Part 7

Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille, valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden mukana, -- ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit, jossa he elävät, -- menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta, lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä, naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun ja ruskean hipiän alla olivatkin, -- niin vähän kuin he melkein kaikki muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote. Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he -- lähes rajattomankin vapaa, -- mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä, oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, -- tehdä samoin kuin kuka muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.

Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa: hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden, hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti sitä, mitä Judith olisi voinut olla -- mitä hänen olisi pitänyt olla. Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta, jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä, siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.

Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta, juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista, oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä: juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit. Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.

Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan, joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä luultiin, ja paljon avonaisempaa, -- aivan liian avonaista -- ulkoapäin tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen. Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua sen rodun joukossa erämaan hietaan.

Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun; mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja; ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi, että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, -- no niin, hänestä ei väliä...

Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. -- Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.

Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan, olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut; ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen itsensä sitä edes huomaamatta.

Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle, että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän, Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa, että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: _Liiaksi musiikkia!_

-- "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, -- kirjoitti Christophe. -- Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa, janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta. Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan: _Tristania_ tai _Trompeter von Säckingeniä_, Beethovenia tai Mascagnia, jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö. Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia. Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai todellista tuskaa -- voimaa -- ei anniskella itselleen tunnittain, niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää: sitä ei jaksa tehdä!...

"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta musiikkiin nähden taas, -- seis! En salli teidän vetää halvasti alas kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette, _Parsifalin_ preludion keskelle jonkin _Rykmentin tyttären_ fantasian tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte? Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan. Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle asettua, nolaavanne itsenne;... Piru vieköön teidän varovaisuutenne! -- Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? -- Yläpuolella: nimittäin alapuolella..." Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, -- hän oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:

"Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen, Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."

("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")

-- "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia. Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää, nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä, rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette... Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti! Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, -- vaikka minä kaikkein ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on valhe."

Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti, ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun. Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän. Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä, että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan, mitä hän vasta kirjoittaisi.

Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.

Ensimäinen isku kohtasi _Kapellmeistereitä_. Christophe ei tyytynyt enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden, tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä, että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista, tuosta soitosta, joka oli aina niin _fein-nuanciert_ (hienosti nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn _Schule der Geläufigheitiä_, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen tulisi varjella kallista terveyttään. -- Toisen kerran puhkesi hän vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut Beethovenin _Eroican_:

-- "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!... Mutta teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja ihmisten julkeutta vastaan, -- ei käsitystä voimasta, joka tallaa ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta... Kuinkapa se teillä olisi? Teitä vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin _Eroicaa_, -- (sillä se on teistä ikävä... Tunnustakaa pois, se on teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!) tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."

Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".

-- "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin, järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, -- suljettuna nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!... Voidaksemme nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen tappaneet."

Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin sirkusratsastajille, kuuluisille _Kapellmeistereille_, jotka kulkivat maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina ja nuorallahyppijöinä.

Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat vaikeudet, -- esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen _andanten_. -- Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta, ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan pianotunteja.

Sitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin, oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia, joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, -- se tyyli alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi, -- tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet _Crociaton_ raskaiden karrikatyyrien tekijä on osoittanut; -- ja viimein nuijasi sen selvän tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia: laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat, väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä...

-- "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!... Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."

Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he työnsivät niitä kaikkialle, -- kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta -- väitti Christophe -- äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja hyvässä tahdissa. -- Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.

Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista taputtaa käsiään!... Suosia huonoja taideteoksia? -- Sekin oli jo ilkeä nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille: