Part 10

Hän harrasti musiikkia, kuten useimmat nykyajan nuorista, joutilaista tytöistä. Hän harrasti sitä ja oli harrastamatta, toisin sanoen, hän soitteli ahkerasti eikä silti ymmärtänyt siitä juuri mitään. Hän rimputteli pianiinoansa kaiket päivät aikansa kuluksi, vaikutuksen tavoittelun halusta ja nautinnokseen. Toisinaan hän soitti aivankuin ajetaan polkupyörällä. Toisinaan hän saattoi soittaa hyvin, varsin hyvin, osoittaen omaavansa makua, vieläpä sieluakin, -- (olisi melkein saattanut sanoa, että hänellä oli sielu, oikeastaan tarvitsi hänen vain asettua jonkun sijalle, jolla se oli). -- Hän saattoi rakastaa Massenet'a, Griegiä, Thométa, ennenkuin tuli tuntemaan Christophe'in. Mutta hän saattoi myös olla heistä välittämättä, tultuaan tuntemaan hänet. Nyt hän soitti Bachia ja Beethovenia varsin hyvin, -- (mikä ei itse asiassa suuriakaan merkitse); -- mutta merkillisintä oli, että hän rakasti heitä. Pohjaltaan hän ei rakastanut ei Beethovenia, ei Thométa, ei Bachia, eikä Griegiä: hän rakasti nuotteja, sointuja, koskettimia pitkin liukuvia sormiaan, kielien värinää, joka hipoi hänen hermojaan niinkuin niin monet muut orvaskettä kutkuttavat rihmat. Christophe tapasi Colette'in aina tuon aristokraattisen talon salongissa, jota koristivat hieman vaalenneet seinäverhot ja jonka keskellä olevalla jalustalla oli rotevan rouva Stevens'in muotokuva; sen oli maalannut eräs muodissa oleva maalari, joka oli esittänyt hänet riutuvana kuin kastamatta jäänyt kukka, silmät raukeina ja vartalo moneen mutkaan vääntyneenä, tulkitakseen hänen miljonäärisielunsa harvinaisuutta; -- tuossa suuressa salongissa ulkonevine ikkunoineen, joista näkyi puutarhan vanhat, lumiset puut, tapasi Christophe hänet aina istumassa pianon ääressä, märehtien loppumattomiin samoja sävelmiä ja hyväillen korviaan sulavilla epäsoinnuilla.

-- Oh! sanoi Christophe astuessaan sisään. Siellä kissa taas istuu ja kehrää!

-- Kylläpä olette kohtelias, sanoi Colette nauraen...

(Ja hän ojensi Christophe'ille hieman nahkean kätensä).

... Kuunnelkaahan tätä. Eikö se ole kaunis?

-- Sangen kaunis, sanoi Christophe välinpitämättömällä äänellä.

-- Ettehän te kuuntelekaan!... Ettekö halua kuunnella!

-- Minä kuulen... Se on aina yhtä ja samaa.

-- Oh! te ette ole muusikko, sanoi Colette harmistuneena.

-- Niinkuin tässä olisi musiikista kysymys!

-- Mitä! eikö tämä ole musiikkia?... Ja mitä sitten, jos saan luvan kysyä?

-- Te tiedätte sen varsin hyvin; enkä minä sitä teille sano, koska se ei ole sopivaa.

-- Sitä suurempi syy sanoa se.

-- Te siis tahdotte?... Sitä pahempi teille!... No, tiedättekö te, mitä te teette pianollanne?... Te keimailette.

-- Kuinka niin!

-- Aivan toden totta. Te sanotte sille: "Rakas piano, rakas piano, sano minulle suloisia sanoja, hyväile minua, anna minulle pieni suudelma!"

-- Ettekö ole hiljaa! sanoi Colette, osaksi nauraen, osaksi vihoissaan. Teillä ei ole aavistustakaan arvonannosta.

-- Ei lainkaan.

-- Te olette nenäkäs... Ja entä sitten, jos niin olisikin, eikö se ole oikea tapa rakastaa musiikkia?

-- Oh! pyydän, älkää sekoittako musiikkia siihen!

