Part 12

Achille Roussin oli kaunis mies; hänellä oli vaalea parta, verevä iho, ja hän puhui sorahdellen; hänen käytöstapansa oli sydämellinen, siinä oli pinnalla eleganssia, mutta pohjalla rahvaanomaisuutta, ja silloin tällöin teki hän huomaamattaan moukkamaisen liikkeen; -- hänellä oli tapana puhdistaa kynsiään seurassa ja nyppiä kansanomaiseen tapaan toista takin rinnuksesta, tarttua häneen kiinni ja nyhtää häntä käsivarresta. Hän oli suursyömäri, suuri juomari, elostelija, nauraja, hänellä oli kansanmiehen halut, joka rynnistää tavoittelemaan valtaa. Hän oli solakka, taitava sovelluttamaan tapansa ympäristönsä ja puhekumppaninsa mukaan. Hän oli harkitsevan puhelias, osasi kuunnella toisia omaksuen heti kaikki, mitä kuuli. Hän oli muuten miellyttävä, älykäs ja osoitti mielenkiintoa kaikkea kohtaan, osaksi luonnollisesta mausta, osaksi hankitusta mausta ja turhamaisuudesta. Hän oli rehellinen milloin hänen etunsa eivät vaatineet päinvastaista ja milloin olisi ollut vaarallista olla muuta.

Hänellä oli verrattain kaunis vaimo, suurikokoinen, sopusuhtainen ja vankkatekoinen; hänen vartalonsa oli elegantti, hieman piukkaan ahdettu ylellisiin pukuihin, jotka liioitellen ilmaisivat hänen rotevia, pyöreitä ruumiinmuotojaan. Kasvoja reunusti musta, kihara tukka, silmät olivat suuret, mustat ja paksuluomiset, leuka hieman liian ulkoneva, kasvojenpiirteet paksut, mutta ulkomuoto silti varsin herttainen, vaikkakin likinäköisten silmien siristely ja hieman supussa oleva suu sitä jonkun verran turmeli. Hänen käyntinsä oli teeskennelty, nykivä aivankuin eräiden lintujen. Hän puhui keimailevasti, mutta oli silti varsin suloinen ja rakastettava. Hän oli rikkaasta porvarillisesta kauppiasperheestä. Hän oli vapaahenkinen ja hyveellinen ja kiintynyt seuraelämän lukemattomiin velvollisuuksiin aivankuin uskontoon, puhumattakaan niistä, joita hän oli omaksunut itselleen, taiteellisista ja yhteiskunnallisista velvollisuuksista: niitä oli salongin pitäminen, taiteen levittäminen kansanoppilaitoksiin, filantrooppisen tai lapsipsykoloogisen kirjallisuuden harrastaminen -- ilman sanottavaa lämpöä, ilman syvempää harrastusta, -- vain luontaisen hyvyyden, keikarimaisuuden ja sellaisen sivistyneen nuoren naisen viattoman pedantismin sekoituksesta, joka alati näyttää lukevan läksyä ja jota itserakkaus vaatii osaamaan sen hyvin. Hän tunsi tarvetta harrastaa kaikkea, mutta hän ei tuntenut tarvetta olla innostunut siihen, mitä hän harrasti. Se muistutti niiden naisten kuumeellista työtä, joilla aina on kudin käsissään ja jotka liikuttelevat puikkojaan levähtämättä, aivankuin maailman menestys riippuisi tästä työstä, josta heille ei ole edes mitään käytännöllistä hyötyä. Ja häntäkin vaivasi, -- kuten "tricoteuse'ja" [_La tricoteuse_, kutojatar: niiden naisten nimitys, jotka Ranskan suuren vallankumouksen aikana sukkaa kutoen istuivat kansalliskonventin kokouksissa. Suom. muist.] -- tuo kunniallisen naisen pieni turhamaisuus, joka vaatii heitä esimerkillään opettamaan muita naisia.

Edustaja kohteli häntä hellällä ylenkatseella. Hän oli huolellisesti valinnut hänet sekä nautinnon että turvallisuuden kannalta. Rva Roussin oli kaunis, mies nautti siitä, eikä enempää häneltä vaatinutkaan; vaimo ei myöskään vaatinut enempää mieheltään. Mies rakasti häntä ja petti häntä. Vaimo tyytyi siihen, kunhan itse sai osansa. Ehkäpä hän siitä tavallaan nauttikin. Hän oli kylmä ja aistillinen, hänellä oli haareminaisen hengenlaatu.

