Part 25

Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää yötä, silmillään ja päätä nyökäten.

Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa kukkasen kalpeille lehdille.

Niin erosi Christophe hänestä -- koko iäkseen.

Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen... Metsästyskoira, kuono maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.

Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta; hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.

Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö, jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla; mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä, joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon, muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle iloa koko päiväksi. -- Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat, silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut, suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, -- odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka, kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.

Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla, keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin. Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä, teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään. Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. -- Tytön oikea nimi oli Lorchen (Eleonora). -- Vaalean tukkansa päälle oli tyttö pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä: kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia, yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa, hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen. Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen: hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella.

Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle, seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija: kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan, oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa, joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi, katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä halut veivät häntä tytön lähettyville.

Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.

Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään auringonpaisteessa.

Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua; seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön, huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä, nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät sen itseensä. -- Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä, sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. -- Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa, ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.

Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä. Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, -- iso pää, lyhyt nenä, -- päälaki päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä; ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät; ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi, että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä, sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet: hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan. Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:

-- Mistä hiidestä isäntä tiesi?... Hän siis tunsi hänet?

-- Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään...

Hän ei lisännyt:

-- ... kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.

Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, -- (eikä hän pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), -- niin oli se luotto nyt ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille. Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia). Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei". Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa. Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna: ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta matkaansa.

Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua: nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa. Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään; hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä tahtoi. -- Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin matka takaisin kaupunkiin.

Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan. -- Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen ja odotti, mitä tapahtuisi.

Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin, ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut. Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia. Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun hän sanoi heille kuivasti:

-- Pöytä on käytössä!

niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän, etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.

Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko joukkiota johti muuan aliupseeri, -- pieni, tylysilmäinen buldoggi, naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:

-- Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he ehtivät minua ärsyttää.

Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. -- Aliupseerin luihu ja raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa, hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin miestä. -- Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea. Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.