Part 11

Kaikki palvelivat omaa minäänsä: ainoa, mitä he kykenivät palvelemaan. He koettivat saada toisia samaan uskoon, mutta onnettomuudeksi oli kullakin jo omansa. He koettivat aina herättää yleisön huomiota puheellaan, esiintymisellään, tupakoimisellaan, sanomalehden lukemisella, päänsä asennolla, katseillaan tai sillä tavalla, millä he tervehtivät toisiaan. -- Nuorukaiset ovat luonnostaan näyttelemishaluisia, sitä enemmän, mitä tyhjänpäiväisempiä tai joutilaampia he ovat. Varsinkin naisiin nähden he sitä harjoittavat: sillä he tavoittelevat naista ja toivovat vielä enemmän, että nainen tavoittelisi heitä. Mutta he pöyhistelivät kelle tahansa, yksinpä vastaantulijalle kadulla, joilta he saattoivat odottaa vain ihmettelevää silmäystä. Christophe tapasi usein tuollaisia pieniä riikinkukon poikasia: töherteleviä maalarien alkuja, soittoniekkoja ja aloittelevia näyttelijöitä, jotka koettivat matkia jotakin tunnettua muotokuvaa: Van Dyckin, Rembrandtin, Velasquezin, Beethovenin, tai koettivat omaksua jotakin osaa: etevän maalarin, suuren muusikon, hyvän työmiehen, syvämielisen ajattelijan, iloisen veitikan, Tonavan talonpojan, luonnonihmisen... He vilkuivat kulkiessaan sivuilleen nähdäkseen, huomattiinko heitä. Kun Christophe näki heidän tulevan vastaansa, käänsi hän päänsä muualle pilkallisesti ja välinpitämättömästi. Mutta tämä vastoinkäyminen ei heihin suuria koskenut: parin askeleen päässä he jo uudistivat temppunsa seuraavalle vastaantulijalle. -- Colette'in salongin keikarit olivat hienostuneempia: he näyttelivät etupäässä espriitään: he kopioivat kahta tai kolmea mallia, jotka nekään eivät olleet alkuperäisiä. Tai esittivät he jotakin ideaa: Voimaa, Iloa, Sääliä, Ylhäisyyttä, Sosialismia, Anarkismia, Lakia, Vapautta, ne olivat kaikki heille vain rooleja. Heillä oli kyky muuttaa jaloimmatkin ajatukset puhtaasti kirjalliseksi aiheeksi, he asettivat ihmissielun sankarillisimmankin lennon samalle tasolle kuin salonkiesineet tai jonkun muodikkaan kaulahuivin. Mutta rakkaudessa he vasta olivat oikeassa elementissään; se oli heidän yksityisomaisuuttaan. He tunsivat kaikki nautinnon kasuistiikan salaisuudet. He olivat taitavia keksimään uusia tapauksia, saadakseen kunnian niiden ratkaisemisesta. Sehän on aina ollut niiden työnä, joilla ei ole muuta tekemistä: kun he eivät kykene rakastamaan, juttuavat he siitä ja ennen kaikkea selittävät sitä. Selitykset olivat paljoa laajempia kuin teksti, joka heillä oli sangen vähäpätöinen. Sosiologialla höystettiin ruokottomimmatkin ajatukset: kaikki silattiin siihen aikaan sosiologialla. Niin nautinnokasta kuin olikin tyydyttää paheitaan, olisi kuitenkin jotakin puuttunut, jollei samalla olisi kuvitellut tekevänsä työtä tulevien aikojen hyväksi. Se oli mitä suurimmassa määrässä pariisilaista sosialismia: eroottista sosialismia.

