Part 26

Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa, niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas; hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän. Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin. Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, -- lihava, vaaleaverinen tallukka, -- näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, -- saman, joka oli istuutunut äsken Christophen pöytään -- rusentelevan polvellaan kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi, haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän, ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle. Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin, karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.

Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä. He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja. Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.

Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita, joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri, oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä. Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut. Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori isäntä huusi haavoitetulle:

-- Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!

Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet silmänsä hän sanoi:

-- Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.

Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu, kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen. Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein sanoi Lorchenin isä:

-- Kyllä teitte kauniit tekoset!

Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään, sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi, ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon. Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi leuallaan häneen:

-- Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?

Koko joukon viha kohdistui Christopheen.

-- Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei olisi mitään tullut.

Christophe ällistyi ja koetti vastata:

-- Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte hyvin.

Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:

-- Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?

Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:

-- Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!

Talonpojat rääkyivät:

-- Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava, kaikkien edestä.

He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan. Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.

Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.

-- Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä, että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty! Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!... Jos täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton raukka!...

Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja sitten alkoivat he taas rähistä:

-- Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään tullut.

Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan; tyttö jatkoi:

-- Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä meitä, pelkurit, jänikset!

Hän sätti tanssitoveriaankin:

-- Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! -- Ja nyt te tahdotte lykätä syyn hänen niskoilleen?... Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!

Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja kirkui:

-- Pidä suusi kiinni... Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että toisten korvat olivat haljeta:

-- Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!... Ne ovat vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin; mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi Lorchenille:

-- Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.

-- Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin te.

Ja hän alkoi taas haukkua.

Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.

-- Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?

Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen. Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti, aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli hänen isänsä, ja sanoi:

-- No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?

Lorchen vastasi:

-- Minä tahdon, että hänet pelastetaan.

Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:

-- Puhutaanpa sitä tai tätä, -- jos hän jää tänne, hänen juttunsa on selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.

Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa, ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. -- Nyt, kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.

-- Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä takaisin... Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.

Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä äitiä?... Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa; hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet vangittaisiin kotonaan. -- Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:

-- Te tahdotte nähdä äitinne?... Minä menen teidän puolestanne hänen luokseen.

-- Milloin?

-- Tänä yönä.

-- Aivanko totta? Teettekö sen?

-- Minä menen.

Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.

-- Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille mustetta.

Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:

-- Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.

-- Hyvä, hyvä, vastasi poika.

Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.

Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä. Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?... Mutta mihinkä hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä. -- Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan. Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:

-- Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.

Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.

Christophe kirjoitti:

"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen, kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen..."

-- Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä raottaen ovea.

Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen Lorchenille.

-- Te viette sen itse?

-- Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.

-- Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte minua Leidenissä, -- (ensimäinen asema Ranskan puolella) -- asemasillalla.

Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun hän sitä kirjoitti.

-- Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki, mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.

-- Minä kerron teille kaikki.

He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies katseli heitä ovelta.

-- Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.

Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.

-- Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.

-- Mennään, vastasi Christophe.

He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse. Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa, sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat. Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle. Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota. Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen asiansa oli käynyt.

Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä: yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!... Vangittaisiin! Se ajatus vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!... Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa, jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään, jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi rikos... Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys: hänet vangittaisiin... Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus. Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä, ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:

-- Tuho tulee!

Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven. Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle. Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu. Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli... Aamu alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin ja tuli lyhdyssä... Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.

Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!... -- Ja silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru, huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan. Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään, ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa, heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen kuin tukki.

Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen. Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta, aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon...