Part 5

Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti, nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä, pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota hän rakasti.

Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.

Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit, älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt, kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot, silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan, ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru. Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa, änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän löysi hakemansa sanan, -- kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.

Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin, aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja pyysi saada esitellä itsensä:

-- Franz Mannheim.

Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen _maestrian_ johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan epäluuloisesti:

-- Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?

Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen kasvot kirkastuivat:

-- Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?

-- Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies, minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän, -- (tätä en sano teitä imarrellakseni), -- on juuri teidän... No niin, sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin huono...

-- Ahah! -- äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna, -- se ei ole mikään todistus.

-- Teitä on vaikea tyydyttää... No hyvä!... Minä sanon siis, niinkuin tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä, vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota "_iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki huomenna, koska se on laki tänään_..."

Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin kuuluisasta runosta:

"... ... ... Das ewig gestrige, Das immer war und immer wiederkehrt."

-- Ja häneen nähden ensimäisenä! -- huudahti Mannheim keskellä lausumistaan.

-- Keneen? kysyi Christophe.

-- Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!

Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:

-- Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.

-- Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.

-- Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä... Tai vielä useammin!... Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä. Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa. Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen: elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.

-- Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.

-- Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat kuolleempia kuin kuolleet.

-- Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.

-- No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme... Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää. Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian paljon vanhaa. Surma vanhoille!

Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo, kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, -- jos he vain suostuivat olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen. Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla naurettava ja viehättävä.

He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta, joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa:

-- Onko teillä hetkinen aikaa?... Kuulkaapas, minulle tuli eräs ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön... ettekö tahtoisi kirjoittaa kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista? Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren yleisön puoleen?

-- Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?... Peijakas vie! Ja te haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!...

-- Tällainen on ehdotukseni... Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus Ehrenfeld, -- jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on _Dionysos_... (Tunnette kai jo sen?...) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme, jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä musiikkiarvostelua?

Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.

-- Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa: "Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin kaikkiruokaisia.

Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä hän tahtoi.

-- Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme kaikki vapaita.

Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.

Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika; Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan. Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta, nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus, joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia, alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin alliteratsiooni ja toistaminenkin, -- yhden sanan, rivin tai kokonaisen lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan (ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella. Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.

Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä, liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he, kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, -- rotueronsa vuoksi, joka on vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa huomiokykyään, -- tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät, kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, -- sellaista nimittäin, joka alkoi jalustallaan jo horjua, -- niin silloinkaan he eivät toki polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet _Davidsbündlerit_ tahtoivat, oli tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat tahtoneet: -- mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien kanssa.

Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti, sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai, aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa; hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan, mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia, kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, -- ja hän piti, luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld, joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus epäjalo. -- Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti matkustajan ja sanoi hänelle: -- "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."

Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja, virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli; mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen: hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin eriskummaisiin utopioihin, -- jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä. Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen; hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa, eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan palvelija, evankelisti, buddhalainen, -- hän ei tiennyt itsekään, mitä kaikkea hän oli, -- pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus, joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä. Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää: sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain jalopeurain" ihailua. -- Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.

Nyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen. Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa, että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin älykäs, -- vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.

Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.

Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta, mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan -- (toisesta tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) -- olleet molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä, mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska he rakastivat niin suuresti musiikkia. -- Christophen isä, Melchior, joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. -- Mitä taasen tulee Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista naurua:

-- Niin kaunis tyttö!... Niin suloisia pienokaisia!... Miten onnetonta!... ajatteli Louisa.

Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin -- (panetellaanhan koko maailmaa) -- ja että hyviä ihmisiä saattaa olla kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.