Part 13

Roussin ei ollut huonoimpia. Miten monet muut saman puolueen miehet olivatkaan sosialisteja tai radikaaleja -- lyhytnäköisestä kunnianhimosta, joka ei ulottunut pitemmälle kuin suoranaiseen ryöstöön tai heidän uudelleen valitsemiseensa! Nämä miehet näyttivät muka uskovan uuden yhteiskunnan olevan sitä tietä syntymässä. Ehkä he olivat siihen aikoinaan uskoneetkin; ja he näyttelivät siihen yhä uskovansa; mutta itse asiassa oli heidän tarkoituksenaan ainoastaan elää kuolevan yhteiskunnan ryöstösaaliista. Likinäköinen opportunismi palveli tätä nautinnon nihilismiä. Suuret tulevaisuuden edut uhrattiin nykyhetken itsekkäiden tarkoitusten hyväksi. Pirstottiin armeija ja oltiin valmiit pirstomaan koko isänmaa valitsijain mieliksi. Älyä ei kylläkään puuttunut: oltiin täysin selvillä siitä, mitä olisi ollut tehtävä; mutta sitä ei tehty, koska se olisi vaatinut liiaksi ponnistuksia, eikä enää kyetty ponnistuksiin. Tahdottiin järjestää oma ja kansakunnan elämä vähimmällä vaivan ja uhrausten määrällä. Portaiden ylimmiltä askelmilta alimmille saakka vallitsi sama moraali: suurin mahdollinen määrä nautintoa mahdollisimman pienellä ponnistusten määrällä. Tämä moraaliton moraali oli ainoa johtolanka tämän poliittisen pulman keskellä, jossa johtajat esimerkillään levittivät anarkiaa. Heidän sekava politiikkansa ajoi yhtaikaa takaa kymmentä jänistä, mutta hellitti ajonsa ja jäi niiden kaikkien jäljiltä, yhden toisensa jälkeen. Saatiin nähdä rinnakkain sotaista diplomatiaa ja rauhaa harrastava sotaministeriö, sotaministerejä, jotka hävittivät armeijaa puhdistaessaan sitä, meriministerejä, jotka kiihoittivat sotalaivaveistämöiden työväkeä, sotataidon opettajia, jotka saarnasivat kauhua sotaa kohtaan, dilettanttisia upseereita, dilettanttisia tuomareita, dilettanttisia vallankumouksellisia ja dilettanttisia isänmaanystäviä. Vallitsi yleinen poliittinen tapainturmelus. Kaikki odottivat, että valtio antaisi heille virkoja, kunniamerkkejä, eläkkeitä ja palkkioita; eikä valtio ollutkaan jakelematta lahjoja suojateilleen: se tarjosi kunnianriistaa ja virkapaikkoja pojille, veljenpojille, veljenpojanpojille, vallan palvelijoille. Edustajat äänestivät itselleen korkeampia palkkoja. Kaikkialla hillitöntä valtionvarojen, virkojen, arvonimien ja kaikkien valtion voimien tuhlausta. -- Ja kuin ylhäältäpäin annetun esimerkin synkkänä kaikuna seurasi alempien kansanluokkien tihutyöt: kansakoulunopettajat saarnasivat auktoriteetin halveksimista ja kapinaa isänmaata vastaan, postivirkailijat polttivat kirjeitä ja lähetyksiä, tehdastyöläiset heittivät hiekkaa tai rautajauhoa koneiden hammasrattaisiin, sotalaivaveistämöiden työmiehet hävittivät veistämöitä ja polttivat laivoja. Kaikkialla suunnatonta, työmiesten harjoittamaa työn tärvelemistä, -- hävitystä, joka ei kohdannut rikkaita, vaan maailman rikkauksia.

Kaiken tämän kruunaukseksi huvittelihe älyllinen valioyleisö perustelemalla järkeen ja oikeuteen tätä kansan itsemurhaa sillä varjolla, että jokaisella ihmisyksilöllä on pyhä oikeus onneen.

Sairaaloinen ihmisrakkaus kalvoi eron hyvän ja pahan väliltä ja sääli rikollisten "edesvastuutonta ja pyhitettyä" henkilöllisyyttä vanhuksen liikatunteellisuudella: -- taivuttiin rikoksen edessä ja jätettiin yhteiskunta sen mielivaltaan.

Christophe ajatteli:

-- Ranska on humaltunut vapaudesta. Raivottuaan kylliksi se kaatuu sikahumalassa. Ja kun se herää, huomaa se olevansa putkassa.

Christophe'iin koski tätä kansanvillintää nähdessään eniten se, kun hän näki heikkojen, epävarmojen miesten suorittavan kylmästi mitä kehnoimpia poliittisia väkivallantekoja. Epäsuhtaisuus heidän horjuvan olentonsa ja sen raisun työn välillä, jonka he päästivät valloilleen tai julistivat oikeutetuksi, oli liian häpeällinen. Heissä näytti olevan kaksi vastakkaista seikkaa: epävakainen luonne, joka ei uskonut mihinkään, ja viisasteleva järki, joka leikkeli, niitti ja hävitti elämän tahtomatta nähdä mitään. Christophe'ia ihmetytti, miksi eivät rauhalliset porvarit, katolilaiset ja upseerit, joita ärsytettiin kaikin tavoin, heittäneet heitä ikkunasta ulos. Hän ei uskaltanut sanoa sitä Roussin'ille; mutta kun hän ei osannut mitään peitellä, oli Roussin'in helppo arvata hänen ajatuksensa. Hän purskahti nauruun ja sanoi:

-- Epäilemättä me, te ja minä, tekisimme niin, eikö totta? Mutta heistä ei ole mitään vaaraa. He ovat kehnoja raukkoja, jotka eivät kykene mihinkään tarmokkaaseen toimintaan; he eivät pysty kunnolla muuhun kuin valittamaan. Ylimystön on hivuttanut, tylsyttänyt ja raaistanut klubielämä ja urheilu, ja se on prostitueerannut itsensä amerikkalaisille ja juutalaisille. Näyttääkseen uudenaikaisuuttaan ovat he huvitettuja siitä häpeällisestä osasta, jota he saavat näytellä muotinäytelmissä, ja kutsuvat häpäisijät juhliinsa. Porvaristo on välinpitämätöntä ja kärttyisää; se ei lue mitään, ei ymmärrä mitään, ei tahdo ymmärtää mitään, se ei osaa muuta kuin parjata, parjata kaikkea räikeästi ja hyödyttömästi; -- sillä ei ole kuin yksi intohimo: maata, virua unessa suurella rahasäkillään, vihaten niitä, jotka tahtovat heidän untansa häiritä, vieläpä niitäkin, jotka eivät halua seurata heidän esimerkkiään: sillä heitä häiritsee sekin, että toiset työskentelevät sillä aikaa, kuin he vetelehtivät!... Jos tuntisitte niitä ihmisiä, pitäisitte meitä lopulta miellyttävinä.

Mutta Christophe tunsi vain suurta vastenmielisyyttä kumpaisiakin kohtaan: sillä hänen mielestään ei ahdistettujen alhaisuus suinkaan ollut mikään puolustus ahdistajille. Hän oli sangen usein tavannut Stevens'ien luona näitä rikkaita, nyrpeitä porvareita, joita Roussin hänelle kuvaili:

... l'anime triste di coloro, Che visser senza infamia e senza lodo...

[Niiden surulliset henget, jotka elivät ilman häpeätä ja ilman kiitosta.]

Hän näki liiankin hyvin ne syyt, joiden johdosta Roussin ja hänen ystävänsä tunsivat olevansa varmat vaikutusvallastaan valitsijoihinsa, vieläpä saattoivat käyttää sitä väärinkin. Heiltä ei puuttunut vallan välikappaleita. Tavat olivat löyhiä, tasavalta vailla tasavaltalaisia; oli sosialistilehtiä, oli sosialistinen valiojoukko, joka taipui nöyrästi vieraskäynnillä olevien kuninkaiden edessä; oli lakeijasieluja, jotka uskollisina kuin koirat odottelivat arvonimiä, virkapukuja ja kunniamerkkejä: he pysyivät kauniisti talutusnuorassa, jos heille silloin tällöin viskasi ruuaksi jonkun luun kalvettavaksi tai Kunnialegioonan merkin. Jos kuninkaat olisivat aateloineet kaikki Ranskan kansalaiset, olisivat kaikki Ranskan kansalaiset olleet rojalisteja.