Niitä kysymyksiä, jotka siihen aikaan innostuttivat tätä pientä rakkaudenhovia, oli miehen ja naisen tasa-arvoisuus avioliitossa ja heidän oikeutensa rakkauteen. Oli esiintynyt joitakuita kunnon miehiä, hyveellisiä, hieman naurettavia protestantteja, -- skandinaaveja ja sveitsiläisiä, -- jotka olivat julistaneet hyveellisyyden tasa-arvoisuutta: miesten tuli astua avioliittoon neitseellisinä kuten naistenkin. Pariisilaiset kasuistit vaativat toisenlaista tasa-arvoisuutta, epäpuhtauden tasa-arvoisuutta: samaa oikeutta naisille kuin miehillekin elää rakastajien kanssa ennen avioliittoon astumista. Pariisilaisista oli aviorikos jo niin kulunut asia -- he olivat siinä määrin askarrelleet sillä mielikuvituksessaan ja harrastaneet sitä käytännössä, -- että se jo alkoi heistä menettää makunsa: kirjallisessa maailmassa koetettiin vaihtaa sitä originellimpaan keksintöön: nuorten tyttöjen prostitutsiooniin, -- tarkoitan säännölliseen, yleiseen, siveelliseen, säädylliseen perheprostitutsiooniin, joka vielä kaupan päälle olisi sosiaalinen. Muuan äskettäin ilmestynyt, kyvykkäästi kirjoitettu kirja esitti sen lakeja: neljän sadan sivun pituudelta tutkittiin leikillisellä pedantismilla ja "kaikkien Baconin metoodin sääntöjen mukaan" "nautinnon järkiperäistä järjestämistä." Se oli täydellinen vapaan rakkauden kurssi, jossa lakkaamatta puhuttiin eleganssista, säädyllisyydestä, hyvästä mausta, jaloudesta, kauneudesta, totuudesta, puhtaudesta, moraalista, -- oikea katkismus nuorille tytöille, jotka haluavat joutua huonoille jäljille. -- Se oli sillä erää se evankeliumi, josta Colette'in pieni hovi nautitsi ja jota siellä esitettiin. Oppilaiden tavalliseen tapaan he jättivät syrjään kaiken, mitä siinä paradoksien alla saattoi olla oikeata, hyvin havaittua ja tosi-inhimillistä, ja omaksuivat vain huonoimman. Tästä makosesta kukkaislavasta he poimivat aina myrkyllisimmät kukat, -- sellaiset aforismit kuin "aistilliset nautinnot vain kiihoittavat työnhalua"; -- "on luonnotonta, että neitsyt tulee äidiksi ennenkuin hän on saanut tuntea nautintoa"; -- "että viattoman miehen omistaminen on naiselle luonnollinen valmistus harkittuun äitiyteen"; -- että äitien tehtävä on "järjestää tyttäriensä vapaus samalla hienotunteisuudella ja ymmärtämyksellä, millä he suojaavat poikiensa vapauden"; ja että on koittava aika, "jolloin nuoret tytöt, palaavat yhtä luonnollisesti rakastajiensa luota kuin nykyisin luennoilta tai jonkun ystävättären luota teeltä".

Colette selitti nauraen, että ohjeet olivat sangen viisaita.

Christophe kauhistui näitä lausuntoja. Hän arvioi liian suureksi sekä niiden kantavuuden että sen pahan, minkä ne saattoivat aiheuttaa. Ranskalaiset ovat liiaksi järkeviä sovelluttaaksensa kirjallisuuttansa käytäntöön. Nämä suuren Diderot'n piskuiset jälkeläiset olivat elämässään yhtä nuhteettomia porvareita kuin tuo nerokas ensyklopedistikin, vieläpä yhtä arkoja kuin muutkin. Juuri sentähden, että he ovat niin arkoja toiminnassa, huvittaa heitä johtaa toiminta kuvitteluissa äärimmäisyyksiin. Se on leikkiä, jossa ei tarvitse panna alttiiksi mitään.

Mutta Christophe ei ollut ranskalainen dilettantti.

Niistä nuorista miehistä, jotka liehuivat Colette'in ympärillä, näytti hän antavan etusijan eräälle. Luonnollisestikin oli hän juuri se, joka oli Christophesta vastenmielisin.

Hän oli noita rikastuneiden porvarien poikia, jotka harrastavat aristokraattista kirjailemista ja näyttelevät kolmannen tasavallan patriiseja. Hänen nimensä oli Lucien Lévy-Coeur. Hänen silmänsä olivat etäällä toisistaan, hänen katseensa oli vilkas, hänellä oli kyömynenä, paksut huulet ja vaalea, van Dyckin tapaan leikattu suippoparta; hänen päälakensa alkoi jo olla melko kalju, mikä ei sopinut lainkaan huonosti hänelle. Hänen puheensa oli mairittelevaa, hänen tapansa elegantit. Hänellä oli hienot, pehmeät kädet, jotka aivankuin sulivat käteen hänen tervehtiessään. Hän osoitti aina sangen suurta kohteliaisuutta ja hienostunutta ystävällisyyttä niillekin, joista hän ei pitänyt tai joita hän koetti lyödä laudalta.