Heillä oli kaksi kaunista, neljä-, viisivuotiasta lasta, joista hän hyvänä perheenäitinä huolehti samalla herttaisella ja kylmällä uutteruudella, jolla hän seurasi miehensä politiikkaa sekä muodin ja taiteen viimeisiä ilmauksia. Tästä kaikesta muodostui tässä ympäristössä mitä merkillisin sekoitus rohkeita teorioja, ultra-dekadenttista taidetta, levotonta seuraelämää ja porvarillista tunnetta.

He kutsuivat Christophe'ia käymään heitä katsomassa. Rva Roussin oli hyvä soittaja, hän soitti pianoa ihastuttavasti; hänen kosketuksensa oli kepeä ja voimakas. Pienine päineen, katse kiinteästi suunnattuna koskettimiin ja kädet niillä hypähdellen näytti hän nokkivalta kanalta. Ollen lahjakas ja musikaalisesti koulitumpi kuin useimmat ranskattaret, ei hän kuitenkaan välittänyt musiikin syvemmästä sisällöstä enempää kuin sika hopealusikasta: se oli hänestä sarja nuotteja, rytmejä ja vivahduksia, joita hän kuunteli tai esitti tarkasti; hän ei etsinyt siitä sielua, eikä hän sitä kaivannutkaan. Tämä herttainen, älykäs, yksinkertainen ja aina palvelukseen valmis nainen osoitti Christophe'ille samaa viehättävää ystävällisyyttä, jolla hän kohteli kaikkia. Christophe oli hänelle siitä varsin vähän kiitollinen; hän ei tuntenut suurtakaan myötätuntoa häntä kohtaan: hän oli Christophe'ille pelkkää ilmaa. Ehkäpä hän ei liioin antanut hänelle anteeksi, harkitsematta asiaa sen lähemmin, sitä hyväntahtoisuutta, jolla hän suostui jakamaan paikkansa miehensä rakastajien kanssa, sillä hän tiesi kyllä hänen seikkailuistaan. Passiivisuus oli Christophesta vika, jota hän kaikkein vähimmin saattoi antaa anteeksi.

Tuttavallisemmiksi muodostuivat hänen välinsä Achille Roussin'iin. Roussin piti musiikista, kuten muistakin taiteista, summittaisella, mutta vilpittömällä tavalla. Kun hän piti jostakin sinfoniasta, näytti hän ikäänkuin makaavan sen kanssa. Hänen sivistyksensä oli pintapuolinen, mutta hän osasi käyttää sitä mainiosti; hänellä oli ollut hyötyä vaimostaan siinä suhteessa. Christophe herätti hänessä mielenkiintoa siksi, että hän näki hänessä voimakkaan plebeijin, sellaisen kuin hän itsekin oli. Hän oli muuten utelias lähemmin tutkimaan sen tapaista originaalia -- (hän oli väsymättömän utelias tutkimaan muita ihmisiä) -- ja kuulemaan hänen Pariisista saamiaan vaikutelmia. Häntä huvitti Christophe'in huomautusten suoruus ja karkeus. Hän oli kyllin skeptillinen huomatakseen, että ne osuivat paikalleen. Se, että Christophe oli saksalainen, ei häntä lainkaan vaivannut: päin vastoin! Hän kerskui olevansa isänmaallisten ennakkoluulojen yläpuolella. Hän oli ennenkaikkea "ihminen" -- (se oli hänen parhain ominaisuutensa); -- hän tunsi myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ihmisiä. Mutta se ei estänyt häntä olemasta lujasti vakuutettu ranskalaisten -- heidän vanhan rotunsa ja vanhan sivistyksensä -- ylemmyydestä saksalaisiin nähden ja laskemasta pilaa saksalaisista.

Christophe kohtasi Achille Roussin'nin luona muitakin poliittisia henkilöitä, entisiä tai tulevia ministereitä. Hänestä olisi ollut huvittavaa keskustella heidän kanssansa kunkin erikseen, jos nämä kuuluisat miehet olisivat pitäneet häntä siihen kyllin arvokkaana. Vastoin yleisesti levinnyttä mielipidettä havaitsi hän heidän seuransa mieltäkiinnittävämmäksi kuin muiden ranskalaisten. Heidän intelligenssinsä oli eloisampi ja avoimempi ihmiskunnan intohimoille ja suurille harrastuksille. He olivat loistavia keskustelijoita, useimmat kotoisin etelästä, ja kaikki merkillisen dilettanttisia, erikseen otettuina melkein yhtä suuressa määrässä kuin kirjailijat. Luonnollisestikaan he eivät tunteneet taidetta juuri nimeksikään, varsinkaan ulkolaista; mutta he olivat kaikki ymmärtävinään sitä enemmän tai vähemmän ja usein he todella rakastivat sitä. Oli ministerineuvostoja, jotka muistuttivat pienten aikakauskirjojen nurkkakuntia. Joku kirjoitti teatterikappaleita. Toinen vingutti viulua ja oli vimmattu wagnerilainen. Kolmas töherteli tauluja. Ja kaikki he keräsivät impressionistisia tauluja, lukivat dekadenttisia kirjoja ja keikaroivat ihailemalla ultra-aristokraattista taidetta, joka oli miltei aina heidän aatteittensa verivihollinen. Christophe'ia hävetti nähdä näiden sosialististen ja radikaali-sosialististen ministerien, näiden kurjien ja nälkiintyneiden kansankerrosten apostolien tahtovan käydä asiantuntijoista hienostuneiden nautintojen alalla. Olihan heillä siihen epäilemättä oikeus, mutta hänestä se ei suinkaan tuntunut lojaalilta.

Merkillisintä oli, että kun nämä miehet, jotka yksityisessä keskustelussa olivat skeptillisiä, sensualistisia, nihilistisiä ja anarkistisia, joutuivat toimimaan, he heti muuttuivat fanaattisiksi. Dilettanttisimmat heistä muuttuivat tuskin valtaan päästyään pieniksi itämaisiksi despooteiksi. Heidät valtasi kiihko johtaa kaikkea, sallimatta lainkaan vapautta: heillä oli skeptillinen äly ja tyrannin tempperamentti. He eivät voineet vastustaa kiusausta käyttää ja väärinkäyttää hallintokeskityksen kauheata koneistoa, jonka aikoinaan oli rakentanut despooteista suurin. Seurauksena oli eräänlainen tasavaltainen imperialismi, johon vielä kaupan päällisiksi oli viime vuosina ympätty ateistista katolisuutta.

Viime aikoina olivat poliitikot esittäneet herruusvaatimuksia ainoastaan ruumiiseen -- toisin sanoen omaisuuteen nähden: -- sielut he jättivät melkein oman onnensa nojaan, sillä niillä ei ollut raha-arvoa. Sielut puolestaan eivät harrastaneet politiikkaa; se liukui heidän ylitseen tai alitseen; poliitikkaa pidettiin Ranskassa tuottavana, mutta sangen vähän kunniallisena kaupan ja teollisuuden haarana; älyniekat halveksivat poliitikkoja, poliitikot älyniekkoja. -- Äskettäin oli ollut huomattavissa lähentymistä, jota oli seurannut liitto poliitikkojen ja älyniekkojen huonoimman luokan välillä. Näyttämölle oli astunut uusi mahti, joka oli yrittänyt anastaa yksinvallan ajattelun alalla: vapaa-ajattelijat. He olivat liittyneet erääseen toiseen mahtiin, joka oli nähnyt heissä poliittisen despotismin täydellisen koneiston. He yrittivät paljoa suuremmassa määrässä astua kirkon sijalle kuin repiä sitä alas; ja he muodostivatkin "vapaan ajatuksen kirkon", jolla oli oma katkismuksensa ja omat seremoniansa, omat kasteensa, omat ehtoollisensa, omat vihkimisensä, omat paikalliset, kansalliset, vieläpä yleisetkin, Roomassa pidettävät kirkolliskokouksensa. Kuvaamatonta narripeliä oli näiden miljoonien typerien raukkojen puuha, joiden täytyi yhdistyä laumaksi "ajatellakseen vapaasti". Heidän vapaa-ajattelunsa käsitti oikeastaan toisten vapaan ajattelun kieltämisen järjen nimessä: sillä he uskoivat järkeen samoin kuin katolilaiset Neitsyt Mariaan, ainoankaan aavistamatta, ettei järki enempää kuin Neitsytkään olleet sinänsä mitään, ja että lähde on muualla. Ja samoin kuin katolisella kirkolla oli munkki-armeijansa ja veljeskuntansa, jotka hiljaa liikkuivat kansakunnan suonissa levittäen myrkkyänsä ja koettaen tuhota kaiken kilpailevan elämän, oli anti-katolisella kirkolla vapaamuurariutensa, jonka korkein laitos, Suuri Itä, piti tarkkaa luetteloa kaikista salaisista tiedonannoista, joita sille joka päivä lähettivät kaikilta Ranskan kulmilta sen hurskaat ilmiantajat. Tasavaltainen valtio rohkaisi salavihkaa näiden kerjäläismunkkien ja järjen jesuiittojen pyhitettyä urkintaa, joka levitti kauhua armeijaan, yliopistoon ja kaikkiin valtion virkakuntiin; eivätkä he huomanneet lainkaan, että ollessaan palvelevinaan valtiota he pyrkivät vähitellen asettautumaan sen sijalle ja olivat hiljaa vaeltamassa ateistiseen teokratiaan, jonka ei tarvinnut kadehtia Paraguayn jesuiittojen teokratiaa.