Poliitikot saivat mielin määrin mellastaa. Vuoden 1789 kolmesta säädystä oli ensimäinen hävitetty; toinen oli tuomittu kuolemaan, karkoitettu maanpakoon tai julistettu epäluulonalaiseksi; kolmas nukkui, kylläisenä voitostaan. Ja mitä neljänteen säätyyn tuli, joka oli alkanut uhkaavana ja kateellisena nousta, oli sen kanssa helppo tulla toimeen. Rappeutunut tasavalta kohteli sitä samoin, kuin rappeutunut Rooma kohteli niitä raakalaislaumoja, joita sillä ei enää ollut voimaa karkoittaa rajoiltaan: se liitti ne itseensä, ja niistä tuli sen parhaat vahtikoirat. Porvarilliset ministerit, jotka nimittivät itseään sosialisteiksi, vetivät salakavalasti puoleensa ja yhdistivät porvaristoon työväestön älykkäimmät ja voimakkaimmat valiomiehet; he katkaisivat kaulan köyhälistöpuolueelta riistämällä siltä johtajat, liuottivat sen uuden veren itseensä ja palkaksi siitä sulloivat sen täyteen vaikeasti sulavaa tiedettä ja porvarillista ideologiaa.

Merkillisimpänä näytteenä porvariston yrityksistä kansan takavarikoimiseksi olivat työväenopistot. Ne olivat pieniä basaareja täynnä sekavia tietoja kaikilta ajoilta ja kaikista maista. Niissä tahdottiin opettaa, kuten eräässä ohjelmassa sanottiin, "kaikkia fysikaalisen, bioloogisen ja sosioloogisen tietämisen haaroja: astronomiaa, kosmologiaa, antropologiaa, etnologiaa, fysiologiaa, psykologiaa, psykiatriaa, maantiedettä, kielitiedettä, estetiikkaa, logiikkaa j.n.e." Sellainen paljous tietoa murtaisi jonkun Pico della Mirandolankin aivot.

Olihan tosin alussa ollut ja oli vieläkin eräissä niistä ihanteellista suuruutta, halua levittää totuutta, kauneutta ja hengen elämää kaikille, mikä oli sangen suurenmoinen tuuma. Nämä työmiehet, jotka ankaran päivätyön jälkeen ahtautuivat pieniin, tukehuttaviin luentosaleihin ja joiden tiedonjano oli voimakkaampi väsymystä ja nälkää, tarjosivat ihailtavan ja liikuttavan näyn. Mutta miten väärin käytettiinkään näiden ihmisparkojen intoa! Miten paljon olikaan joidenkuiden todellisten, älykkäiden ja inhimillisten apostolien ja oivallisten, enemmän hyvää tarkoittavien kuin taitavien miesten joukossa hölmöjä, suunpieksäjiä, juonittelijoita, kirjailijoita vailla lukijakuntaa, puhujia vailla kuulijakuntaa, professoreja, pastoreita, jaarittelijoita, pianisteja, arvostelijoita ja anarkisteja, jotka peittivät kansan tuotteittensa tulvaan! Jokainen koetti saada menekkiä kauppatavaroilleen. Halutuimpia olivat luonnollisestikin puoskarien ja filosoofisten jaarittelijoiden tuotteet, jotka mättivät kuin lapiolla yleisiä käsitteitä, viskaten silloin tällöin joukkoon jonkun tosiasian, tieteellisen alkeistiedon ja kosmoloogisen johtopäätöksen.

Nämä opistot olivat myös ultra-aristokraattisten taideteosten viemäreinä: kaiverrusten, runojen ja dekadenttisen musiikin. Kansan kohoamisella tahdottiin nuorentaa ajatusta ja synnyttää uudelleen rotua. Ja se alotettiin istuttamalla kansaan kaikki porvariston hienoudet. Kansa otti ne vastaan ahnaasti, ei kylläkään siksi, että se olisi niistä nauttinut, vaan siksi, että ne olivat porvarillisia. Christophe, jonka rouva Roussin kerran vei tällaiseen opistoon, kuuli hänen, soittavan Debussy'tä Gabriel Fauré'n _La bonne Chanson'in_ ja erään Beethovenin kvartetin välillä, joka oli mestarin viimeisiä. Christophe, joka vasta makunsa ja ajatustensa monivuotisen, vitkallisen kehityksen kautta oli päässyt syventymään Beethovenin viimeisten teosten henkeen, kysyi säälien eräältä naapuriltaan:

-- Mutta ymmärrättekö te tätä?

