Part 3

Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti. Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja kuinka syvästi hän häntä rakasti...

Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. -- Ja se hänen kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä, jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä, täytyy kieltää kaikki -- sekä valheet että totuudet, -- kaikki, mitä ei ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina, että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.

Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka sitä rasittivat.

Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä, joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa, homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut, kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen Gemüt. Pois nuo lukemattomat: _Sehnsucht_ (Kaipuu), _Heimweh_ (Koti-ikävä), _Aufschwung_, (Sielunlento) _Frage_ (Kysymys), _Warum_ (Miksi?), _an den Mond_ (Kuulle), _an die Sterne_ (Tähdille), _an die Nachtigall_ (Satakielelle), _an den Frühling_ (Keväälle), _an den Sonnenschein_ (Auringonpaisteelle); kaikki: _Frühlingslied_ (Laulu keväälle), _Frühlingslust_ (Kevätiloa), _Frühlingsgruss_ (Tervehdys keväälle), _Frühlingsfahrt_ (Kevätretki), _Frühlingsnacht_ (Kevätyö), _Frühlingsbotschaft_ (Kevätviesti); nuo _Stimme der Liebe_ (Lemmenääni), _Sprache der Liebe_ (Lemmentunnustus), _Trauer der Liebe_, (Lemmenmurhe) _Geist der Liebe_ (Rakkaudenhenki), _Fülle der Liebe_ (Rakkaudenuhkeus) _Blumenlied_ (Kukkien laulu), _Blumenbrief_ (Kukkaiskirje), _Blumengruss_ (Kukkien tervehdys); nuo sadat: _Herzeleid_ (Sydäntuskaa), _mein Herz ist schwer_ ("Raskas sydämein"), _mein Aug ist trüb_ ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat _Röslein_ (ruusunen), puronen, kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: -- "_Jos ruusunen okaitta olla vois_", -- "_Entisen armaansa kanssako pääskynen pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois_": -- koko tuo ummehtuneen hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean runouden tulva... Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas, kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista, ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi? -- Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!

Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi... Ihannoida! nimittäin: peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. -- Kaikkialla samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. "_Die Trinklieder_" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle: ("Oi, ihana malja..."). Uskonto -- seikka, jonka piti olla välittömintä maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, -- se oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa varten... Karjukaa siis!... Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella -- "_ihannoida_" -- teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai mielettömyyden kunniaksi!...

Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin tällaista valhetta. -- Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut, eikä hänellä ollut, -- hänellä ei voinut olla, -- pahempia vihollisia kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.

Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva, tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla. Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen. Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset, lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne kansat, jotka tahtovat elää.

Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo järkisyistä. Hän luo pakosta. -- Silloin ei riitä, että on tuntenut valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset. Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.

Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa, ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan hänen voimiaan. -- Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. -- Hän oli virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen: -- suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa, melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen: -- Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä, mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.

Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot, hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen, kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen liikkeitä.

Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle. Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse näyttämöasetuksiaan, -- (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa), -- syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen, Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän sielunsa.

Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten tunteiden välittömiä ilmauksia, -- ja ne juuri olivat luodut elämään: sävelillä tulkittuja ajatuksia, _Liedejä_. Niissä asettui hän kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan. Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, _Wilhelm Meisterin_ harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden. Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä jossakin _Biergartenissa_.

Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä, muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä, aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua, lapsukaisten tuumia: -- monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja, joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.

Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää. Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen: hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko, ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan. Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys, hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää täydellisesti!... Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta, tuota elämisenhalun riemua, -- suurimmankin onnettomuuden keskellä, -- se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita. Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat, eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.

Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin ilmaista vakaumuksensa toisille, -- ja voittaa. Tiedottomasti hän vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen; ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin näyttäytyä.

Ja hän näyttäytyi.

Häntä odotettiin.

Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta; keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.

Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin. Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin, joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset, rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi. Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:

-- Hän tahtoo olla erikoinen.

Mutta enimmät vakuuttivat:

_Total verrückt!_ (Pähkähullu).

Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä vaarallisempi mielipide, -- ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut Mendelssohnin _Eliasta_ "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": -- ja sen oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:

-- Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.

Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa oli isän puolelta -- sen muistamme -- kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan, halveksien samalla vastustajaansa.

Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen vierustoverinsa orkesterissa, toisen _Kapellmeisterin_, nimeltään Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika, käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava. Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin, olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille. -- Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.

Tuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer, aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua, koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät sisällistä intoa.

-- No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?

Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:

-- Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista... Jos sinä sen kuulisit!... Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.

Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta, kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta, jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. -- Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.

Viimein se tilaisuus tuli.