Part 9

-- Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä... Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä, täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain itseni omaisuutta.

-- Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä, kättentaputusystäviä...

Christophe huudahteli:

-- En tarvitse, en, en!...

Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:

-- Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?

-- En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin taideteoksen arvo). -- Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko: pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan. Siinä ovat ystävät tarpeen.

-- En tarvitse ystäviä!

-- Silloin sinulle vihelletään.

-- Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin voitonvarma.

-- Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei soiteta.

-- Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua tavoittelemaan sitäkin päämäärää... Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä! Älyttömyyttä!... Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen tehtävistä uhrauksista, -- ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä -- kaikesta, mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän...

-- Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?

-- Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, -- musiikkimies sunnuntaisin ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!... -- Olenko minä hullu, hukkaan aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?... Ylpeyden ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat luottaa!

-- Sen uskon, sanoi Mannheim.

Mutta hän ajatteli:

-- Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.

Ja hän jatkoi rauhassa:

-- No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot _Wagner-Vereinin_ kanssa?

Christophe kohotti molemmat kätensä:

-- Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!... Ei, sanon sinulle vielä kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä vihaan kaikkia noita _Wagner-Vereinejä_, kaikkia _Vereinejä_, kaikkia tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!

-- Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:

-- Hän on hullu, aivan pähkähullu...

Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti hartioitaan ja sanoi:

-- Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!... Hän on tyhmä, ja narrillisen ylpeä...

Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut: arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin olisi antanut myöten.

Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet, kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla, että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, -- kaikki, mitä hänen velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä omasta aloitteestaan.

Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa. Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet; mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut. Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät, etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu, ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja, jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut. Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan. Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:

-- Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!

-- Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.

Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.

Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin Mannheimin syrjään ja sanoi:

-- Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille. Luepas tätä...

Mannheim luki.

-- No, mitäs siitä ajattelet?

-- Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.

-- Mitä luulet heidän nyt sanovan?

-- Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!

Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti pöydälle käyntikortin ja kysyi:

-- Mitä tämä merkitsee?

Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut; mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "_Syvimmällä kiitollisuudella_."

Mannheim vastasi nauraen:

-- On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:

-- Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi miellyttänyt häntä.

-- Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää, että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.

-- Pilkkaako?... Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen. Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

-- Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen poskensa, kun lyödään toiselle.

-- Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo, niin saa kunnon löylyn.

Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.

-- Antaa mennä... sanoi Mannheim.

-- No niin... arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka lisää ei haittaa!...

Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus Mannheimille:

-- Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä... Varo itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.

-- Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.

II

HIEKKA HAUTAA

Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme näytäntöä.

Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua. Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori, ranskalainen ministeri, eräs edustaja _Reichstagissa_, ja samoin muuan kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita, joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa, käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta". Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla seuraava tarina:

"Insatiable vampire l'éternelle Luxure Sur la grande Cité konvoite sa pâture."

Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä" ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin _l'Aiglon, Madame Sans-Gêne_ ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei hänellä ollut moiseen varaa.

Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä oleva _Tosca_, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään, kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan, kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa esitystä.

Toisena ilmoitettiin näyteltävän _Hamlet_ ranskalaisena käännöksenä. Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä. Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia, astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.

Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja, niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta ilosta.

-- Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.

-- Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä se nyt -- (sinne olen juuri menossa) -- tuolle idiootti Grünebaumille, isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!... Ainakin koetan keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä sama, kunhan vain saavat pääsyliput, -- joskin heistä olisi ollut parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.

Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:

-- Oh!... Mutta siinähän se onkin... Sitä juuri tarvitaan!...

Ja Mannheim kotkottamaan:

-- Christophe, sinähän menet teatteriin?

-- En.

-- Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi kieltäytyä.

Christophe ei tätä ymmärtänyt.

-- Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.

-- Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin hänelle aitiokortin käteen.

-- Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?

Mannheim vääntelehti naurusta:

-- Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä, ja jatkoi:

-- Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä tietää tästä mitään.

-- En minä tähän voi myöntyä, -- virkkoi Christophe, -- kun se kerran on vasten hänen mieltään.

-- Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei sinuun kuulu.

Christophe levitti auki kortin:

-- Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?

-- Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot. Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin sinulle lainata pari.

Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:

-- Ei, aivan totta. Ota pois.

-- En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei minuun enää kuulu. Hyvästi!

Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua teatteriliput kädessä.

Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla; ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön, jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton, musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan nenätysten neidin eteen:

-- Eikö teillä ole paikkaa, neiti?

Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:

-- Ei, herra.

-- Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna. Tahdotteko tulla kanssani sinne?

Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla. Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:

-- Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti, minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. -- (Ja Christophe oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua. Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.

Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta, jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin. Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin tahtonut riistää herran pilettiä.

-- No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.

Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:

-- No, minä tulen... Kiitoksia.