Christophe näki Roussin'in luona joitakuita tällaisia mustatakkeja. He harrastivat kaikenkarvaista fetishismiä. Parhaillaan he olivat riemuissaan siitä, että olivat saaneet poistetuiksi Kristus-kuvat oikeussaleista. He luulivat hävittäneensä uskonnon hävittäessään muutamia puu- tai norsunluupalasia. Toiset korjasivat itselleen Jeanne d'Arc'in ja hänen Neitsyt-Maria-lippunsa, jonka he olivat riistäneet katolilaisilta. Muuan uusi kirkko-isä, kenraali, joka taisteli toisen kirkon ranskalaisia vastaan, oli hiljattain pitänyt antiklerikaalisen puheen Vercingetorixin kunniaksi: hän ylisti tätä gallialaista, jolle vapaa ajatus oli pystyttänyt muistopatsaan, kansan lapseksi ja Ranskan ensimäiseksi esitaistelijaksi Roomaa (kirkkoa) vastaan. Meriministerit antoivat panssarilaivoille sellaisia nimiä kuin _Descartes_ ja _Ernest Renan_ puhdistaakseen laivastoa ja osoittaakseen kauhuansa sotaa kohtaan. Jotkut vapaat henget ryhtyivät puhdistamaan taidetta. He perkailivat XVII vuosisadan klassikoita, eivätkä sallineet Jumalan nimen tahraavan La Fontaine'in satuja. He eivät sietäneet sitä vanhemmassa musiikissakaan; ja Christophe kuuli erään heikäläisen, vanhan radikaalin -- ("Hulluuden huippu on olla radikaali vanhana", sanoi Goethe) -- paheksuvan sitä, että kansankonsertissa oli uskallettu esittää Beethovenin uskonnollisia _liedejä_. Hän vaati, että asetettaisiin toiset sanat sijalle.

-- Mitkä? kysyi Christophe vimmastuneena. Ehkä Tasavalta?

Toiset, vielä radikaalisemmat, eivät hyväksyneet näitäkään kompromisseja, vaan tahtoivat, että piti muitta mutkitta ehkäistä kaikki uskonnollinen musiikki ja sulkea koulut, joissa sitä opetettiin. Turhaan koetti muuan kaunotaiteiden tirehtööri, jota tässä Boiotiassa pidettiin ateenalaisena, selittää, että täytyi sentään opettaa musiikkia muusikoille: sillä, sanoi hän lennokkaasti, "kun te lähetätte sotilaan kasarmiin, opetatte te häntä vähitellen käyttämään kivääriään ja ampumaan. Samoin on laita nuoren säveltäjän: hänen päässään kuhisee ajatuksia, mutta niitä ei ole vielä järjestetty." Ja hieman säikähtäneenä omaa uskaliaisuuttaan ja vakuuttaen vähä väliä: "Minä olen vanha vapaa-ajattelija... Minä olen vanha tasavaltalainen...", hän julisti rohkeasti, että "hän välitti vähät siitä, olivatko Pergolesen sävellykset oopperoita tai messuja; tärkeintä oli tietää, olivatko ne inhimillisen taiteen tuotteita". -- Mutta hänen vastustajansa vastasivat leppymättömällä logiikalla "vanhalle vapaa-ajattelijalle" ja "vanhalle tasavaltalaiselle", että "oli kahdenlaista musiikkia: sitä, jota esitettiin kirkoissa, ja sitä, jota esitettiin muualla". Edellinen oli järjen ja valtion vihollinen; ja valtion etu vaati sen ehkäisemistä.