Toinen pöyhistihe kopeana kuin kiukkuinen kukko ja sanoi:

-- Tietysti! Miksi en minä ymmärtäisi yhtä hyvin kuin te?

Ja näyttääkseen ymmärtävänsä paukutti hän vimmatusti käsiään eräälle fuugalle, vaatien sitä toistettavaksi, ja katsahti Christophe'iin ärsyttävästi.

Christophe pakeni kauhistuneena. Hän virkkoi itsekseen, että noiden tolvanoiden oli onnistunut myrkyttää kansakunta sen puhtaita lähdesuonia myöten: ei ollut enää olemassa kansaa.

-- Itse olette kansaa! oli muuan työmies sanonut eräälle niistä kelpo miehistä, jotka yrittivät perustaa kansanteattereita. Olen yhtä hyvä porvari kuin tekin!

Eräänä kauniina iltana, untuvanpehmeän taivaan levittäytyessä hämyisen kaupungin yllä lämpimine, hieman haalistuneine väreineen itämaisen maton tavoin, asteli Christophe Notre-Dame'ilta Invalides'ille vievää rantakatua. Illan hämärässä kohosivat tuomiokirkon tornit taivasta kohden kuin Mooseksen kädet, jotka taistelun ajan olivat ylös ojennettuina. Sainte-Chapelle'in kultainen, siselöity peitsi, kukkivan, pyhän orjantappuran oas, sinkosi korkealle talojen ryteiköstä. Virran toisella rannalla levittäytyi Louvre'in kuninkaallinen fasaadi, jonka ikävystyneihin silmiin laskevan auringon säteet sytyttivät viimeisen elonkipinän. Kaukana Invalides'in lakeuden pohjalla, sen kaivantojen ja korkeiden muurien takana, sen majesteetillisessa erämaassa kohosi kultainen, tummunut kupooli kaukaisen voitonsinfonian lailla. Ja etäämpänä mäellään avasi Riemukaari ikäänkuin sankarillisen marssin sävelin yli-inhimillisen askeleensa keisarillisille legioonille.

Ja Christophe oli näkevinään väläyksessä edessään kuolleen jättiläisen, jonka suunnattomat jäsenet peittivät lakeuden. Hän seisahtui ja hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän silmäili tuon sadunomaisen suvun jättiläismäisiä, kivettyneitä jäännöksiä, suvun, joka oli hävinnyt maan päältä ja jonka askelten kaiku oli kiirinyt kautta koko maanpiirin, tuon rodun, jonka kypäränä oli Invalides'in tuomiokirkko ja miekkavyönä Louvre, -- joka syleili taivasta tuhansine tuomiokirkkokäsivarsineen ja joka jälleen tapasi maata Napoleonin voitonkaaren kahdella riemuitsevalla kaarijalalla, joiden alla kuhisi nykypäivien kääpiömäinen peukalokansa.