Christophe oli tavannut hänet jo heti ensimäisillä kirjailijapäivällisillä, joihin Sylvain Kohn oli hänet vienyt; ja vaikka Christophe ei ollut puhunut hänen kanssaan, oli hänen pelkän äänensä kuuleminen herättänyt Christophe'issa häntä kohtaan vastenmielisyyttä, jota hän ei itsekään osannut selittää ja jonka syvimmät syyt hän vasta myöhemmin tuli ymmärtämään. Rakkaus saattaa syttyä salaman tavoin, mutta myöskin viha saattaa äkkiä leimahtaa, -- tai -- (ettemme loukkaisi hellämielisiä sieluja, jotka pelkäävät tätä sanaa samoin kuin kaikkia intohimoja), -- jokainen terve ihminen tuntee vaistomaisesti vihollisensa ja asettuu puolustuskannalle.

Päinvastoin kuin Christophe edusti Lévy-Coeur ironian ja hajoituksen henkeä, joka hellävaroen, kohteliaasti ja salaisesti soti kaikkea vastaan, mikä vanhassa, kuolemaansa kohden käyvässä yhteiskunnassa on suurta: perhettä, avioliittoa, uskontoa, isänmaata; taiteessa kaikkea miehekästä, puhdasta, tervettä, kansanomaista; kaikkea uskoa vastaan aatteisiin, tunteisiin, suuriin miehiin, ihmiseen. Kaiken tämän ajattelun pohjalla ei ollut muuta kuin mekaanista analyysin nautintoa, äärimmäisiin menevän analyysin, eräänlaista animaalista tarvetta järsiä kalvavan madon tavoin kaikki ajatukset. Ja tämän intellektuaalisen järsijä-ihanteen rinnalla kevytkenkäisen tytön aistillisuutta, mutta sekin sinisukan aistillisuutta: sillä hänen käsissään oli kaikki pelkkää kirjallisuutta. Kaikki oli hänelle kirjallista aineistoa: hänen rakkausseikkailunsa, hänen omansa ja hänen ystäviensä paheet. Hän oli kirjoittanut romaaneja ja näytelmiä, joissa hän suurella taidolla kertoi vanhempiensa yksityisestä elämästä, heidän intiimeistä seikkailuistaan, ystäviensä seikkailuista ja omista suhteistaan, muun muassa eräästä, joka hänellä oli ollut parhaan ystävänsä vaimon kanssa: muotokuvat olivat erinomaisia, ja kaikki ylistivät niiden tarkkuutta, yleisö, vaimo ja ystävä. Hän ei voinut olla heti julistamatta kirjoissa, jos joku nainen oli uskonut hänelle jotakin tai suosinut häntä. -- Olisi luullut tämän löyhäkielisyyden loukkaavan hänen "liikekumppaneitaan", mutta niin ei käynyt. Tuskin se heitä edes nimeksikään kainostutti; muodon vuoksi he panivat vastalauseensa: itse asiassa he olivat ihastuneita siitä, että heitä siten näytettiin yleisölle alastomina; kunhan vain naamio jätettiin kasvoille, oli häveliäisyys pelastettu. Omasta puolestaan ei hän näillä lörpötyksillään tarkoittanut mitään kostoa, tuskinpa edes häväistystäkään. Hän ei ollut sen huonompi poika eikä rakastaja kuin miehet yleensä. Samassa luvussa, jossa hän häpeämättömästi paljasti isänsä, äitinsä tai rakastajattarensa, oli sivuja, joilla hän puhui heistä hellyydellä ja kiehtovalla runollisuudella. Todellisuudessa hän oli sangen perherakas; mutta hän oli niitä, joilla ei ole tarvetta kunnioittaa niitä, joita rakastavat, päinvastoin: he rakastavat mieluummin sellaisia, joita voivat hieman halveksia; heidän kiintymyksensä esine tuntuu heistä silloin läheisemmältä, inhimillisemmältä. Ne ovat niitä maailmanmiehiä, jotka kaikkein vähimmin kykenevät käsittämään sankaruutta ja puhtautta. He pitävät niitä miltei valheena tai hengen heikkoutena. On itsestään selvää, että he ovat vakuutettuja siitä, että he paremmin kuin kukaan muu ymmärtävät taiteen sankareita ja siksi tuomitsevat heitä suojelevan alentuvasti.