Kaikki nämä hölmöt olisivat olleet enemmän naurettavia kuin vaarallisia, jollei heidän takanaan olisi ollut todella arvokkaita miehiä, joihin he nojasivat ja jotka olivat samanlaisia, -- ehkä vielä kiivaampia, -- järjen fanaatikkoja kuin he. Tolstoi puhuu jossain siitä "epideemisestä vaikutukselta", joka vallitsee uskonnossa, filosofiassa, politiikassa, taiteessa ja tieteessä, siitä "järjettömästä vaikutuksesta, jonka hulluutta ihmiset eivät näe, ennenkuin he ovat siitä vapautuneet, mutta joka näyttää heistä silloin, kun he ovat sen vaikutuksen alaisina, niin todelliselta, etteivät katso tarpeelliseksi edes sitä pohtia". Samoin on laita tulppaanikiihkon, noitauskon ja kirjallisten muotien harhaluulojen. -- Järjen uskonto oli näitä hulluuksia. Se oli yhteistä sekä typerimmille että sivistyneimmille, sekä edustajakamarin "hevosvälskäreille" että eräille yliopiston älykkäimmille hengillekin. Se oli vielä vaarallisempaa jälkimäisillä kuin edellisillä; sillä edellisillä se tyytyi jumaliseen ja typerään optimismiin, joka herpaisi heiltä tarmon; toisilla sensijaan pingoitti kaikki jänteet ja terästi terät fanaattinen pessimismi, joka ei kuvitellut liikoja siitä vihollisuudesta, joka pohjaltaan vallitsee luonnon ja järjen välillä, ja joka kuitenkin sitä kiihkeämmin piti vireillä taistelua abstraktisen vapauden, abstraktisen oikeuden, abstraktisen totuuden ja huonon luonnon välillä. Siinä oli pohjalla kalviinilaista, jansenilaista ja jakobiinista idealismia, vanhaa uskoa ihmisen parantumattomaan turmeltuneisuuteen, jonka valittujen leppymätön ylpeys yksin voi ja joka sen tulee murtaa, sillä heissä elää järki, -- jumalan henki. Se oli erikoisesti ranskalainen tyyppi, intelligentin ranskalaisen tyyppi, jossa ei ole lainkaan "inhimillistä". Raudankova kivi: siihen ei voi mitään tunkeutua; ja se murskaa kaiken, mihin se koskettaa.

Ne keskustelut, joita Christophe'illa oli eräiden tällaisten jaarittelevien hupakkojen kanssa Achille Roussin'in luona, tekivät häneen masentavan vaikutuksen. Ne kumosivat hänen mielipiteensä Ranskasta. Hän uskoi yleisen käsityskannan mukaan, että ranskalaiset olivat tasapainoista, seuraisaa, suvaitsevaa ja vapautta rakastavaa kansaa. Ja hän tapasi abstraktisten aatteiden kiihkoilijoita, jotka olivat sairaita logiikasta ja aina valmiita uhraamaan toisia tai itsensä jonkun päätelmänsä vuoksi. He puhuivat alati vapaudesta ja kykenivät kuitenkin kaikkein vähimmin sitä ymmärtämään ja kestämään. Ei missään muualla tavannut niin kylmiä ja niin kauhean despoottisia luonteita; ne olivat intohimoisen älyllisiä ja ne tahtoivat intohimoisesti aina olla oikeassa.

