Part 6

Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa, tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa, joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät. Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä, nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina, pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.

Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti, kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen, mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen, silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi, epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne luonnollistaankin tummemman näköisiksi.

Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen, että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu, se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä, jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta kertaa sievästi eksyksiin.

Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa. Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa pelkästään vaiston voimalla, -- varsinkin, kun edessä oli niin helposti pyydettävä saalis kuin Christophe. -- Oikeastaan kiinnitti hänen mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, -- vihollisia, joiden kanssa saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä, nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja -- (hän toimitti sen yhtä tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan); -- hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja ikävystymisen henkeä.

Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä. Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni, Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja ymmärtänyt kaikki.

Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut -- (tuntuipa kuin Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.

Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään: Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.

Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan, puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa; viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran vakavana.

Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen; hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi, viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa "oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: -- (kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen paremminkin omaksi kunniakseen). -- Kun Christophe sitten puolestaan ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.

Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:

-- No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta arvelet?

Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:

-- Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.

-- Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa onnistua?

-- Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.

-- No niin, -- vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat herättävät, -- häntä täytyy siis auttaa.

Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat erehtyivät yhtä paljon toisistaan -- Judith tarkkanäköisyydestään ja Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei hänen sydäntään. -- Miksikä niin? -- Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä. Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi. Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten. Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä, jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, -- tosin sellaisen, joka teki hänet hiukan levottomaksi; -- mutta hän koetti karkoittaa mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja, eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi, eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, -- hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, -- kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut, mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla keskinkertaiselta.

Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen. Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle: järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen. Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan. Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia, jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja muovata sitä, -- tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen, sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä. Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.

Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen. Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa: Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.

Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä, tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine: rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut voivansa parantaa maailmaa... Mitä sellainen siis hyödytti?... Hukkasi vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin; se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa? Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja, koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä puijata itseään. -- Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman, yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella oman tulevaisuutensa.

Käsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa. Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin, joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.

Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut ja kuin hän ehkä itsekään luuli. -- Juutalaisia moititaan syyttä usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen, enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole missään määrin itselläänkään.