Hän tuli ihmeteltävän hyvin toimeen rikkaan, laiskottelevan porvarishienoston turmeltuneiden nuorten tyttöjen kanssa. Hän oli heille kumppani, eräänlainen turmeltunut palvelijatar, vapaampi ja kokeneempi vain, joka opetti heitä, ja jota he kadehtivat. He eivät lainkaan kainostelleet häntä; ja Psyyken lamppu kädessä tutkivat he uteliaina tuota alastonta hermafrodiittiä, joka salli sen tapahtua.

Christophe ei voinut käsittää, miten Colette, joka näytti olevan hienompaa tekoa ja tuntevan liikuttavaa halua paeta elämän alentavaa kulutusta, saattoi nauttia sellaisesta seurasta. Christophe ei ollut psykoloogi. Lucien Lévy-Coeur oli sata kertaa parempi psykoloogi kuin hän. Christophe oli Colette'in uskottu; mutta Colette oli Lucien Lévy-Coeur'in uskottu. Se täytti hänet ylemmyyden tunnolla. Naisesta tuntuu suloiselta uskoa, että hän on tekemisissä miehen kanssa, joka on heikompi kuin hän. Hän saa siitä samalla kertaa tyydytystä sekä sille, mikä on hänessä huonointa, että sille, mikä on hänessä parhainta: äidillisille vaistoilleen. Lucien Lévy-Coeur tiesi sen hyvin: varmimpia keinoja, millä saa liikutetuksi naisen sydäntä, on tämän salaperäisen kielen koskettaminen. Lisäksi tunsi Colette itsensä heikoksi ja melko tarmottomaksi; hänellä oli vaistoja, joista hän oli kaikkea muuta kuin ylpeä, mutta joita hän karttoi tukahduttamasta. Häntä miellytti tulla ystävänsä rohkeasti harkittujen tunnustusten kautta vakuutetuksi siitä, että muut olivat samanlaisia, ja että tuli ottaa ihmisluonto sellaisena kuin se oli. Hän ei niin ollen ryhtynyt taistelemaan taipumuksia vastaan, jotka olivat hänelle mieluisia, vaan tyytyi sanomaan, että niin täytyi olla, ja että oli viisasta olla ryhtymättä kapinaan, ja antaa anteeksi se, mitä ei voitu estää. Tätä viisautta ei ollut vaikea toteuttaa käytännössä.

Joka voi tyynesti tarkastella elämää, hänellä on väkevä tuntu siitä ainaisesta vastakohdasta, joka vallitsee yhteiskunnan sydämessä ulkonaisen sivistyksen äärimmäisen hienostuneisuuden ja pohjalla piilevän eläimellisyyden välillä. Jokaisessa salongissa, jonka seurapiiri ei ole maatunutta ja kivettynytsieluista väkeä, esiintyy, aivankuin kaksi maakerrostumaa, kaksi päällekkäistä keskustelukerrostumaa: toinen älyjen välinen, jonka, kaikki kuulevat; toinen vaistojen, eläinten välinen, josta vain harvat ovat tietoisia ja joka kuitenkin on voimakkaampi. Nämä kaksi keskustelua ovat useimmiten vastakohtaisia. Samalla kuin älyt vaihtavat sovinnaista rahaa, sanovat ruumiit: Halua. Inhoa, tai useimmin: Uteliaisuutta, Ikävää, Vastenmielisyyttä. Eläin, jota vuosisatojen sivistys on kesyttänyt ja joka on yhtä tylsynyt kuin eläintenkesyttäjien kurjat häkkileijonat, uneksii yhä riistastaan.