Eikä se ollut vain yhden puolueen vika. Kaikki puolueet olivat samanlaisia. He eivät voineet -- he eivät tahtoneet tajuta mitään omien poliittisten tai uskonnollisten kaavojensa, oman isänmaansa, oman maakuntansa, oman ryhmänsä ja omien ahtaitten aivojensa ulkopuolella. Oli antisemiittejä, jotka purkivat kaiken voimansa raivoisaan ja voimattomaan vihaan kaikkia onnensuosikkeja kohtaan: sillä he vihasivat kaikkia juutalaisia, ja he nimittivät juutalaisiksi kaikkia, joita he vihasivat. Oli natsionalisteja, jotka vihasivat -- (parhaimmat heistä tyytyivät halveksimaan) -- kaikkia muita kansakuntia ja nimittivät oman kansansakin keskuudessa muukalaisiksi, luopioiksi tai kavaltajiksi niitä, jotka ajattelivat toisin kuin he. Oli antiprotestantteja, jotka olivat vakuutettuja siitä, että kaikki protestantit olivat englantilaisia tai saksalaisia, ja jotka olisivat tahtoneet karkoittaa heidät kaikki Ranskasta. Oli länsiranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli itäisistä maakunnista; oli pohjoisranskalaisia, jotka eivät tahtoneet hyväksyä mitään, mikä oli Loire'in eteläpuolelta; oli eteläranskalaisia, jotka nimittivät Loire'in pohjoispuolella asuvia barbaareiksi; oli niitä, jotka pitivät kunnianaan polveutua germaanisesta rodusta, ja niitä, jotka pitivät kunnianaan polveutua gallialaisesta rodusta; ja hölmöistä hölmöimpiä olivat "roomalaiset", jotka ylvästelivät esi-isiensä tappiosta; oli bretagnelaisia ja lothringilaisia, felibrejä ja albigenseja; oli Carpentras'n, Pontoise'in ja Quimper-Corentin'in väkeä: eikä kukaan hyväksynyt muuta kuin oman itsensä, pitäen jonkinlaisena aatelisarvona omaa minäänsä, eikä suvainnut sitä, että saattoi olla toisenlainenkin. Ei ole mitään keinoa sellaisia ihmisiä vastaan: he eivät ota kuuleviin korviinsakaan muita selityksiä kuin omiaan; he näyttävät olevan valmiit polttamaan koko muun maailman tai joutumaan itse poltetuiksi.

Christophe ajatteli, että oli onni, että sellaisella kansalla oli tasavaltainen hallitusmuoto: sillä kaikki nämä pikku despootit tuhosivat nyt ainoastaan toinen toisensa. Mutta jos yksi heistä olisi ollut keisari tai kuningas, olisi seurauksena ollut elämästä luopuminen.

Hän ei tiennyt, että järkeilevillä kansoilla oli yksi hyve, joka ne pelasti: -- epäjohdonmukaisuus.

Niin oli ranskalaisten poliitikkojenkin laita. Heidän despotismiaan hillitsi anarkismi; he heilahtelivat alati navalta toiselle. Jos he vasemmalla nojautuivat ajatusfanaatikkoihin, nojautuivat he oikealla ajatusanarkisteihin. Heidän jäljessään nähtiin kokonainen joukko dilettanttisia sosialisteja, jotka visusti karttoivat yhtymistä taisteluun, mutta jotka seurasivat vapaan ajatuksen armeijan kintereillä ja hyökkäsivät sen jokaisen voiton jälkeen voitettujen haaskoille. Nämä järjen esitaistelijat eivät suinkaan työskennelleet järjen hyväksi... _Sic vos non vobis_... He työskentelivät noiden pienten kosmopoliittisten poroporvarien hyväksi, jotka tallasivat ilomielin jalkoihinsa maan traditsioonit ja joiden tarkoituksena ei ollut hävittää uskoa kohottaakseen toisen sen sijalle, vaan kohottaakseen itsensä ja vapautuakseen kaikista siteistä.

Christophe tapasi siellä jälleen Lucien Lévy-Coeur'in. Hän ei suurestikaan hämmästynyt, että Lucien Lévy-Coeur oli sosialisti. Hän ajatteli yksinkertaisesti, että sosialismin täytyi olla varsin varma onnistumisestaan, koska Lucien Lévy-Coeur oli siihen liittynyt. Mutta hän ei tiennyt, että Lucien Lévy-Coeur oli osannut menetellä siten, että hän oli yhtä hyvissä kirjoissa vastapuolueenkin leirissä, jossa hänen oli onnistunut saada ystävikseen mitä jyrkimpiä antiliberaaleja, vieläpä antisemiittejäkin politiikan ja taiteen aloilta. Hän kysyi Achille Roussin'ilta:

-- Kuinka te voitte pitää tuollaisia miehiä keskuudessanne?