-- Mutta sehän on itse musiikkia! Kaunis akordi, sehän on suutelo.

-- En ole teille sellaista opettanut.

-- Eikö se ole totta?... Miksi kohautatte olkapäitänne? Miksi virnistätte?

-- Siksi että se tympäisee minua.

-- Yhä parempaa!

-- Minua tympäisee kuulla puhuttavan musiikista kuin jostakin irstailusta... Niin! Se ei ole teidän syynne. Syynä siihen on teidän ympäristönne. Koko tämä äitelä seurapiiri, jonka keskellä te elätte, pitää taidetta jonkinlaisena luvallisena mässäilynä... Mutta tämä jo riittää! Soittakaa minulle sonaattinne.

-- Ei, keskustelkaamme vielä vähän.

-- En ole täällä keskustelua varten, olen täällä antaakseni teille opetusta pianonsoitossa... Eteenpäin, mars!

-- Olettepa kohtelias! sanoi Colette harmistuneena, -- mutta pohjaltaan hän oli ihastunut tästä kovakouraisesta kohtelusta.

Hän soitti kappaleensa, pannen parastansa; ja ollen taitava, onnistui hän varsin mukiinmenevästi, välistä sangen hyvinkin. Christophe, joka ei antanut vetää itseään nenästä, nauroi partaansa "tuolle vietävän veijarille, joka soitti aivankuin hän olisi tuntenut, mitä soitti, vaikkei hän tuntenut mitään." Colette huvitti häntä tavallaan. Tämä taas puolestaan koetti kaikilla mahdollisilla tekosyillä jatkaa keskustelua, joka huvitti häntä paljoa enemmän kuin pianotunti. Christophe puolustautui parhaansa mukaan sanoen syyksi, ettei hän voinut sanoa mitä ajatteli, se kun saattoi loukata Colette'ia: tämä pakotti hänet kuitenkin aina sanomaan ajatuksensa; ja kuta loukkaavampia ne olivat, sitä vähemmän hän loukkaantui: se huvitti häntä. Mutta kun tuo ovela urkkija tunsi, että Christophe ennen kaikkea rakasti suoruutta, piti hän rohkeasti puoliaan ja väitteli itsepäisesti. He erosivat sangen hyvinä ystävinä.

Kuitenkaan ei Christophe koskaan olisi odottanut mitään tästä salonkiystävyydestä, heidän välillään ei koskaan olisi syntynyt vähintäkään tuttavallisuutta, jollei Colette eräänä päivänä olisi ilmaissut hänelle salaista ajatustaan, puolittain yllätyksenä puolittain jostakin viehättämisvaistosta.

Edellisenä iltana oli hänen vanhemmillaan ollut vastaanotto. Hän oli nauranut, lörpötellyt, keimaillut kuin hupakko; mutta seuraavana aamuna, kun Christophe saapui antamaan hänelle opetusta, hän oli aivan väsynyt, hänen piirteensä rasittuneet, ihonsa harmaa ja koko päänsä kohelo. Hän sanoi tuskin sanaakaan ja näytti aivan sammuneelta. Hän istuutui pianon ääreen, soitti veltosti, sotkeutui, alotti uudelleen, sotkeutui taas ja keskeytti äkkiä sanoen:

-- Minä en osaa... Pyydän anteeksi... Tahtoisitteko vähän odottaa...

Christophe kysyi häneltä oliko hän pahoinvoipa. Hän vastasi kieltäen:

"Hän ei ollut oikein hyvällä tuulella... Hänellä oli toisinaan tällaisia hetkiä... Se oli naurettavaa, siitä ei pitänyt olla hänelle vihainen."

Christophe sanoi tulevansa jonakin toisena päivänä uudelleen; mutta Colette pyysi häntä jäämään:

-- Hetkinen vain... Olen kai jo kohta parempi... Olenpa minä hupsu, eikö totta?

Christophe tunsi, ettei Colette ollut normaalitilassaan; mutta hän ei tahtonut kysellä häneltä; ja kääntääkseen keskustelun muualle hän sanoi:

-- Se siitä tuli, kun olitte niin loistava eilen illalla! Te tuhlasitte liiaksi itseänne. Hän hymyili iroonisesti:

-- Teistä ei voi sanoa samaa, vastasi hän. Christophe nauroi arkailematta.

-- Luulen, että te ette sanonut ainoatakaan sanaa, jatkoi Colette.

-- En ainoatakaan.

-- Olihan siellä kuitenkin mieltäkiinnittävää väkeä.

-- Oli, suurenmoisia lörpöttelijöitä, neropatteja. Olen aivan hukassa teidän selkärangattomien ranskalaistenne keskellä, jotka ymmärtävät kaiken, selittävät kaiken, puolustavat kaikkea, -- ja joilla ei ole lainkaan tunnetta; ihmisten, jotka pieksevät tuntikausia suutaan rakkaudesta ja taiteesta! Eikö se ole ilettävää?

-- Mutta senhän pitäisi kiinnittää teidän mieltänne: ainakin taiteen, jollei rakkauden.

-- Niistä asioista ei puhuta, niissä toimitaan.

-- Mutta jollei voi niissä toimia, sanoi Colette muikistaen suutaan.

Christophe vastasi nauraen:

-- Jättäkää ne sitten muiden huomaan. Kaikki eivät ole luodut taidetta varten.

-- Eikö rakkauttakaan varten?

-- Ei rakkauttakaan.

-- Herra paratkoon! Mitä meille sitten jää?

-- Talous.

-- Suur'kiitos! sanoi Colette loukkautuneena.

Hän ryhtyi uudelleen soittamaan, mutta sotkeutui taaskin, näppäili koskettimia ja huokasi:

-- En voi!... Minusta ei todellakaan ole mihinkään. Luulen, että olette oikeassa. Naisista ei ole mihinkään.

-- Tuo tunnustushan jo merkitsee jotakin, sanoi Christophe hilpeänä.

Colette katsoi häneen pienen nyrpeän tytön näköisenä, jota torutaan, ja sanoi:

-- Älkää olko niin ankara!

-- Minä en puhu pahaa hyvistä naisista, vastasi Christophe iloisesti. Hyvä nainen on maallinen paratiisi. Mutta maallista paratiisia...

-- Niin, sitä ei ole kukaan nähnyt.

-- Minä en ole niin pessimistinen. Minä sanon: Minä en ole sitä koskaan nähnyt; mutta saattaahan se olla olemassa. Olenpa päättänyt löytääkin sen, mutta se ei ole helppoa. Hyvä nainen ja nerokas mies, ne ovat kumpikin yhtä harvinaisia.

-- Ja paitsi niitä, eivät muut miehet ja naiset merkitse mitään?

-- Päinvastoin! Nämä muut vain merkitsevätkin jotakin... maailman silmissä.

-- Entä teidän?

-- Minusta niitä ei ole olemassakaan.

-- Kuinka te olette ankara! toisti Colette.

-- Saatanpa olla. Muutamien täytyy olla ankaria, vaikkapa ei muun kuin toisten vuoksi!... Jollei siellä täällä maailmassa olisi vähän kiviä, olisi kaikki yhtä velliä.

-- Niin, te olette oikeassa, te olette onnellinen ankaruudessanne, sanoi Colette surullisesti. Mutta älkää silti olko liian ankara niille, -- jotka ovat heikompia... Te ette tiedä miten meidän heikkoutemme painostaa meitä. Nähdessänne meidän nauravan, keimailevan ja metkuilevan, te luulette, että meidän päässämme ei ole mitään muuta, ja te halveksitte meitä. Ah! jospa voisitte lukea, mitä kaikkea pyörii pienten viidentoista, kahdeksantoista vuotiaiden tyttöjen päässä, jotka astuvat seuraelämään ja saavat osakseen suosiota siinä määrin, kuin heidän tulviva elämänhalunsa edellyttää, -- kun he ovat tarpeekseen tanssineet, rupatelleet, lausuneet paradokseja ja karvaita sanoja, joille nauretaan siksi, että he nauravat, kun he ovat jakaneet itseään hieman yhdelle ja toiselle tyhmeliinille ja etsineet jokaisen silmien syvyydestä sitä valon välähdystä, jota ei koskaan tapaa, -- jos te näkisitte heidät, kun he palaavat kotia yöllä ja sulkeutuvat hiljaiseen huoneeseensa ja heittäytyvät polvilleen yksinäisyyden sieluntuskassa!...

-- Onko se mahdollista? sanoi Christophe hämmästyneenä. Mitä! kärsittekö te, kärsittekö te niin?

Colette ei vastannut, mutta hänelle tuli kyyneleet silmiin. Hän koetti hymyillä ja ojensi kätensä Christophe'ille: tämä tarttui siihen liikutettuna.

-- Pikku raukka! sanoi hän. Jos te kärsitte, miksi ette tee mitään päästäksenne tästä elämästä?

-- Mitäpä me voisimme tehdä? Ei ole mitään mahdollisuutta. Te miehet, te voitte vapauttaa itsenne, tehdä mitä tahdotte. Mutta me, me olemme ijäksi suljetut seuraelämän velvollisuuksien ja huvitusten, piiriin: me emme pääse niistä irti.

-- Kuka estää teitä vapautumasta meidän laillamme ja valitsemasta itsellenne työalaa, joka teitä miellyttää ja suo teille riippumattomuuden, kuten meillekin?

-- Kuten teillekin? Herra Krafft parka! Eihän teidän työnne suo sitä teille liikaa! No niin! Sehän miellyttää teitä kuitenkin. Mutta me, mitä työalaa varten olisimme me luodut? Ei ole ainoatakaan, joka herättäisi meissä mielenkiintoa. -- Niin, tiedän hyvin, että me nykyään yritämme yhtä ja toista, että me teeskentelemme olevamme huvitettuja kaikenlaisista asioista, jotka eivät liikuta meitä lainkaan: me tahtoisimme niin mielellämme olla huvitettuja jostakin! Minä teen niinkuin muutkin. Minä otan osaa suojelus- ja hyväntekeväisyyskomiteoihin. Minä seuraan luentoja Sorbonne'issa, kuuntelen Bergsonin ja Jules Lemaitre'in esitelmiä, käyn historiallisissa konserteissa ja klassillisissa matineoissa ja teen muistiinpanoja, yhä vain muistiinpanoja... En edes tiedä, mitä kirjoitan!... ja minä koetan saada itseäni vakuutetuksi siitä, että olen tähän kaikkeen innostunut, tai että se ainakin on hyödyllistä. Ah! miten hyvin tiedän, että asianlaita on aivan päinvastoin, miten se kaikki on minusta yhdentekevää ja miten ikävää minulla on!... Älkää jälleen halveksiko minua siksi, että vilpittömästi sanon teille, mitä kaikki ajattelevat. Minä en ole sen tyhmempi kuin muutkaan. Mutta mitä liikuttaa minua filosofian historia ja tiede? Ja mitä taiteeseen tulee, -- näettehän itse, -- minä rimputtelen, minä töhertelen, minä suttailen pieniä akvarelleja; -- mutta voiko sellainen täyttää elämän? Meidän ainoa päämäärämme on avioliitto. Mutta luuletteko olevan kovinkaan hauskaa mennä naimisiin tuollaisten henkilöiden kanssa, jotka minä tunnen yhtä hyvin kuin tekin? Näen heidät sellaisina kuin he ovat. Minulla ei ole onnea olla teidän saksalaisen Gretcheninne kaltainen, joka aina voi ihannoida... Eikö ole kauheata katsella ympärilleen, nähdä niitä, jotka ovat menneet naimisiin ja niitä, joiden kanssa he ovat menneet naimisiin, ja ajatella, että täytyisi seurata heidän esimerkkiään, turmella ruumiinsa ja sielunsa, tulla yhtä tyhjänpäiväiseksi kuin he!... Vakuutan teille, että vaaditaan stooalaisuutta, jotta voi tyytyä sellaiseen elämään ja sellaisiin velvollisuuksiin. Kaikki naiset eivät siihen kykene... Ja aika kuluu, vuodet vierivät, nuoruus katoaa; ja kuitenkin on meissä paljon kaunista, paljon hyvää, -- josta ei koskaan tule olemaan mitään hyötyä, joka kuoleutuu päivä päivältä, jota täytyy tottua jakamaan tyhmyreille, olennoille, joita halveksii ja jotka halveksivat!... Eikä kukaan ymmärrä! Me olemme aivankuin arvoituksia ihmisille. Miehiä ei ihmettelisikään, jotka pitävät meitä typerinä ja naurettavina! Mutta naisten pitäisi meitä ymmärtää! He ovat olleet samanlaisia kuin me; heidän tarvitsisi vain muistaa nuoruuttaan... Ei. Heidän puoleltaan ei tarvitse toivoa apua. Meidän äitimmekään eivät meitä tunne, eivätkä koeta todenteolla oppia meitä tuntemaan. He koettavat vain naittaa meitä. Muuten: elä, kuole, tee mitä tahdot! Seurapiirit jättävät meidät oman onnemme nojaan.