Mutta Christophe ei ollut vielä sillä henkisen välinpitämättömyyden asteella, jonka ikä ja intohimojen sammuminen tuo mukanaan. Hän oli ottanut ankaran vakavasti osansa Colette'in neuvonantajana. Tämä oli pyytänyt hänen apuaan, ja nyt näki hän hänen huolettomana antautuvan vaaralle alttiiksi. Hän ei myöskään enää salannut vihamielisyyttään Lucien Lévy-Coeur'iä kohtaan. Tämä oli aluksi suhtautunut Christophe'iin moitteettoman kohteliaasti, joskin hieman iroonisesti. Hänkin vainusi vihollisen; mutta hän ei pitänyt tätä vaarallisena: hän teki hänestä huomaamatta pilkkaa kaikessa hiljaisuudessa. Jos Christophe muuten olisi häntä ihaillut, olisi hän ollut hyvissä väleissä hänen kanssaan; mutta hän tunsi hyvin, ettei hän sitä voinut koskaan saada osakseen, sillä Christophe ei osannut teeskennellä. Niinpä oli Lucien Lévy-Coeur huomaamatta siirtynyt aivan abstraktisesta ajatusten vastustamisesta pieneen persoonalliseen sotaan, jonka voitonpalkintona oli Colette.

Colette piti tasapainossa näitä kahta ystävää. Hän nautti Christophe'in moraalisesta ylemmyydestä ja lahjoista; mutta hän nautti myöskin Lucien Lévy-Coeur'in huvittavasta moraalittomuudesta ja hänen espriistään; ja pohjaltaan nautti hän niistä enemmän. Christophe ei säästänyt nuhteitaan: Colette kuunteli niitä liikuttavan nöyränä, mikä teki Christophe'in aseettomaksi. Colette oli hyvä, mutta häneltä puuttui vilpittömyyttä, johon oli syynä heikkous, vieläpä hyvyyskin. Hän näytteli osaksi komediaa; hän oli ajattelevinaan Christophe'in tavoin. Hän kyllä tiesi hyvin, minkä arvoinen Christophe'in lainen ystävä oli; mutta hän ei halunnut tehdä mitään uhrausta ystävyyden vuoksi; hän ei halunnut tehdä uhrausta minkään eikä kenenkään vuoksi; hän tahtoi vain mukavuutta ja hauskuutta. Hän salasi siis Christophe'ilta, että hän yhä seurusteli Lucien Lévy-Coeur'in kanssa; hän valehteli tuolla maailmannaisten luontaisella viehkeydellä, jolla he lapsuudesta saakka ovat harjaantuneet käyttämään tätä tapaa, joka on välttämätön niille, jotka haluavat omata taidon säilyttää kaikki ystävänsä ja olla kaikille mieliksi. Hän puolusteli itseään sillä, ettei hän tahtonut tuottaa Christophe'ille tuskaa; mutta itse asiassa oli syynä se, että hän tiesi Christophe'in olevan oikeassa, ja että hän kuitenkin halusi seurata omia mielitekojaan, menettämättä silti Christophe'ia. Christophe epäili joskus hänen viekastelevan; hän torui silloin ja pauhasi. Colette näytteli yhä edelleen pientä, katuvaista, tuntehikasta ja surumielistä tyttöä; hän loi Christophe'iin lemmekkäitä silmäyksiä -- _feminae ultima ratio_ (naisten viimeinen keino). -- Häntä todella suretti aavistus, että hän saattoi menettää Christophe'in ystävyyden; hän tekeytyi viehättäväksi ja vakavaksi ja hänen onnistui todellakin joksikin ajaksi tehdä Christophe aseettomaksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin täytyi tästä tulla loppu. Christophe'in harmiin sekoittui hänen tietämättään pieni hiukkanen mustasukkaisuutta. Ja Colette'in viekastelussa ja houkuttelussa piili myös pienen pieni hiukkanen rakkautta. Siksi täytyi välien katkeamisen tulla sitä rajummaksi.

Kun Christophe eräänä päivänä oli saanut Colette'in verekseltä kiinni valheesta, asetti hän heti hänen valittavakseen joko Lucien Lévy-Coeur'in tai hänet. Hän koetti kiertää kysymystä; ja lopuksi hän sanoi itsellään olevan oikeuden valita ystävänsä mielensä mukaan. Hän oli tietenkin oikeassa; ja Christophe havaitsi olleensa naurettava; mutta hän tiesi myöskin, ettei hän itsekkyydestä ollut niin vaativainen: hän tunsi vilpitöntä kiintymystä Colette'ia kohtaan; hän tahtoi pelastaa hänet vaikkapa vastoin hänen tahtoaan. Hän pysyi siis itsepintaisesti vaatimuksessaan. Colette kieltäytyi vastaamasta. Christophe sanoi hänelle:

-- Colette, te tahdotte siis, ettemme enää ole ystäviä?

Colette vastasi:

-- Ei, älkää sanoko niin. Koskisi minuun kovasti, jollette enää olisi ystäväni.

-- Mutta te ette tahdo tehdä pienintäkään uhrausta ystävyytemme vuoksi?

-- Uhrausta! Mikä mieletön sana! sanoi Colette. Miksi täytyisi aina uhrata jotakin jonkin toisen vuoksi. Ne ovat niitä typeriä kristillisiä ajatuksia. Tehän olette oikeastaan tietämättänne vanha klerikaali.

-- Saatan ehkä olla, sanoi Christophe. Minun vaatimukseni on: kaikki tai ei mitään. Hyvän ja pahan välillä en näe mitään keskitietä, en hiuskarvan vertaa.

-- Niin, tiedän sen, sanoi Colette. Sentähden juuri pidän teistä. Pidän teistä paljon, sen vakuutan, mutta...

-- Mutta te pidätte myöskin paljon toisesta?

Colette nauroi ja sanoi lempeimmällä äänellään, luoden Christophe'iin mitä kiehtovimman katseen:

-- Jääkää!

Christophe oli jälleen vähällä taipua. Mutta samassa astui Lucien Lévy-Coeur sisälle; ja sama kiehtova katse ja sama lempeä ääni ottivat hänet vastaan. Christophe katseli hetkisen ääneti tätä Colette'in pientä komediaa; sitten hän lähti, päättäen vahvasti rikkoa välinsä. Hänen sydämensä oli murheellinen. Oli perin typerää aina kiintyä johonkin ja antaa johtaa itsensä loukkuun!

Tultuaan kotiinsa ja järjestellessään koneellisesti kirjojaan, hän avasi joutessaan Raamattunsa ja luki:

... Herra sanoo: sentähden että Sionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kenossa kauloin ja silmä-iskuja heittävät ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja jaloissaan solkia soittavat, on Herra Sionin tytärten päälaen paljaaksi tekevä, ja Herra on heidän häpynsä paljastava.

Hän purskahti nauruun, muistaessaan Colette'in metkut; hän kävi levolle hyvällä tuulella. Sitte hän ajatteli, että häneen itseensäkin oli jo täytynyt kokolailla tarttua pariisilaista turmelusta, koska hän lukiessaan Raamattua huomasi sen koomilliseksi. Mutta hän toisteli siitä huolimatta vuoteessaan suuren, kujeilevan Tuomarin tuomiota; ja hän koetti kuvitella miltä hänen nuori ystävättärensä näyttäisi kaljupäisenä. Hän vaipui uneen nauraen kuin lapsi. Hän ei enää ajatellutkaan uutta suruaan. Yksi enemmän, yksi vähemmän... Hän alkoi jo tottua.

Hän antoi yhä pianotunteja Colette'ille; mutta hän karttoi tästä lähtien kaikkia tilaisuuksia, joita Colette hänelle tarjosi heidän tuttavallisten keskustelujensa jatkamiseen. Colette saattoi minkä taisi näyttää murheelliselta tai loukkaantuneelta ja näytellä kaikkia pikku temppujaan: Christophe pysyi järkähtämättömänä. He jurottelivat toisilleen. Lopulta Colette alkoi kaikenlaisilla tekosyillä siirtää musiikkitunteja, ja Christophe koetti samaten karttaa Stevens'ien iltakutsuja.

Hän oli saanut kyllänsä Pariisin seuraelämästä; hän ei enää voinut sietää tätä tyhjyyttä, tätä laiskottelua, tätä moraalista voimattomuutta, tätä neurasteniaa, tätä ylenmääräistä saivartelua, jossa ei ollut pontta eikä pohjaa, ja joka hävitti itseäänkin. Häntä ihmetytti, kuinka kansa saattoi elää tällaisessa liikkumattomassa ilmapiirissä, jossa vallitsi taide taiteen vuoksi ja nautinto nautinnon vuoksi. Tämä kansa eli kuitenkin, se oli ollut suuri, ja se näytti vieläkin komealta; ainakin sitä, joka katsoi sitä etäämpää, se häikäisi. Mistä saattoi se ammentaa elämisen mahdollisuutensa? Se ei uskonut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin nautintoon...