Christophe oli saanut jonkunlaisen kuuluisuuden niissä pariisilaispiireissä, joihin Sylvain Kohn ja Goujart olivat hänet vieneet, vaikka hän ei ollut sitä lainkaan tavoitellut. Hänen originaalinen ulkomuotonsa, kun hänet aina nähtiin jommankumman ystävänsä seurassa teatterien ensi-illoissa ja konserteissa, hänen rumat, voimakkaat piirteensä, vieläpä hänen olentonsa, hänen esiintymisensä ja hänen rajujen ja kömpelöiden tapojensa naurettavuus, hänen silloin tällöin laskettelemansa paradoksaaliset sanansutkaukset, hänen kulmikas, mutta laaja ja roteva intelligenssinsä ja ne romaanimaiset kertomukset, joita Sylvain Kohn oli levittänyt hänen kepposistaan Saksassa, hänen rettelöistään poliisin kanssa ja hänen paostaan Ranskaan, olivat tehneet hänet tuon suuren kosmopoliittisen hotellisalongin joutilaan ja hosuvan uteliaisuuden esineeksi, joka on saanut nimen Koko Pariisi. Niin kauan kuin hän käyttäytyi varovasti, tehden huomioita, kuunnellen ja koettaen ymmärtää, ennenkuin lausui mielipiteitään, niin kauan kuin ei tunnettu hänen teoksiaan eikä hänen pohjimmaisia ajatuksiaan, oli hän vielä sangen suosittu. Ranskalaiset olivat hänelle kiitollisia siitä, ettei hän ollut voinut jäädä Saksaan. Varsinkin pitivät ranskalaiset muusikot ikäänkuin kunnianosoituksena itselleen niitä kohtuuttomia tuomioita, joita Christophe oli langettanut saksalaisesta musiikista: -- (kysymyksessä olevat tuomiot olivat jo vanhoja ja Christophe olisi tuskin ainoatakaan niistä enää allekirjoittanut: joitakuita artikkeleita, jotka oli taannoin julkaistu eräässä saksalaisessa aikakauskirjassa ja joiden paradokseja Sylvain Kohn oli liioitellen levittänyt). -- Christophe herätti mielenkiintoa eikä ollut haitaksi; hän ei vallannut kenenkään paikkaa. Hänestä olisi varsin helposti tullut nurkkakunnan suurmies. Hänen ei olisi vain pitänyt kirjoittaa mitään, tai kirjoittaa mahdollisimman vähän ja olla ennenkaikkea esityttämättä teoksia sekä ruokkia ideoillaan Goujart'ia ja hänen kaltaisiaan, koko tuota loisjoukkoa, joka oli ottanut tunnuslauseekseen tuon tunnetun säkeen (muuttaen sitä hieman):

"_Minun lasini on pieni; mutta minä juon_... toisten lasista".

Voimakas persoonallisuus säteilee aina vaikutustaan varsinkin nuoriin ihmisiin, jotka tuntevat enemmän kuin toimivat. Heitä ei puuttunut Christophe'inkaan ympäriltä. Ne olivat yleensä noita joutilaita, tahdottomia, päämäärättömiä olentoja, joilla ei ole mitään elämänpohjaa, jotka pelkäävät työpöytää ja yksinäisyyttä, jotka alati vetelehtivät nojatuoleissa, jotka harhailevat kahviloista teattereihin, koettaen kaikilla mahdollisilla tekosyillä karttaa kotiin menoa, jotteivät tarvitsisi katsoa kasvoista kasvoihin itseään. He tulivat, istuutuivat ja kuluttivat tuntikausia typerillä jaaritteluilla, joita seurasi kuvottava äitelyyden, kyllästyksen ja samalla nälkään nääntymisen tunne, joita halusi jatkaa ja jotka samalla innoittivat. He liehuivat Christophe'in ympärillä kuten Goethen villakoira, he muistuttivat "tähysteleviä toukkia", jotka vaanivat sieluja ahmaistakseen ne ja voidakseen tarrautua kiinni elämään.