Roussin vastasi:

-- Hän on sangen lahjakas! Ja lisäksi työskentelee hän meidän hyväksemme, hän hävittää vanhaa maailmaa.

-- Näen kyllä, että hän hävittää, sanoi Christophe. Hän hävittää niin perinpohjin, etten tiedä, mistä te uutta rakennatte. Oletteko varmat siitä, että teille jää kylliksi rakennustarpeita uutta taloanne varten? Ja oletteko te myös varmat siitä, etteivät madot jo ole tunkeutuneet työpaikkaanne?

Lucien Lévy-Coeur ei yksinään jäytänyt sosialismia. Sosialistilehdet olivat täynnä näitä pieniä, taidetta taiteen vuoksi harrastavia kynäilijöitä ja ylellisyysanarkisteja, jotka olivat vallanneet kaikki tiet, jotka saattoivat johtaa menestykseen. He sulkivat tien toisilta ja täyttivät sanomalehdet, jotka sanoivat itseään kansan puhetorviksi, dekadenttisella dilettantismillaan ja _struggle for life'illään_. He eivät tyytyneet paikkoihin: he tahtoivat myös kunniaa. Milloinkaan ei oltu nähty niin suurta joukkoa hätiköiden pystytettyjä muistopatsaita, eikä pidetty niin paljon puheita kipsikuvien edessä. Koomillisinta olivat juhlapäivälliset, joita kunnian tavalliset lautasennuolijat panivat säännöllisesti toimeen veljeskunnan suurille miehille, ei päätetyn työn, vaan jonkun kunniamerkin saannin johdosta: sillä ne heitä eniten innostuttivat. Esteetit, yli-ihmiset ja sosialistiset ministerit viettivät täydessä sopusoinnussa nimitystä Kunnialegioonaan, jonka korsikkalainen upseeri oli perustanut.

Roussin nauroi Christophe'in ihmettelylle. Hänen mielestään ei saksalainen arvostellut niinkään hullusti hänen pelitovereitaan. Hän kohteli heitä itsekin armottomasti, kun he olivat kahden kesken. Hän tunsi heidän typeryytensä ja temppunsa paremmin kuin kukaan muu; mutta se ei estänyt häntä kannattamasta heitä, eikä käyttämästä hyväkseen heidän kannatustaan. Ja jos hän yksityisesti saattoikin puhua kansasta halveksivassa äänilajissa, oli hän puhujalavalla aivan toinen mies. Hän puhui terävällä, nenäsointuisella, nasevalla milloin väräjävällä, milloin määkivällä falsettiäänellä juhlallisesti ja suurin, levein, vavahtelevin kädenliikkein, jotka muistuttivat siivenlyöntejä: hän näytteli Mounet-Sully'tä.

Christophe koetti päästä selville, missä määrin Roussin uskoi sosialismiinsa. Oli selvää, ettei hän siihen pohjaltaan uskonut: hän oli liian skeptillinen. Hän uskoi siihen kuitenkin osittain; ja vaikkakin hän hyvin tiesi, että hänen uskonsa oli vain osittaista -- (eikä luultavasti edes oleellisintakaan), -- oli hän järjestänyt elämänsä ja menettelynsä sen mukaan, koska se oli hänestä mukavinta. Eivät ainoastaan hänen käytännölliset harrastuksensa sitä vaatineet, vaan myös hänen elinharrastuksensa, hänen elämän- ja toiminnanehtonsa. Hänen sosialistinen uskonsa oli hänelle itselleen jonkinlainen valtiouskonto. -- Suurin osa ihmisiä elää samoin. Heidän elämänsä perustana ovat uskonnolliset, moraaliset, sosiaaliset tai puhtaasti käytännölliset käsitykset, -- (usko heidän toimialaansa, työhönsä, tai siihen hyötyyn, mitä heidän osansa näyttelee elämässä), -- seikkoja, joihin he eivät pohjaltaan usko. Mutta he eivät tahdo sitä tietää: sillä he tarvitsevat elääkseen tätä uskon varjoa, -- tätä "valtion uskontoa", jonka pappina jokainen on.