-- Älkää menettäkö rohkeuttanne, sanoi Christophe. Jokaisen täytyy vuorostaan käydä elämänkokemusten koulua. Jos teillä on rohkeutta, käy kaikki hyvin. Etsikää ympäristönne ulkopuolelta. Täytyy kai Ranskassa vielä olla kunnollisiakin miehiä.

-- Onhan niitä. Tunnen kyllä heitä. Mutta he ovat niin ikäviä!... Ja sitten täytyy minun sanoa teille: se maailma, missä minä elän, ei miellytä minua; mutta minä luulen, etten voi nykyään elää ilman sitä. Olen tottunut siihen. Minä tarvitsen hyvinvointia, hienostunutta ylellisyyttä ja seuraelämää, jota raha yksin ei kylläkään kykene antamaan, mutta jota varten se kuitenkin on välttämätöntä. Tiedän kyllä, ettei se ole, niinkuin olla pitäisi. Tunnen itseni, olen heikko... Pyydän, älkää loitotko minusta siksi, että kerron teille pienestä raukkamaisuudestani. Kuunnelkaa minua hyväntahtoisuudella. Minulle tekee hyvää keskustella teidän kanssanne! Tunnen, että te olette voimakas, että te olette terve: minä luotan täydellisesti teihin. Tahdotteko osoittaa minulle vähän ystävyyttä?

-- Mielelläni, sanoi Christophe. Mutta mitä voin minä tehdä?

-- Kuunnella minua, antaa minulle neuvoja, rohkaista minua. Olen toisinaan aivan sekasorron tilassa! Silloin en enää tiedä mitä tehdä. Sanon itselleni: "Mitä hyödyttää taistella? Mitä hyödyttää kiusata itseään? Samantekevää, olipa sitä tai tätä! Samantekevää kuka! Samantekevää, mitä!" Se on hirveä tila. En tahtoisi siihen joutua. Auttakaa minua! Auttakaa minua!

Hän näytti aivan musertuneelta ja kymmentä vuotta vanhemmalta; hän katsoi Christophe'iin alistuvin, rukoilevin silmin. Christophe lupasi kaikki, mitä hän tahtoi. Silloin hän virkistyi, hymyili ja tuli jälleen iloiseksi.

Ja illalla hän nauroi ja keimaili entiseen tapaansa.

Tästä päivästä lähtien heillä oli säännöllisesti tuttavallisia keskusteluja. He olivat kahdenkesken; Colette uskoi hänelle kaikenlaista; ja Christophe näki paljon vaivaa koettaessaan ymmärtää ja neuvoa Colette'ia; tämä kuunteli hänen neuvojaan vakavana ja tarkkaavaisena ja otti varteen hänen muistutuksensa aivankuin pieni, hyvin kiltti tyttö: se huvitti häntä, kiinnitti hänen mieltään, vieläpä elähyttikin häntä; ja hän kiitti Christophe'ia liikutetuin, veikistelevin silmäyksin. -- Mutta hänen elämässään ei mitään ollut muuttunut: hänellä oli vain yksi ajanviete lisää.