Joku turhamainen hölmö olisi nauttinut tästä loiseläinhovista. Mutta Christophe ei halunnut näytellä epäjumalan osaa. Häntä aivan pöyristytti näiden ihailijoidensa idioottiset saivartelut, jotka näkivät kaikessa, mitä hän teki, tolkuttomia tarkoituksia, renanismia, nietzscheläisyyttä ja hermafrodiittisuutta. Hän ajoi heidät ulos. Hän ei ollut luotu näyttelemään passiivista osaa. Koko hänen olemuksensa janosi toimintaa. Hän teki huomioita ymmärtääkseen; ja hän tahtoi ymmärtää voidakseen toimia. Vapaana koulukuntien orjuudesta ja ennakkoluuloista hän otti selvän kaikesta, luki kaikkea ja tutki kaikkia taiteensa alaan kuuluvia ajatusten ilmenemismuotoja ja ilmaisukeinoja muissa maissa ja muilta ajoilta. Hän omisti kaiken, minkä havaitsi tehokkaaksi ja todelliseksi. Aivan toisin kuin ne ranskalaiset taiteilijat, joita hän tutki, jotka olivat näppäriä keksimään uusia muotoja, jotka tuhlasivat kaiken voimansa keksintöihin ja jättivät ne keskeneräisiksi, tavoitteli hän paljoa vähemmän uutuuksia musikaalisen ilmaisun alalla kuin voimakasta ilmaisutapaa; hän ei halunnut olla erikoinen, hän halusi olla väkevä. Tämä intohimoinen voima soti ranskalaisen nerouden hienoutta ja kohtuullisuutta vastaan. Hän halveksi tyyliä tyylin vuoksi ja taidetta taiteen vuoksi. Parhaat ranskalaiset taiteilijat tekivät häneen korusepän vaikutuksen. Eräs täydellisimmistä pariisilaisista runoilijoista oli huvikseen sepittänyt "nykyaikaisen ranskalaisen runouden työluettelon tuotteineen ja palkkoineen"; hän luetteli "kristallikruunuja, itämaisia kankaita, kulta- ja pronssimedaljongeja, silkkipitsejä vanhoja muoreja varten, monivärisiä veistokuvia ja kukillisia fajanssiteoksia", joita sen tai sen hänen kanssaveljensä tehdas tuotti. Itsensä hän esitti "suuren kirjallisen työpajan nurkassa parsimassa vanhoja seinäverhoja tai puhdistamassa ruosteesta käyttökelvottomia pertuskoita". -- Tämä hahmoittelu, jonka mukaan taiteilija on hyvä työmies, joka pyrkii yksinomaan täydentämään ammattitaitoaan, osoitti eräänlaista suurpiirteisyyttä. Mutta se ei tyydyttänyt Christophe'ia; vaikka hän myönsikin sille ammatillista arvoa, halveksi hän sitä elämän köyhyyttä, jota se tavallisesti peitti. Hän ei käsittänyt, että kirjoitettiin kirjoittaakseen, että puhuttiin puhuakseen. Hän ei puhunut sanoja, hän esitti -- tai tahtoi esittää -- asioita:

Ei dice cose, e voi dite parole...

Tämän levon-ajanjakson jälkeen, jolloin Christophe oli vain imenyt itseensä uutta maailmaa, heräsi hänen sielussaan äkkiä luomistarve. Se vihamielinen ympäristö, jossa hän tunsi Parisissa elävänsä, kasvatti hänen voimansa satakertaiseksi ja lujitti hänen persoonallisuuttaan. Intohimot tulvivat yli äyräittensä ja vaativat käskevästi ilmaisua. Ne olivat monenlaisia, ja kaikki kannustivat häntä samalla hehkulla. Hänen täytyi takoa teoksia, joihin hän saattoi purkaa kaiken sen rakkauden, joka paisutti hänen sydäntään, ja myös vihan, tahdon ja kieltäymyksen ja kaikki ne demoonit, jotka hänessä taistelivat ja joilla oli sama elämisen oikeus. Tuskin oli hän keventänyt sydäntään purkamalla intohimonsa johonkin teokseen, -- (eikä hänellä edes aina ollut kärsivällisyyttä jatkaa teosta loppuun saakka) -- kun hän jo heittäytyi päinvastaisen intohimon valtaan. Mutta vastakohtaisuus oli vain näennäinen: vaikka hän aina muuttuikin, pysyi hän kuitenkin aina samana. Kaikki hänen teoksensa olivat eri teitä, jotka johtivat samaan päämäärään; hänen sielunsa oli vuori: sen kaikkia teitä myöten hän kapusi ylös; toiset viivähtivät varjossa sulavasti mutkitellen; toiset nousivat rajusti ja jyrkästi kohti aurinkoa; kaikki johtivat Jumalaan, joka asusti vuoren huipulla. Rakkaus, viha, tahto, kieltäymys, kaikki inhimilliset voimat, jotka täydelleen valtaavat sydämen, koskettavat ikuisuutta ja ovat jo osallisia siitä. Jokainen kantaa ikuisuutta itsessään: uskovainen ja uskoton, se, joka näkee elämän kaikkialla, se, joka kieltää sen kaikkialla, ja se, joka epäilee kaikkea, sekä elämää että kieltämistä. Niin myös Christophe, jonka sielu syleili yhtaikaa kaikkia näitä vastakohtia. Kaikki vastakohdat sulautuvat ikuiseen Voimaan. Christophe'ista oli tärkeintä herättää tämä Voima itsessään ja muissa, heittää puusylyyksiä roviolle, jotta ikuisuus leimahtaisi liekkiin Suuri liekki oli syttynyt hänen sydämessään keskellä Pariisin hekumallista yötä. Hän luuli vapautuneensa kaikesta uskosta, ja hän olikin täydellinen uskon soihtu.

Mikään ei ollut sen paremmin omiaan saattamaan häntä pariisilaisen ironian maalitauluksi. Usko on niitä tunteita, joita hienostunut seurapiiri kaikkein vähimmin antaa anteeksi: sillä se on itse sen kadottanut, eikä se salli sitä muidenkaan omistavan. Useimpien ihmisten kuurossa tai pilkallisessa vihamielisyydessä nuoruuden unelmia kohtaan piilee suureksi osaksi katkera ajatus siitä, että he itsekin kerran ovat olleet samanlaisia, että heilläkin on ollut kunnianhimonsa, jonka ovat jättäneet toteuttamatta. Kaikki ne, jotka ovat kieltäneet sielunsa, kaikki ne, jotka ovat kantaneet sielussaan teosta, jota eivät ole valmistaneet, vaan sensijaan valinneet varman, helpon ja kunnioitetun elämän, ajattelevat:

-- Koska minä en ole voinut tehdä, mitä olen uneksinut, miksi saisivat sen muut tehdä? Minä en tahdo, että he onnistuvat.

Miten paljon Hedda Gablereita onkaan ihmisten joukossa! Mitä salaista sotaa käydäänkään uusien ja vapaiden voimien hävittämiseksi, mitä taitoa käytetäänkään niiden tappamiseksi hiljaisuudella, ironialla, kulutuksella, mielenmasennuksella -- ja petollisilla viettelyksillä otolliseen aikaan!...

Sitä tyyppiä on kaikissa maissa. Christophe tunsi sen, sillä hän oli tavannut sitä Saksassa. Sellaista väkeä vastaan oli hän panssaroitu. Hänen puolustusmenetelmänsä oli yksinkertainen: hän teki ensimäisenä hyökkäyksen; heti kun he alkoivat lähennellä, julisti hän heille sodan; hän teki vaaralliset ystävänsä vihollisikseen. Mutta jos tämä suora politiikka suojelikin mitä tehokkaimmin hänen persoonallisuuttaan, ei se ollut omiaan helpottamaan hänen taiteellista uraansa. Hän uudisti Saksassa tekemänsä erehdykset. Hän ei sille mitään mahtanut. Yksi ainoa seikka oli muuttunut: hänen mielialansa, joka oli sangen iloinen.

Hän tulkitsi hilpeänä kaikille, jotka kuulla halusivat, punnitsemattomia arvostelujaan ranskalaisista taiteilijoista, ja hän sai siten paljon vihamiehiä. Hän ei edes välittänyt hankkia, kuten muut, harkitsevat miehet, jonkun pienen nurkkakunnan kannatusta itselleen. Hänen ei olisi ollut vaikeata kerätä ympärilleen taiteilijoita, jotka olisivat olleet valmiit ihailemaan häntä, kunhan hän olisi ihaillut heitä. Olipa niitäkin, jotka ihailivat häntä jo etukäteen, toivoen saavansa vastaihailua. He pitivät niitä, joita he kiittivät, ikäänkuin velallisina, joilta he ajan tullen saattoivat vaatia takaisin saataviaan. Ne olivat hyvin sijoitettuja rahoja. -- Mutta Christophe'iin nähden ne olivat huonosti sijoitettuja. Hän ei koskaan maksanut takaisin. Hän oli sitä pahempi kyllin hävytön pitämään keskinkertaisina niiden teoksia, jotka pitivät hänen teoksiaan hyvinä. He kantoivat häntä kohtaan kaikessa hiljaisuudessa leppymätöntä vihan kaunaa ja päättivät tilaisuuden tullen maksaa hänelle samalla mitalla.