Christophe'in hautoessa päässään näitä mietteitä, kohtasi hän kadulla meluavan joukon nuoria miehiä ja naisia, jotka vetivät vaunuja, joissa istui vanha pappi siunaten kädellään oikealle ja vasemmalle. Jonkun matkan päässä hän näki ranskalaisia sotilaita murtamassa kirveillä auki kirkon ovea, jota kunniamerkeillä koristetut herrasmiehet puolustivat huitomalla tuoleilla. Näytti siltä, että ranskalaiset kuitenkin uskovat johonkin, -- vaikka hän ei ymmärtänytkään mihin. Hänelle selitettiin, että valtio eroaa kirkosta vuosisataisen yhteiselämän jälkeen, ja kun kirkko ei halunnut hyvällä lähteä luottaen oikeuteensa ja voimaansa, työnsi valtio sen ovesta ulos. Christophe'ista ei menettelytapa ollut kovin kohtelias; mutta hän oli niin kyllästynyt pariisilaisten taiteilijoiden anarkistiseen dilettantismiin, että hän iloitsi tavatessaan miehiä, jotka olivat valmiit uhraamaan henkensä jonkun asian puolesta, niin typerä kuin se olikin.

Hän huomasi pian, että sellaisia miehiä oli Ranskassa paljon. Poliittiset sanomalehdet antautuivat taisteluun aivan kuin Homeroksen sankarit; ne julkaisivat päivittäin kehoitushuutoja kansalaissotaan. Totta on, että ne johtivat vain sanasotaan, ja että harvoin jouduttiin käsikähmään. Mutta oli kuitenkin herkkäuskoisia ihmisiä, jotka panivat käytännössä toimeen, mitä toiset kirjoittivat. Saattoi nähdä merkillisiä näytelmiä: milloin yritti joku departementti eroittautua Ranskasta, milloin kokonaiset rykmentit karkasivat, milloin poltettiin prefektin taloja, milloin kulki ratsastava veronkantaja santarmikomppanian etunenässä, milloin kiehuttivat viikatteilla aseistautuneet talonpojat suuria vesipatoja puolustaakseen kirkkoja, joita vapaa-ajattelijat yrittivät hävittää vapauden nimessä, milloin kiipesivät kansanomaiset maailmanparantajat puihin puhumaan viini-provinssien asukkaille, jotka olivat nousseet viina-provinssilaisia vastaan. Siellä täällä nämä miljoonat miehet, jotka olivat nyrkit pystyssä kirkuneet kasvonsa punaisiksi, ryhtyivät lopulta mukiloimaan toisiansa minkä kerkisivät. Tasavalta imarteli kansaa, ja hyökkäsi sitte sen kimppuun sapeleilla. Kansa puolestaan murskasi jonkun kansanlapsen -- upseerin tai sotilaan pään. -- Siten todisteli jokainen toisilleen asiansa ja nyrkkinsä oivallisuutta. Kun katseli sitä kauempaa sanomalehtien välityksellä, luuli joutuneensa useampia vuosisatoja ajassa taaksepäin. Christophe havaitsi, että Ranska, -- tämä skeptillinen Ranska, -- oli fanaattinen kansa. Mutta hänen oli mahdoton tietää missä merkityksessä. Uskonnon puolestako vai sitä vastaan? Järjen puolestako vai sitä vastaan? Isänmaan puolestako vai sitä vastaan? -- He olivat fanaattisia kaikissa merkityksissä. He näyttivät olevan fanaattisia huvin vuoksi.

Hän sai tilaisuuden puhua tästä eräänä iltana erään sosialistiedustajan kanssa, jonka hän tapasi toisinaan Stevens'ien salongissa. Vaikka Christophe oli jo puhellut hänen kanssaan, ei hänellä ollut aavistustakaan puhetoverinsa poliittisesta kannasta: siihen asti he eivät olleet puhuneet muusta kuin musiikista. Hän hämmästyi suuresti saadessaan tietää, että tämä maailmanmies oli kiivas puoluejohtaja.