Part 27

Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut, lammikon... -- Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu. Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään. Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan sielussaan; hänen veressään soi:

Niin... Niin... Samoin... samoin... Vuosisatojen pauhu kulki hänen lävitsensä... Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua, kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla rakastamatta.

Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet, jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt sanoa jäähyväiset... Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen? Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet. Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot, jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina, Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, -- kaikki ilmestyivät nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa, noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta? Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.

Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli. Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin: sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen, punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu, ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku, joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen, syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:

-- Tuo on minun, eikö niin?

Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:

-- Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?

-- Buirista.

-- Ja kuka tämän teille lähetti?

-- Lorchen. No, antakaa nyt.

Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:

-- Tuossa on.

Ja sitten hän lisäsi:

-- Kyllä minä teidät heti tunsin.

-- No, mitä sinä sitten vitkastelit?

-- Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.

-- Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?

Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan toiseen päähän:

-- Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin, vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte tehnyt kaikki.

-- Minäkö kaikki! huudahti Christophe.

-- Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi, vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.

-- Entä Lorchen?

-- Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään kaupungissa.

-- Tapasiko hän minun äitini?

-- Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin ottivat kiinni.

-- Ja kuinka sinä sitten pääsit?

-- Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt olen.

-- Lorchen ei puhunut mitään muuta?

-- Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.

Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.

-- Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.

-- Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?

-- Lorchen antoi minulle.

-- Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa muutaman kolikon.

Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.

-- Ja sitten,... virkkoi Christophe.

Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli närkästyvinään.

-- Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.

-- Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat Lorchenille.

Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.

Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän menisi takaisin kotiin.

Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:

"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".

"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja itki.

Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja sanoi itsekseen:

-- Täytyy.

Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas, synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton, hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:

-- Täytyy.

Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa ilmanrantaa:

-- Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut! Pelasta minun aatteeni!

Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena niinkuin kauniit silmät, -- kuin Sabinan silmät, -- surullisesti raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli sade. Tuli yö.