Hänen päivänsä oli sarja muodonvaihdoksia. Hän nousi ylös tavattoman myöhään, kello kahdentoista korvilla. Häntä vaivasi unettomuus; hän nukkui vasta päivän sarastaessa. Hän oli jouten kaiken päivää. Hän märehti loppumattomiin jotakin runonpätkää, ideaa, ajatussiekaletta, jonkin keskustelun muistelmaa, jotakin sävelmää tai jotakin henkilökuvaa, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei päässyt täysin valveille ennenkuin kello neljältä tai viideltä iltapäivällä. Siihen saakka hän kulki silmäluomet raskaina, kasvot turpeina ja äreän ja unisen näköisenä. Hän virkistyi vasta, kun hänen luokseen saapui joitakuita hyviä ystävättäriä, jotka olivat yhtä kieleviä kuin hänkin ja yhtä persoja Pariisin juoruille. He väittelivät yhdessä päin seiniä rakkaudesta. Rakkaudenpsykologia oli ainaisena puheenaiheena pukeutumiskysymyksen, arastelemattomien viittailujen ja panettelun ohella. Hänellä oli myös nuorukaisseuransa, joukko vetelehtiviä nuoria miehiä, jotka tunsivat tarvetta viettää pari, kolme tuntia päivästä hameseurassa, ja jotka olisivat yhtähyvin itsekin voineet käydä hameissa, sillä he olivat luonteeltaan ja puheiltaan täysin naismaisia. Christophe'illa oli oma tuntinsa: rippi-isän. Colette tuli heti vakavaksi ja tarkkaavaksi. Hän oli sellaisen nuoren ranskattaren tapainen, josta Bodley puhuu ja joka rippituolissa "kehittää rauhallisesti valmistettua teemaa, joka kelpaisi malliksi määräysten selkeydessä ja kirkkaudessa ja jossa kaikki, mitä piti sanoa, oli ladottu hyvään järjestykseen ja luokiteltu eri kategorioihin". -- Jonka jälkeen hän vielä enemmän huvitteli. Päivän kuluessa hän tuli yhä nuoremmaksi. Illalla hän meni teatteriin; siellä oli ainaisena nautintona katsella salissa olevia tuttuja kasvoja, jotka olivat aina samoja. Itse näytelmä ei häntä huvittanut, mutta hän nautti tuttujen näyttelijöiden näkemisestä ja heidän yleisesti tunnettujen heikkouksiensa huomauttamisesta yhä uudelleen. Tuttavia tuli aitioon ja heidän kanssansa vaihdettiin ilkeitä huomautuksia niistä, jotka istuivat toisissa aitioissa, tai vielä mieluummin näyttelijättäristä. Huomautettiin, että tyttöosan näyttelijän ohut ääni muistutti "epäonnistunutta majoneesikastiketta", tai että suuren koomillisen osan esittäjättären puku muistutti "lampun varjostinta". -- Tai meni hän johonkin illanviettoon; siellä oli hänen nautintonsa panna merkille oliko hänellä hyvä menestys: -- (se riippui päivistä: ei mikään ole niin oikullista kuin pariisilainen viehättäväisyys); -- siellä arvosteltiin taas ihmisiä, heidän pukujaan ja ruumiillisia vikojaan. Keskustelua ei syntynyt koskaan. -- Hän tuli myöhään kotia, eikä häntä nukuttanut lainkaan: (hän oli silloin virkeimmillään). Hän kierteli pöytänsä ympärillä. Hän selaili jotakin kirjaa. Hän naureskeli itsekseen muistaessaan jonkun sanan tai liikkeen. Hänellä oli ikävä. Hän oli sangen onneton. Hän ei saanut unta, ja yöllä sai hän äkkiä epätoivon kohtauksia.

