Part 23

Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt, kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:

-- Te olette hänen näköisensä.

Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen. Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut -- tai ei tahtonut -- Christophen ajatuksia seurata.

Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua. Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana, tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen. Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt... Christophe johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä, eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin. Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.

Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan hyvästit muille.

Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi, kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Tulkaa!

He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:

-- Tässä se on.

He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan, jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.

-- Pian on minun vuoroni.

Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan Gottfriedille.

-- Tule minuun!...

Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit. Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen jokaista kirjainta. Modesta sanoi:

-- Maa on suloista tänä aamuna.

Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa. Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten. Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin Christophea.

He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.

Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.

-- Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli opettanut hänet ne erottamaan.

-- Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.

Christophen teki mieli sanoa hänelle:

-- Älkää olko minulle mustasukkainen.

Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.

-- Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.

Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon enemmän entistä... -- (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua sanoja "silmät", tai "sokea".)

He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen. Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe kysyi hellästi:

-- Oletteko ollut hyvin onneton?

Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, -- (leivon viserrys kiiri taivaankantta kohti), -- sanoi Christophe, että Gottfried oli tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat, kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi myöskin likemmäksi; -- mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä, rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe kysyi häneltä:

-- Te olette onnellinen?

Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan. Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä tehtävää...

Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.

Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä; Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän sanoi Christophelle:

-- Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.

Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä Modesta.

He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä, äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.

Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen seurassaan. -- Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.

-- Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista, puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos hän näkisi sen sellaisena kuin se on.

Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen, mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.

Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen, idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde. Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren valtamereen. -- Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen... Elämää! Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin elää kuvitelmissa... Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? -- Ei, se ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, -- ja sille nauraa!

Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa, Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta riistettäisiin.

Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen; ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella. Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset, että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä kaikilla hänen elämänretkillään. -- Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.

Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen, niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa, että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä, kun häntä ei enää ollut. -- Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee, heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. -- Hän koetti kirjoittaa myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä kukaan hänelle.

Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe. Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt: hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli elettävä.

Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi: kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään _Stadtgartenissa_ (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi -- päivä päivältä himmeten -- hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.

Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys, vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt, miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei jäänyt merkkiäkään.

He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, -- enemmän uskonnon ja taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään: -- kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta, johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään, että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan; -- periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt, kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne. Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan, että "_isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta päästä_", ja kutsuttiin itseään nimellä: "_maailman kansalainen_". Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia "utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta. Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan. Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi ja hengeksi.

Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat, idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa. Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!... Ah, helposti kävi se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava taipumus on juuri alistuvaisuus.

-- "_Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus_", sanoi Moser jo vuosisatoja sitten.

Ja M--me de Staël:

-- "_He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon kunnioituksen suorastaan ihailuksi._"

Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta pienimpään asti; -- se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella, ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, -- sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä: hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä, mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin _Herr Lieutenantin_, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan: hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa. Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen. Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun. Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden, hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita, pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut, joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin, antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan. Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä... Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla, ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia, väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta, tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei uskota, mitä luetaan.

Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: -- muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia henkiä kuin hän oli itsekin, -- ei "maanpoikia", orjamaisesti turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.