainen ooppera esitetään jonkun tanssijattaren tai laulajattaren vuoksi, jonkun herran rakastajattaren tai rouvan rakastajan vuoksi. Te ette ajattele muuta kuin sikamaisuuksia. En voi suuttuakaan teihin: te olette kerta kaikkiaan sellaisia ja saatte sellaisiksi jäädä, jos se teitä huvittaa. Rypekää vain kaukalossanne. Mutta erotkaamme: me emme ole luodut elämään yhdessä. Hyvästi.

Hän jätti Kohnin; ja kotia tultuaan hän kirjoitti Roussin'ille, että hän peruuttaa teoksensa esittämisen, peittelemättä häneltä edes niitä syitä, jotka sen aiheuttivat.

Tällä teollaan rikkoi Christophe välinsä Roussin'iin ja koko hänen nurkkakuntaansa. Hän sai kohta tuntea sen seurauksia. Sanomalehdet olivat jo pitäneet pientä melua aiotusta esityksestä, ja nyt laverreltiin säveltäjän ja laulajattaren välisestä riidasta. Muuan konsertin johtaja otti esittääkseen teoksen eräässä sunnuntaimatineassaan. Tämä menestys muodostui kuitenkin täydelliseksi onnettomuudeksi Christophe'ille. Teos esitettiin -- mutta sille vihellettiin. Kaikki laulajattaren ystävät olivat päättäneet läksyttää tuota hävytöntä säveltäjää; ja muu osa yleisöä, joka piti tuota sinfoonista runoelmaa ikävänä, yhtyi kernaasti pätevien henkilöiden tuomioon. Kaiken muun onnettomuuden lisäksi oli Christophe ollut kyllin varomaton, suostuessaan näyttämään esittäjäkykyään ja soittamaan samassa konsertissa piano-osat eräästä fantasiasta pianolle ja orkesterille. Yleisön pahansuopa mieliala, jota Davidin esityksen aikana oli hillinnyt halu säästää esittäjiä, purkautui täysin valloilleen tekijän itsensä esiintyessä, -- jonka soitto ei muuten ollut aivan moitteetonta. Christophe, jota yleisön melu hermostutti, katkaisi äkkiä soittonsa keskellä kappaletta ja luoden karkeanpilkallisen katseen kuulijakuntaan, joka heti oli käynyt äänettömäksi, alkoi soittaa renkutusta: _"Malbrough lähti sotaan!"_ -- ja sanoi senjälkeen ilkeästi:

-- Sellainen teille kelpaa!

Sitte hän nousi ja lähti.

Syntyi kauhea hälinä. Huudettiin, että hän oli loukannut yleisöä, ja että hänen täytyi tulla julkisesti pyytämään anteeksi. Seuraavana päivänä mestasivat sanomalehdet yhteen ääneen tuon kummallisen saksalaisen, josta pariisilainen hyvä maku oli langettanut tuomionsa.

Ja sitte oli jälleen hänen ympärillään täysi tyhjyys. Hän oli taas yksin, hän oli entistä yksinäisempi tuon vieraan, vihamielisen kaupungin keskellä. Hän ei enää sitä surrut. Hän alkoi uskoa, että se oli hänen kohtalonsa, että hän saisi koko elämänsä olla yksin.

Hän ei tiennyt, ettei suuri sielu koskaan ole yksin, että vaikka hän olisikin aivan vailla ystäviä, hän kuitenkin lopulta luo niitä itselleen, että hän säteilee ympärilleen rakkautta, jota hän on tulvillaan, ja että hän nytkin, jolloin hän luuli jääneensä yksin ainaiseksi, oli rikkaampi rakkaudesta kuin maailman onnellisimmat.

Stevens'ien luona oli pieni kolmen, neljäntoista vuotias tyttö, jolle Christophe oli antanut soitonopetusta samaan aikaan kuin Colette'ille. Hän oli Colette'in serkku, ja hänen nimensä oli Grazia Buontempi. Hänellä oli kullalle vivahtava hipiä, viehättävästi rusoittavat poskipäät, täyteläiset, maalaisen terveet posket, pieni nykerö nenä, suuri, siropiirteinen, aina hieman avoinna oleva suu, pyöreä, hyvin vaalea leuka, levolliset, lempeästi hymyilevät silmät ja kaareva otsa, jota ympäröi runsas, pitkä ja silkinhieno tukka, joka suorina lienteinä aaltoina laskeutui pitkin poskia. Hän muistutti Andrea del Sarton pyöreäkasvoisia madonnia, joilla on kaunis, hiljainen katse.

Hän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen maalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia, niittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella kullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi sypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista. Kuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien karkeat huudot:

-- _Ihi!... Fat innanz'!_...

Heinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla. Ja öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa kuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden laukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa valveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset, eivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit, jotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän suuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.

Pienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty suurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa, joka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli laiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi usein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa aivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi juoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää ja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli todellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä hyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille, puille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän ihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin suuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän näki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä seudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan laahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin ohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet kasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa puistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt; hän ei peljännyt mitään.

Kerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta. Hän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka söi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli häntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: -- Anna minulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.

Tyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:

-- Ei saa tulla ilkeäksi.

Silloin lähti kulkuri matkoihinsa.