Christophe'in, joka ei nähnyt Colette'ia kuin muutamia tunteja silloin tällöin, eikä voinut havaita kuin muutamia näistä muodonvaihteluista, oli sangen vaikea niitä käsittää. Hän ei tiennyt milloin Colette oli vilpitön, -- oliko hän aina vilpitön, -- vai eikö hän ollut vilpitön koskaan. Colette ei itsekään olisi voinut sitä hänelle sanoa. Hän oli samanlainen kuin suurin osa nuoria tyttöjä, jotka täyttää vain pelkkä hämärä, joutilas, teeskennelty kaipaus. Hän ei tiennyt, mikä hän oli, koska hän ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä hän voinut sitä tietää, ennenkuin hän oli koetellut tahtoaan. Hän pyrki siis siitä selvyyteen omalla tavallaan, käyttäytyen mahdollisimman vapaasti, mutta panemalla mahdollisimman vähän vaaralle alttiiksi, koettaen jäljitellä niitä, jotka häntä ympäröivät, ja ottaa mittapuuksi heidän moraalinsa. Hän ei kiirehtinyt valintaansa. Hän tahtoi käsitellä kaikkea viisaasti, voidakseen käyttää kaikkea hyväkseen.

Mutta sellaisen ystävän kuin Christophe'in kanssa ei tämä menettelytapa tahtonut käydä päinsä. Christophe'illa ei ollut mitään sitä vastaan, että joku piti henkilöistä, joita hän ei pitänyt minkään arvoisina, tai joita hän suorastaan halveksi; mutta hän ei sietänyt, että hänet asetettiin samalle tasolle kuin he. Jokaisella olkoon oma makunsa; mutta ainakin täytyy olla joku maku.

Hänen kärsivällisyytensä tuli sitä suuremmalle koetukselle, kun Colette näytti erikoisella nautinnolla keräävän ympärilleen kaikki ne nuorukaiset, jotka eniten vimmastuttivat Christophe'ia: äiteliä pikku keikareita, jotka enimmäkseen olivat rikkaita, kaikki tyhjäntoimittajia, tai nimellisiä virkailijoita jossakin ministeriössä, mikä on aivan sama asia. Kaikki kirjoittivat -- olivat kirjoittavinaan. Se oli todellista hermotautia kolmannen tasavallan aikana. Se oli turhamaista laiskuutta; -- älyllistä työtä on vaikein tarkistaa, ja siinä on kaikenlaisella tyhjällä hälyllä suurimmat mahdollisuudet. He vain muutamilla sanoilla viittailivat suuriin töihinsä, mutta tekivät sen kunnioituksella. He näyttivät olevan koko sieluineen kiintyneitä työhönsä ja aivan sortuvan sen taakan alle. Aluksi tuntui Christophe'ista hieman kiusalliselta, ettei hän tuntenut ensinkään heidän nimiään eikä teoksiaan. Arkaillen koetti hän saada tietoja, varsinkin toivoi hän saavansa kuulla, mitä heistä muuan, joka heidän keskusteluistaan päättäen oli suuri näytelmäkirjailija, oli kirjoittanut. Hän hämmästyi kuullessaan, että tämä suuri dramaturgi oli kirjoittanut yhden ainoan näytöksen, joka oli muodostettu romaanista, jonka senkin muodosti sarja novelleja tai pikemmin lyhyitä harjoitelmia, jotka hän oli julkaissut eräässä heidän aikakauskirjassaan kymmenen vuoden kuluessa. Toisilla oli yhtä kevyt lasti: joitakuita näytöksiä, joitakuita novelleja, joitakuita runoja. Jotkut olivat kuuluisia yhden artikkelin perusteella. Toiset teoksen, jonka he aikoivat kirjoittaa. He osoittivat halveksumistaan pitkäaikaisille teoksille. He näyttivät panevan sangen suuren painon sanojen taidokkaalle järjestykselle lauseessa. Kuitenkin esiintyi sana "ajatus" usein heidän puheissaan; mutta sillä oli nähtävästi toinen merkitys kuin tavallisessa kielenkäytössä, sillä he sovelluttivat sen tyylin detaljeihin. Siitä huolimatta oli heidän joukossaan suuria ajattelijoita ja suuria iroonikkoja, jotka kirjoittaessaan _alleviivasivat_ syviä ja hienoja sanojaan, että ne huomattaisiin.