Part 24

Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen! Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen... Mitä tunsi hän ranskalaisista? -- Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.

Hän päätti lähteä. -- Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.

Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa. Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää: hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka, epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja. saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi. Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota moinen ahdas ilmakehä tukahutti.

Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon totuutta, -- moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa; se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut taito saavuttavat vasta koko elämän -- vuosisatojen -- kestäneiden epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!

Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.

Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen. Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt sitä totena: -- tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena, vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään, että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka väsynyt ja menevänsä nukkumaan.

Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:

-- Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.

Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi sydän kurkussa:

-- Ja mitä sitten, poikani?

Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle, niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti. Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, -- (ja hänen huulensa vapisivat) --:

-- Se ei ole mahdollista... Se ei ole mahdollista...

Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät. Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan. Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti. Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin, ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: -- (Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). -- Louisa huudahteli:

-- Ei, ei, ole hiljaa!...

Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän lopetti, -- (Louisa nyyhki), -- sulki hän äidin kädet käsiinsä ja koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän hoki:

-- Ei, ei. Minä en tahdo sitä!...

Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa, lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan. Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa, kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:

-- Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?

Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:

-- Rakas äiti, täytyy.

-- Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy... Sinä tahdot vain minua kiusata... Sehän on hassu päähänpisto...

He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti matkavalmistuksiin.

Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena, sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle kärsimystä?... Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä tuottaisi... sen näki Christophe selvästi... Miksi oli kohtalo luonut häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?

-- Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne, joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä; ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana. Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!...

Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä, -- (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat), -- Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui, että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa; hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan, että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa, moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi, että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.

Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan. Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset nyt vähää kallista aikaansa -- niinkuin usein käy -- hedelmättömään jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua, niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä; mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.

Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia nyyhkytyksiään:

-- Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani, älä lähde!... Minä kuolen, jos lähdet... Minä en voi, minä en voi sitä kestää!...

Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:

-- Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!

Mutta Louisa jatkoi:

-- Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!...

Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:

-- Mene nukkumaan, sinä vilustut.

Äiti sanoi yhä:

-- Älä lähde!

Christophe vastasi, aivan hiljaa:

-- Minä en lähde.

Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:

-- Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?

Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:

-- Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle... Jätä nyt minut, minä rukoilen!...

Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.

Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä, hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta, jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; -- mutta sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä. Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:

-- Lähde!

Mutta hän ei voinut.

Olisi tahtonut sanoa hänelle:

-- Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.

Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa. Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.

-- Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!

Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:

-- Me kuolemme yhdessä.

Louisa ei oikein uskonut:

-- Onko se varma? Etkö sinä lähde?

Christophe nousi ylös:

-- Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.

Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi, surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, -- mikä oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä, -- Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle alinomaa, miten erilaisia he olivat, -- ja juuri senhän Christophe tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne ilmaista.

Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista, tai jutella helliä imettäjänasioita, -- tuollaisia, jotka välttämättä pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme. Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi! Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!

Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja hellyydenpuuskia, -- aivan kuin pientä lasta kohtaan --; sellainen osui Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan -- aivan kuin pikku lapsi.

Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on ihminen yksin.

Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. -- He eivät olisi siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy, eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla -- pohjaltaan onnellisella -- lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse turhaan koettivat vapautua.

Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan, tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.

Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että olisi saanut nuo ajatuksensa pois.

Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan. Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan muutaman sekunnin... (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten olemaan koko hänen elämässään!)...

Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan, ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä, jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; -- hän katseli hellin silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset, hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu, unelmiinsa uupuneena.

-- Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.

Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä silmillään.

-- Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi kaunista ilmaa.