Part 8

-- "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä on siihen oikein innostusta?... Joutavia, älkää luulkokaan, että me uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. -- Mutta silloin, kun on soitettu Beethovenin _Missa Solemnis!_... Te raukat!... Se on viimeinen Tuomio; te olette nähneet huimaavan _Glorian_ vyöryvän niinkuin myrsky valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin, takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen, täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni, joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu, jäsenet ovat halvatut... Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut, niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte, arvostelette muka, osoitatte suosiota!... Mutta te ette ole kuulleet mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta. Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: '_Bis, bis!_' Suuri sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän hölmöyttänne..."

Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe, vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:

"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."

Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe, joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:

-- "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; -- te ette tunne muuta järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää tahtonsa laiksi."

Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.

Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen, huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä -- (he eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan, joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); -- ei, pitkä kokemus oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä: he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi, mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja, joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa; ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.

Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan, tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin, että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan, ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun, niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea, sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan. Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan, hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki; mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. -- Mutta asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään: hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan: Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon, mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta. Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta: hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa, että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän hänestä -- -- (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän suosi, olivat hieman naurettavia). -- Sen vuoksi tuki hän Waldhausin kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.

Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.

Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s. _Wagner-Verein_, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa vastaan. -- Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä, joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu. Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan, joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä _Wagner-Vereineillä_ ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja, joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi. Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa, totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa ja metafysiikkaa.

Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin, mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko _Vereinswesen_ järjestelmää. Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin _Wagner-Vereiniä_ kuin kaikkia muita _Vereinejä_: ainakin antoi tämä yhdistys silloin tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille. Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän ollutkaan musiikkimies, oli hän _Wagner-Vereinin_ jäsenkin. Johtokunta oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta niitä ei oltu näkevinään; -- ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää, kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja hän myöntyi: hän tuli _Wagner-Vereiniin_; ja Mannheimin yllyttämänä hän antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.

_Wagner-Vereinin_ johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli sommitellut Wagner-sanakirjan, -- _Wagner-Lexikon_ -- josta saattoi heti paikalla löytää mestarin ajatukset _de omni re scibili_; se oli hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja, aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella _La Pucellen_ värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin _Bayreuther Blätteriin_ artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi, joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan. Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut. Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. -- Toinen _Wagner-Vereinin_ pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon, koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin _Kapellmeisterien_ ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä tavalla pyhittänyt vioittumatkin.

Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä, joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset "originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.

Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento. Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen _Liediensä_ ja eräiden _Tetralogian_ osien välillä, vaikka niissä ei ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, -- ja erään aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.

Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa. Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden ilmausmuodoksi. -- Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia, että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin, -- ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä. Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa. Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen eläessään: -- siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin. Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa; parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta, niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.

Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään: hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä. Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen; ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista, jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin uskottiin hänen väsyvän.

Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen. Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:

-- Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä... Minä en voi, minä en välitä heistä enää... Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin katsoa heitä kasvoihin.

Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi iloa tästä kohtauksesta:

"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"