Part 4

Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli ohjelmassa hänen Hebbelin _Judithiin_ säveltämänsä uvertyyri, runoon, jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa). Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen: _Elämä on unelma_, ja mottona _Vita somnium breve_. Loppuosan muodosti sarja _Liedejä_ ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin sepittämä _Festmarsch_, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä melkoisen vähäpätöisenä.

Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän oli tuo _Tonhallen_ konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut taitoa olla luonnollinen, -- senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin; jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, -- kuten voi arvata, -- tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää Brahmsin _Liedejä_ itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.

-- Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.

Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista, niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa, ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.

Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen melodramaattisia efektejä, -- kunnes Christophe viimein sanoi hänelle jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen _Liedejään_ osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan: Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. -- Silloin oli jo konsertin edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, -- konsertissa.

Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi? Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava. Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä, kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta, sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää: hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti, kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät, kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa täytyi sellaisen olla sokea -- tai kuuro, joka -- kieltää, ettei hänen tuotteissaan ollut voimaa, -- miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?... Miellyttävää! Rakastettavaa!... Voima, se yksinään riitti. Sen oli päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein...

Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen. Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan. Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä." Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.

Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja, joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.

Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän ystäviä, mutta hyviä". -- Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.

Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista. Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan, mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.

Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti, kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi, jos hänet olisi huudettu alas... Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys! Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään vastaan!... -- Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.

Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. -- Christophe tuskin jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen, viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus, viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen. -- Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua, ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten ikävä sillä oikeastaan oli ollut.

Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille: "Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!... Menkää matkaanne kaikki, kaikki!..."

Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen; ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus; kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.

-- Ei!

Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa, käheällä ja raivostuneella äänellä:

-- Ei! Ei! Ei sillä tavalla...

Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä tahtia:

-- Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.

-- Riittää! toisti Christophe kuivasti.

Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe jäätävällä äänellä.

-- Aletaan alusta!

Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien sanainsa vallassa: -- hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko _Lieder_-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.

Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle takaisin. _Liedeille_ se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi päättävästi pianon kannen kiinni.

Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä, vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, -- mitään ei puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin. Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo. Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se oli tuo Ochsin _Festmarsch_, jonka Christophe oli toverillisesti liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja sillä tavoin se konsertti loppui.

Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, -- koko tuo pieni, juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki -- sai tarkoin tietoonsa kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin; mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne _Liedit_, jotka hän oli laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä: "... Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen..." -- Seurasi sitten opettava lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin, Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin Kreutzerin ooppera _Nachtlager von Granada_, Granadan yövartio; selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".

Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän ymmärtämättömyyden; -- ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet, salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin varalta; -- suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.

Christophe oli lamaan lyöty.

Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa. Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. -- Mutta Christophen äly ei ollut niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä, jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. -- Monta kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, -- ja sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt; hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää; se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina, alinomaa... Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!... Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä tappaa!... Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa, matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa, keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä _hän_ todella oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen...

Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha. Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.

Mutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin, kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen, että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun. Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden, joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan...

Mutta silloin tarjosi onni -- tai paremminkin kova onni -- hänelle siihen erään keinon.

Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja ajatteli:

-- Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru vie!

Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä suoraan, ei ainakaan näin joukossa, -- esteenä oli osaksi pelko nolata itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.

Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa, tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin aitoja.

Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista. Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi todellisia suuruuksia, -- valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.